225. Rakkaus on kummallista

Handtken ja Rautenbergin styylaamista jaksossa 206.

Muusikoilla on usein salattua, esoteerista tietoa Herbert Reineckerin käsikirjoittamissa tarinoissa. Niin tänäänkin. Illan tarkkanäköinen kapakkipianisti on Rudolf Wessely (s. 1925) viimeisessä Derrick-roolissaan. Hänellä on tarjota Derrickille viisaasti kiteytetty totuus tarinan traagisista rakastavaisista: ”Rakkaus valitsi heidät ja asui heidän luonaan.”

Näin ylevä rakkaustarina ei voi langeta kenen tahansa osaksi. Tarvitaan kaksi puolijumalaa vähintään: Juliane Rautenberg (s. 1966) ja Holger Handtke. Itse asiassa Rautenberg ja Handtke harjoittelivat illan rakkaustarinaa varten jo jaksossa 206. Kuollut ystävä. Ei siis mikään ihme, että lempi sujuu tänään niin mallikkaasti.

Die seltsame Sache Liebe (20:7, 16.7.1993) - Es. to 20.5.2010 klo 12.45

Kuvagalleria

Die Kellnerin Doris Stein wird tot in der Nähe des Güterbahnhofs gefunden. Trotz intensiver Recherche kann Derrick nicht sofort feststellen, ob es sich ein Unfall war oder Mord. Derricks Exkollege, der vom Dienst suspendierte Seidel, zeigt ein ungewöhnliches Interesse an dem Fall. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Rautenbergin ruumis löydetään heti jakson alkukuvien aikana ratapihalta.

Surmattu nuori nainen ei kuitenkaan ole Derrickin ainoa murhe. Nimittäin Wolf Roth ilmestyy paikalle stalkkaamaan tilannetta. Roth on kyllä hyvä poliisi, mutta pahasti alkoholisoitunut ja siksi lomautettuna virastaan. Ylitarkastaja yrittää maanitella Rothia kotiin lepäämään, mutta raukka kaipaa kipeästi poliisitoiminnan tuntua elämäänsä. Sormet syyhyää takaisin hommiin.

Roth jatkaa Derrickin ympärillä kiehnäämistä; hän ilmestyy paikalle luuraamaan oven raosta aina kun komedia sitä vaatii, enemmän tai vähemmän selvin päin. Ylitarkastaja ja Harry Klein kuuntelevat puolikorvalla Rothin hermoherkäksi käyneitä aivoituksia, ja tällä tavoin jakso saa vähän kuin ilmaiseksi kivan pikku rupeaman poikkeusyksilöistä vuodatusta kätevinä pikku kerta-annoksina.

Rautenbergin vuokraemäntä tunnistaa ruumiin valokuvan avulla alivuokralaisekseen, josta hän teki aamulla katoamisilmoituksen. Erityisen huolissaan emäntä on kuitenkin nuoren naisen poikaystävästä, joka jääräpäisesti vain odottaa ja odottaa tyttöään tämän huoneessa palaavaksi.

Kauhusta valkeaksi muuntunut Holger Handtke kieltäytyy uskomasta Derrickin vakuutusta Rautenbergin kuolemasta, vaikka ylitarkastaja näyttää hänelle todisteeksi peräti valokuvan tyttöystävän kalmosta. ”Seison ikkunassa, odotan häntä kotiin. Hän on jostain syystä myöhässä.” Riittää siinä tilanteessa Derrickille ja hänen Harrylleen puoliempatian värittämää töllisteltävää.

Loppuratkaisun häämöttäessäkin Handtke yhä kyselee vuokraemännältä: ”Menenkö häntä vastaan? Tuleeko hän taksilla?”

Tarjoilijatar Fink kuultavana. (Kuva: ZDF.)

Claus Biederstaedt (s. 1928) on tehnyt neljä muistettavaa Derrick-roolia joviaalis-sympaattisen jyräävänä mutta pikkasen lyhyenläntänä rahamiehenä. Tänään hän omistaa ilmeisen tasokkaan kapakin, jossa Rautenberg on työskennellyt tarjoilijattarena. Pitkänhuiskea Diana Körner (s. 1944) näyttelee Bieder-staedtin apaattiseksi heittäytynyttä vaimoa. Lyhythameinen Carolin Fink tarjoilee kapakin puolella.

Nähtävästi Rautenberg on kohdannut tiensä pään öisellä kotiinpaluumatkalla työpaikaltaan. Mutta miksi ruumis on pitänyt rahdata ratapihalle?

Handtke opiskelee peräti yliopistossa! Eikä siinä vielä kaikki – Rothin yksityistutkimukset paljastavat, että kyseessä on todellinen poikkeusyksilö: ”Poika on erittäin lahjakas mutta yksipuolisesti. Hän on lasiruutuihminen. Hänestä katsoen elämä on lasiruudun takana.” Kyllä poikkeusyksilö aina poikkeusyksilön tuntee…

Rakkaus on kummallista: Vaimo jätti ja siksi Roth tarttui pulloon. Handtkekin on menettänyt elämänsä rakkauden. Vastaavuudet kahden onnettoman rakkaustarinan välillä ovat taiteellisesti raffinoituneita.

Koskapa Derrick osaa tehdä välttämättömyydestä hyveen, hän ojentaa Rothille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä: ”Pidä sinä Handtkesta huoli niin autat häntä ja ehkä itseäsikin.” Tällä menettelyllä lomautettu poliisimies saadaan kätevästi pois jaloista ja tarina saa soman psykologisen sivujuonen, kun Roth kuratoi hukassa olevaa nuorukaista. Silti hän ehtii vielä sotkemaan ylitarkastajan tutkimuksiakin.

Kuten kapakeilla yleensäkin, myös Biederstaedtin kapakilla on kanta-asiakkaansa. Yksi heistä on Michael Mendl, ”hempeän musiikin ystävä”. Derrick onkii Mendlin nimen selville ja alkaa jäljittää häntä. Kehkeytyvä tapahtumaketju paljastaa katsojalle, että kapakin väki yrittää kiihkeästi pitää salassa jotain ilmeisen tulenarkaa tietoa.

Rakkaus on kummallista yhdistää kerronnassaan oivaltavasti useita eri tyylikeinoja. Esimerkiksi Handtken utuisen ihanissa muistoissa Rautenberg soittaa kitaraa ja avustaa häntä opinnoissa. Katkelmat tuovat mieleen jopa Bergmanin elokuvan Onnea kohti (1950) muistelut. Lopun takaumassa nykyhetki ja menneisyys risteytyvät tehokkaasti.

Tarjoilijatar Rautenbergin henkilökuva käy yhä tarkemmaksi jakson edetessä. Loppuminuuteilla katsoja saa tilaisuuden tutustua myös hänen paljastettuihin rintoihinsa. Ne näyttävät maistuvan hempeää musiikkia diggaavalle Mendlille. 

Jakso loistaa tasaisesti monilla tavoilla. Tarinankuljetus kykenee luomaan kiehtovan arvoituksen – mikä salaisuus Biederstaedtin kapakkiin oikein kätkeytyy? Myös tarinan yllätysratkaisu, joka kääntää monia ennakko-oletuksia ovelasti nurin, sijoittuu kapakkiin.

Loppukohtaus ei tietenkään olisi täydellinen, ellei siihen kuuluisi myös Handtke. Sitä varten hän liittyy henkilögalleriaan heti kapakin illalla sulkeuduttua. ”Sain esitelmän valmiiksi”, hän kertoo Derrickille ja jatkaa tiedustelemalla: ”Lähtikö Rautenberg taksilla?”

Roth onneksi voi lohduttaa Handtkea, kai.

127. Kuka ampui Asmyn?

Näyttelijä Heinz Bennent (s. 1921) kuoli kuluvan vuoden lokakuussa. Vaikka hän esiintyi uransa aikana viidessä Derrick-jaksossa, emme tänään kohtaa häntä vaan sen sijaan peräti kaksi hänen lastaan - Annen ja Davidin siskon ja sen veljen rooleissa.

Peltirumpu (1979).

Anne Bennentillä (s. 1963) oli tiiviiseen tahtiin kuusi Derrick-roolia 1978 ja 1982 – 86. Sen sijaan hänen veljensä David Bennent (s. 1966) esiintyi ainoastaan tässä yhdessä jaksossa. Davidhan nousi maailmanlaajuiseksi sensaatioksi Günter Grassin romaaniin perustuvan elokuvan Peltirumpu (1979) myötä, jossa näytellessään hän oli vain 11-vuotias.

Vaikka David Bennentille annettiin lapsuudessa useita kasvua edistäviä hoitoja, hän jäi tunnetusti lyhytkasvuiseksi. IMDb:n tietojen mukaan hän on 155-senttinen mutta näyttää sopivista kuvakulmista Derrickin vieressä vielä paljon pikkuisemmalta. Pidän mahdollisena, että käsikirjoittaja Reinecker kirjoitti jakson tilaustyönä sisaruksille.

Wer erschoss Asmy? (12:5, 19.4.1985) - Es.to 30.4.2009 klo 12.45
Kuvagalleria

Nuoren parin saunareissu päättyy kolkosti, kun mies ammutaan saunan pihalle. Surmansa sai rikas playboy Robert Asmy, onko joku hänen entisistään naisystävistään teon takana? (Yle.fi.)

Kuka ampui Asmyn? on illan polttava kysymys.

Mutta ei kiirehditä asioitten edelle vaan tutustutaan ensin kaikessa rauhassa tähän Asmyyn, rikkaaseen ja maineikkaaseen playboyhin. Asmylla on uusi nainen kierrossa. Niinpä saamme alkumusiikin ajan jännittää, ken mahtaa olla se onnellinen neitonen, joka tällä kerralla saa vuoronsa palvella kesätyttönä Asmyn kartanossa…

Anne Bennenthän se on! Hänellä on ilo päästä Asmyn avecina kartanon ulkorakennuksessa sijaitsevaan saunaan kylpemään. Lauteilla Bennent tarjoaa katsojille tyylivinkin, kuinka hyvin ajelemattomat kainalot ja paljaat rinnat sopivatkaan yhteen.

Pitkä ilo...

... ja pitkän ilon seuraus. (Kuvat: ZDF.)

Sitten, palattaessa sateen liukastamaa polkua pitkin päärakennukseen, tapahtuu PÄM! Kuka ampui Asmyn?

Talon palvelusväki, Fritz Straßner ja keittäjänä toimiva Enzi Fuchs (s. 1937), perehdyttää Derrickin tilanteeseen, sillä välin kun Bennent yrittää koota itseään salin sohvalle käpertyneenä. Asmyn äitikin, kunnianarvoisa Inge Birkmann (1915 - 2004), ehtii sopivasti paikalle arvioimaan poikaansa, joka makaa yhä pressun alla märällä ruoholla.

Vainajan äiti ja entinen vaimo. (Kuva: ZDF.)

Asmylla on myös ultratyylikäs entinen vaimo, Constanze Engelbrecht (1955 - 2000), joka tarjoaa Derrickille kylmänkatkeran luonnehdintansa Asmyn päättymättömästä toivioretkestä kohti unelmiensa naista.

Derrick haastattelee Harryineen Bennentin entistä heilaakin, Werner Asamin (s. 1944) esittämää vieterinletkeää automyyjää, joka on muutamaa päivää aiemmin piipahtanut kartanossa uhkailemassa. Murhan tapahtuma-aikaan hän oli sopivasti yksinäisellä koeajolla.

Äiti-Asmy osoittaa vahvasti poikkeusyksilön ominaisuuksia. Hän toteaa vakaumuksen rintaäänellä, että neiti Bennent on ihan saletisti motiivi pojan äkilliseen surmaan, ja määrää tytön muuttamaan luokseen. Myöhemmin äiti-Asmy hemmottelee katsojaa vielä antamalla kameran olla paikalla, kun hän taritsee Derrickille analyysinsa poika-Asmyn kyltymättömästä maniasta naisiin.

Ihan kuin myöhempien aikojen Wanharouva!

Jakson poikkeusyksilö on löytynyt, katsoja saattaa jo päätellä. Vaan luulopa ei ole tiedon väärti! Tarinan todellinen poikkeusyksilö ryntää avaamaan oven Derrickille vasta kohdassa 20 minuuttia. Hän on aivan onnensa kukkuloilla luullessaan, että tulija on hänen kaivattu, kaksi viikkoa kulussa ollut isosiskonsa.

Mutta Derrickhän se vain on, kehtasikin keskeyttää hänen sarjistuokionsa keittiön pöydän ääressä. Lohdutukseksi David Bennent saa kuulla ylitarkastajalta, että tuhma playboy on kuollut. Hän ilahtuu: ”Sittenhän Anne voi tulla kotiin!” (Kymmenen minuuttia myöhemmin isosisko todella palaakin, eikä herra Bennentin riemulla ole rajoja. Hän on sanomattoman onnellinen.)

Työttömän apeaa arkea. (Kuva: ZDF.)

Herra Bennent on 17-vuotias ja työtön. Yllättäen hän sytyttää tupakin huuleen, mikä saa kertalaakista hänet vaikuttamaan hirveän isolta, varmaan.

Derrick-poikkeusyksilöiden jatkumossa herra Bennent on selvästi poikkeavana poikkeusyksilönä piristävä tapaus. Normaali Derrick-poikkeusyksilöhän ilmaisee poikkeavuutensa ensisijaisesti sanallisesti, itsemäärityksen kautta, mutta tämän poikkeusyksilön persoonallisuus käy ilmi paljon visuaalisemmin ja elokuvallisemmin fysiikan, käytöksen ja elehdinnän välityksellä.

Ennen kaikkea on vaikuttavaa nähdä hänen tiivistä, sanatonta hääräämistään jumaloidun sisaren ympärillä koko ajan kun vain saa olla tämän läheisyydessä.

Aina silloin tällöin sarjan historiassa käsikirjoitus suo Derrickille tilaisuuden osoittaa syvän empaattinen puolensa, ja Kuka ampui Asmyn? -jaksossa hänen humaani myötätuntonsa nuorta herra Bennentiä kohtaan käy ilmeiseksi heti heidän ensimmäisestä yhteisestä kohtauksestaan lähtien.

Herra Bennentin maailma on lapsenomaisen mutkaton, yksinkertainen ja kirkas, eikä sen inhimillisestä keskipisteestä ole epävarmuutta. Kun hän kertoo todellisuudestaan ylitarkastajalle, joka on istahtanut seuraamaan hänen moottorinrassaustaan, ei katsojallekaan tuota vaikeutta ymmärtää sitä suunnatonta lämpöä, jolla poliisimies suhtautuu tähän pieneen ihmiseen. Katsojankin empatia käy yhä raastavammaksi, kun viitteet alkavat kulkea siihen suuntaan, että surmalaukausten takana saattoikin olla herra Bennent eikä kukaan muu.

Kamarilla tuskaa täynnä oleva Derrick tunnustaa Harry Kleinille hirveän epäammattimaisen asennoitumisensa juttuun: ”En halua, että hän on syyllinen.”

Mutta krimin melodraama ei ole vielä huipussaan. Se saavuttaa lakipisteensä vasta ihan viimeisessä kohtauksessa, jossa Derrickin on määrä kohdata kovin yksin maailmaan jäänyt poika kerran vielä. Ylitarkastaja tarttuu nuorukaiseen yrittäen tarjota lohtunsa, ja kuva seisahtaa lopputekstejä ennakoiden pojan silmiin, jotka tämä on suunnannut siihen epävarmaan ja utuiseen tulevaisuuteen, joka hänen on kohdattava edessä olevassa huomisten jatkumossa.

Truffautʼn 400 kepposen ikoninen loppukuva miltei kohtaa vertaisensa.

• Koe raastava loppukohtaus vaivatta uudelleen: klikkaa itsesi tälle YouTuben sivulle. Sting huolehtii taustamusasta.
• Nykyisellä julkaisunopeudella jaksoesittelyitä riittää tammikuun puolelle asti. Seuraava ilmestyy ensi torstaina, 8. joulukuuta, ennen iltakuutta. Esittely taitaa olla jaksoesittelyistäni kaikkein rankin ja negatiivisin, valitettavasti. Mutta rankka on jaksokin... Eivät siitä terveen paperein selviä kuin Harry Klein ja eräs nimeltä mainitsematon lääkärismies.

281. Jäähyväislahja

Das Abschiedsgeschenk (25:5, 16.8.1998) - Es. pe 7.1.2011 klo 13.10 (ensiesitys 7.11.1998)

Kuvagalleria

Derrick kutsutaan poliisivoimista erottuaan päällikkövirkaan, Europolin palvelukseen. Läksiäisiä on tarkoitus viettää koko työtoverijoukon voimalla. (Yle.fi.)

Päätösjakson aloittaa kiivas tohina ja tuiske, reipas kilke ja kalke. Vanha kunnon Derrick nimittäin aikoo jättää murharyhmän, ei vetäytyäkseen eläkkeelle vaan noustakseen tärkeäksi päälliköksi Europoliin Brysseliin. Läksiäisjuhlaa valmistellaan siis kuin joulua Korvatunturilla loppusyksystä. Enää kaksi viikkoa aikaa...

Iloista tohinaa varjostaa ikävä sivujuonne. Nimittäin Derrickin henkeä uhataan, kuten alkukuvan kasvoton puhelindialogi jo antaa ymmärtää. Uwe Friedrichsenin esittämä Albert Kaschonnick näkee ylitarkastajan verivihollisenaan, tämä kun järjesti hänelle 15 vuoden vankilatuomion.

Friedrichsenin tappouhkausten vakavuudesta ei ole epäilystäkään. Siksi kaikki Münchenin poliisivoimat on hälytetty valmiuteen. Harry Kleinkin ilmaisee suunnattoman huolensa siitä, että rakas ylitarkastaja suhtautuu vaaraan turhan huolettomasti. Mutta julkinen pelko ja piiloon rientäminen eivät kuulu Derrickin persoonaan, ei, ei ja vielä kerran ei.

Päätösjakso sukeltaa kiitettävän monisyisesti päähenkilönsä Derrickin persoonaan, vielä kerran ja oikein syvälle. Harry Klein saakin lausua minuutilla 44: "Näiden vuosien jälkeenkään en vielä tunne sinua."

Derrick lähtee murhauhan hälyttämänä kierrokselle: jututtamaan vankilassa istuvaa Friedrichseniä itseään, hänen perhettään ja ystäviään. Joka paikasta näyttää löytyvän sama rakastetun herra Friedrichsenin iso valokuva kehystettynä seinältä... Ja kaikilla tuntuu olevan varsin yksisyinen ja itsekäs moraali toimiaan ohjaamassa.

Derrick uhkaajansa perheenjäsenten seurassa:
wanharouva Becker ja isosilmä Merten. (Kuva: ZDF.) 

Friedrichesenin viehättävään perheeseen kuuluu joukko lempinäyttelijöitäni. Itse jylhänjulma wanharouva Maria Becker on Vera Kaschonnick, Derrickin uhkaajan äiti. Mannekiinina uraa luova Michaela Merten Andrea Kaschonnickina saa näytellä isoja silmiään tänään oikein isoina, kun Pierre Franckh valokuvailee häntä. Dirk Galuba puolestaan on veli Walter, joka on saanut perheen baarin johdettavakseen.

Friederichsenin hiukan epämääräisessä baarissa kohtaamme kaksi vanhaa ja hyvää tuttua. Muistamme Karl Lieffenin sivuroolin 262. Surunmurtamassa naapurissa. Nytkin hän saa olla tekemisissä tanssin kanssa valmentaessaan baarin tanssityttöjä. Günther Kaufmann vaikuttaa samassa baarissa jonkinlaisen yleismiehen vakanssilla.

Tapahtumien edetessä Eleonore Weisgerber (s. 1948) tekee itseään tykö poliisipsykologina, joka haluaa auttaa tapauksen tutkimuksissa. Derrick päättää viedä tämän ja Harry Kleinin uhkaajansa eroottiseen baariin iltaa viettämään.

Baarissa ylitarkastaja kohtaa uudelleen ilkeän ja ilkeästi nauravan wanhanrouvan. Tämä kutsuu Derrickin päiväkahville luokseen... Tänään wanharouva ei saa näytellä monisärmäistä persoonaa ja korkean poikkeusmoraalin kantajaa; hän on vain yksitotisen kaikkien sota kaikkia vastaan -filosofian sävytön julistaja, ikävä ja ilkeä ihminen. Itse asiassa hän osoittautuu loppuminuuteilla pahan ruumiillistumaksi. Moista intensiivistä latausta pahuudelle harva näyttelijä olisi osannut luoda wanhanrouvan lailla. Hän peittoaa kaikki Disneyn hyytävät äitipuolet mennen tullen.

Franjo Marincic hyppää viimeisellä kolmanneksella mukaan tarinaan. Hänellä on rooli syväkurkkuna, joka ilmestyy pimeältä sivukujalta kertomaan Derrickille tärkeitä seikkoja murhahankkeesta, lopulta myös palkkamurhaajan henkilöllisyyden.

Poliisipsykologin kiikkulaudalla (kohta 38 minuuttia) Derrick antaa näkemyksensä urastaan rikostutkijana: "Vuosikaudet elämäni on ollut ainaista työntekoa, taistelua rikollisia ja murhaajia vastaan. Mitä apua siitä on ollut? Ihmiset vain katsovat sivusta. He eivät lainkaan tajua, että katselevat omaa elämäänsä." Samaa teemaa hän käsittelee myöhemmässä juhlapuheessaan.

Läksiäisjuhlan tullen. (Kuva: ZDF.)

Itse juhlatilaisuus alkaa kaikista uhista huolimatta suunnitellusti kohdassa 46 minuuttia. Vankilassa viruvan Friedrichseninkin perhe ja ystävät on tietysti myös kutsuttu mukaan... Salikin on kerrassaan upea! Ehtiikö attentaatin tekijäksi pestattu murhamies väliin?

Ei ehdi - kaikki sujuu suunnitellusti.

"Ensimmäisellä sijalla on aina oma, henkilökohtainen etu", Derrick analysoi puhujapöntöstä ankarana nykyaikaa kuin rienatakseen uhkaajansa lähipiirin moraalia. Sivustakatsojista puhuessaan ylitarkastaja mahdollisesti tarkoittaa meitä televisionkatsojiakin... Puheen voi hyvin kuvitella olevan myös eräänlainen käsikirjoittaja Herbert Reineckerin henkinen testamentti.

Derrickin jäähyväispuhe juhlayleisön edessä on niin lyömätön, että sitä kannattaa varmaan kerrata oheiselta YouTubesta löytyvältä videolta. Samalla voi tarkistaa, ettei yksikään paikalle vaivutuneista, eturiveille parkkeeranneista, muihin saksalaisiin poliisarjoihin kuuluvista kuulijoista jäänyt bongaamatta. Tärkein noista kuulijoista varmaan on itse Kettu Leo Kress. 267. Pienessä, punaisessa luvussa rötöstellyt Pierre Sanoussi-Blisshän teki hetikohta jakson jälkeen parannuksen ja hyppäsi Kettu-jengiin, jotenka hänelläkin on itseoikeutettu istumapaikka lähellä Kressiä. Helmut Ringelmannilla (s. 1926), joka tuotti kaikki sarjan 281 jaksoa, on vuorosanaton rooli poliisipäällikkönä juhlasalissa, eturivissä.

Jakso etenee melko kaavamaisesti Derrickin haastatellessa henkilöä toisensa jälkeen, mikä kuitenkaan ei latista tunnelmaa eikä jännitystä, joka pysyy koko ajan korkeana. Pienin keinoin ja yksinkertaisuudessaan toimivin jännittein Jäähyväislahjasta kehkeytyy hieno finaali hienolle sarjalle. Lisäksi attentaattisuunnitelmaan liittyvät henkilöt ja Derrickin juhlapuheen aihe nivoutuvat loistavasti toisiinsa.

Loppukohtausta varten kannattaa varata nenäliina ulottuville, Harry Kleininkin olisi kannattanut. Ja Derrickin. Helen Schneiderin laulama "Hey Mr. Gentleman" taustamusiikkina Derrick etääntyy työtovereistaan iltaan.

Siska 8. Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi

Fünf Sekunden, höchsten sechs (2:5, 23.4.1999) - Es. to 18.11.2010
Perheyrityksen poika saa selville, että yrityksen tutkimuslaboratoriossa tehdään epäilyttäviä kokeita ihmisille. Isä kehottaa poikaa vaikenemaan kohtalokkain seurauksin. (Yle.fi.)

Siska ja Hahne työn touhussa.

Illan Siska on erikoisjakso. Sen on näet kirjoittanut käsikirjoittaja Herbert Reinecker nähtävästi viimeiseksi jääneenä tv-käsikirjoituksenaan.

Derrick-maailman luonut Reineckerhan kirjoitti Siskan ensimmäisen tuotantokauden kaikki kolme jaksoa ja vielä tämän yhden toisella tuotantokaudella. (Aiheesta vähän lisää tässä tekstissäni, joka on katsojatilastojen mukaan yksi blogini suosituimpia.)

Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi alkaa kuin kunnon Derrick-jakso ikään. Rikkaan liikemiehen poika Bernie Siebert (Thomas Morris, s. 1966) harppoo isän firman tiloihin kesken tärkeän kokouksen ja yrittää kiihtyneenä estää isäkultaa allekirjoittamasta sopimusta, jonka moraali ei pojan mielestä kestä. Siinä poika sitten tulee ampuneeksi isänsä, molemmat kun vähän hermoilevat. Sitten poika kaahaa vihreällä VW Kuplallaan karkuun, mitä nyt välillä pysähtyy tienpenkkaan aamupahoinvointia potemaan.

Derrick-illuusio katoaa vasta kohdassa 4 ½ minuuttia, kun murharyhmässä puhelimeen ei vastaakaan Harry Klein. Itse asiassa puhelimeen ei vastaa ensin kukaan, sillä kaksi Siskan apulaista, Hahne ja joku nuorempi tyyppi, ovat ottaneet mallia työmoraaliinsa TVH:n klassisilta työmiehiltä - jotain istumalakon tapaista. Siska joutuu itse ottamaan luurin kauniisen käteensä, tosin ei yhtä kauniiseen kuin Derrickin käsi olisi ollut.

Linjan toisessa päässä on poika-Siebert, joka haluaa ilmoittaa tekemästään surmatyöstä. Poika vie Siskan murhapaikalle, mutta sieltäpä ei löydy enää jälkeäkään mistään poikkeavasta, vaikka katsojakin ihan varmasti näki tapahtuneen!

Siska soittaa kokouksessa mukana olleelle isän yhtiökumppanille, herra Busselle (Klaus "U-96" Wennemann (1940 - 2000) yhdessä viimeisistä rooleistaan), mutta yhtiökumppani toteaa sujuvasti, ettei kokoustilaa ole käytetty moneen viikkoon ainakaan.

Lopuksi poika-Siebertiä ei usko oma äitikään (Ute Cremer), joka juoruaa poliiseille pojalla olevan taipumusta aistiharhoihin ja psykoosiin. Isähän on Roomassa ja voi hyvin!

Jakson tunnistaa kyllä hyvin Reineckerin käsikirjoittamaksi, sillä kohdassa 25 minuuttia Hahne astelee seksibaariin, jossa on paljaita tissejä ja kaikkea. Isä-Siebert ja Busse ovat kuulemma viihtyneet paikassa.

Sitten Hahnella ja sillä nuoremmalla tyypillä on poliisiaseman kahvihuoneesta kahvin laihuudesta juontuvia erimielisyyksiä, joitten tiimellyksessä rikotaan posliinejakin. Derrickin pikku apulaiset Harry Klein ja Willi Berger eivät ikipäivinä käyttäytyisi noin rahvaanomaisesti, eivät edes kameroitten poissa ollessa.

Uskooko Siska järeää todistusaineistoa vai psyykkisesti epävakaata poika-Siebertiä ja katsojaa? Katsoja tietenkin luottaa silmiinsä, kai, ja odottaa selitystä massiiviselle lavastukselle. 40 minuutin jälkeen todisteita pojan tarinan puolesta onneksi alkaa ilmetä, joten katsojakin voi huokaista, kun omaa mielenterveyttään ei tarvitsekaan välttämättä epäillä.

Jakson nimi "Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi" viittaa videofilmin, jonka poika-Siebert on nähnyt ja jonka muutaman sekunnin pituinen katkelma osoittaa isän firman sekaantumisen laittomuuksiin.

Siska on paljon Derrickiä arkisempi ja realistisempi, panin merkille. Sama koskee päähenkilöä: kultivoitunut ylitarkastaja kuuntelisi ainakin pari kotikamarikonserttia siinä ajassa kun nuoremman polven komisario pelaa erän biljardia, solmiotta totta kai.  Derrickin äärimmäiset poikkeusyksilötkin näyttävät loistavan poissaolollaan. Myös moni muu joskus rasitteeksi käynyt maneeri on karissut muuttokuormasta.

Kyllä jakso katsomisen kestää; ei se ole lainkaan huono joutsenlaulu Reineckerin pitkälle käsikirjoittajan uralle. Ja loppurepliikeissä Siska päätähtenä asettaa derrickläisen, syvemmin ymmärtävän kaksoisvalaistuksen surmaajan vaikuttimien ylle.

Herbert Reineckerin käsikirjoittamat Siska-jaksot:

 1. Uusi mies (1:1)

 2. Malowan tytär (Frau Malowas Töchter, 1:2)

 3. Noppapelurin kuolema (1:3)

 8. Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi (2:5)

261. Tyhjä huone

Das leere Zimmer (23:7, 12.7.1996) - Es. pe 8.10.2010
Kuvagalleria
Prostituoidun murhan jäljet johdattavat Derrickin pankkivirkailija Karl Luserkin luokse. Nainen oli istunut Luserkin autossa, mutta lopulla ei ole silminnäkijöitä. (Yle.fi)

Tyhjä huone alkaa vesisateessa, melkein rankkasateessa. Iltaöisellä kadulla päivystävä Jeannine Burch (s. 1968), katuprostituoituna tänään, etsii sateensuojaa. Kapakista, lukitsemattomasta autosta, kohtalokkain seurauksin.

Muistamme Burchin äärettömän hyväntuulisuutensa tähden tahattoman koomisena uhrina tarinassa Intohimon uhri (1993). Tämä jakso kerää yhteen myös kaksi niistä lukuisista herrasmiehistä, jotka tuossa jaksossa olivat tahattoman koomisesti ihastuneita Burchiin: Hans Georg Panczak (s. 1952) tekee sivuosassa pankkiiri Zellerinä tänään viimeisen ainakin 12 Derrick-roolistaan. Ralf Schermulyllä (s. 1942) on päärooli pankkivirkailija Karl Luserkena. Hänellekin tämä seitsemäs Derrick-rooli on viimeinen.
  
Schermuly on kohtalokkaan lukitsemattoman auton omistaja. Hän ajaa Burchin kotiinsa, jossa tämä saa kunnian ottaa suihkun ja siinä yhteydessä vilauttaa nänniä katsojalle. Ammattiylpeänä naisena hän suutahtaa, kun Schermuly ei olekaan valmis palkkioksi ilmaisesta suihkusta ottamaan vastaan hänen palveluksiaan.

Aamulla Derrickin yksikkö löytää Burchin ruumiin moottoritien vierestä. Ja  Schermuly ilmoittautuu poliisille todistajana bongattuaan Burchin valokuvan sanomalehdestä. Tutustuminen tähän poikkeusyksilöön voi kunnolla alkaa.

Derrick kiinnostuu heti omaperäisestä todistajasta. Illuusiottomuuden elämänviisaudekseen ottanut Schermuly tunnustaa hänelle olevansa "totaalisen tunteeton". Sisäinen tyhjyys saa kattavan selvityksen jakson mittaan.

Ensimmäisenä Schermuly vie Derrickin talonsa tyhjään huoneeseen, joka edustaa tiivistymää koko Schermulyn elämäntilanteesta. Huone on hänen vaimonsa entinen huone; vaimo katosi jälkeäkään jättämättä kolme vuotta sitten. Vaimo Roswitha Schreiner (s. 1965) hiipii hiljalleen mukaan juoneen, ensin valokuvassa, sitten useassa takaumassa. Käy ilmeiseksi, että Tyhjä huone voisi olla otsikoltaan myös Intohimon uhri II, tällä kerralla intohimon kohteena ei kuitenkaan Burch vaan Schreiner.

Schermulyllä on pankissa kolme kollegaa, ja he kaikki himoitsivat viehättävää Schreineria ennen tämän katoamista. Viehätystä ei vähennä sekään, että heille selviää Schreinerin olleen salatussa menneisyydessään suosittu seurapiirihuora Pohjois-Saksassa. Kun paljastuksesta järkyttynyt Schermuly tiedustelee asiasta vaimoltaan, tämä toteaa entisestä ammatistaan: "Se on mukavaa puuhaa."

Schermuly saa seuraavaksi roolin toimia portieerina kolmelle kollegalleen näitten käyttäessä hyväkseen Schreinerin palveluksia huoneessa, joka sittemmin talkoovoimmin tyhjennetään. Kyllä siinä menossa varmaan sietääkin menettää illuusionsa.

Ylitarkastaja Derrick on jälleen itse ohjannut päivän jakson. Tyhjä huone on kovin epäuskottava mutta toisaalta periderrickmäisellä tavalla pervertti ja sisäsiittoinen tarina aviotragediasta ja sen seurauksista. Kuvio on aiemminkin nähty, mutta siinä on silti oma kiehtovuutensa.

Hienointa jaksossa mielestäni on pelkistetty absurdismi, jota Schermulyn ja hänen kollegojensa asetelma edustaa. Esimerkiksi äärimmäisen koruton kuva, jossa Schermuly istuu pöydän ääressä ja kollegat seisovat hänen takanaan keskustelemassa vaimon tilanteesta, on todellista taidetta, ekspressionistisen painajaisen lyriikalla toteutettuna. Tällaista absurdismin riemuvoittoa sarjassa tuskin on aiemmin saanut todistaa.

259. Tyttö kuunvalossa

Mädchen im Mondlicht (23:5, 10.5.1996) - Es. pe 1.10.2010
Kuvagalleria
Vihattu ja pelätty yökerhon omistaja löytyy murhattuna. Epäiltyjen joukko on suuri. Mutta mitä tietää maalauksen tyttö kuunvalossa, sen Derrick haluaa saada selville. (Yle.fi.)

---Varoitus paljaitten rintojen yliannostuksesta!---Varoitus paljaitten rintojen yliann

Tyttö kuunvalossa alkaa kuvilla saksalaisen suttuisesta strippiklubista yläosattomine tanssijattarineen, jotka ketkuttavat itseään koomisen tuskaisesti. Tutut ovat kerääntyneet henkilökunnaksi: Udo Vioff (s. 1932) soittaa hammond-urkuja, Peter Bertram (s. 1943) on baarimikkona ja Henry van Lyck (s. 1941) omistaa paikan.  Lisäksi hän on universuminsa keskipiste, ja heittääpä hän strippibaarin omistamisen ohessa keikkaa tyttö- ja huumekauppassakin.

Mutta ihan jakson alussa hän on heittänyt henkensä puukon iskuun ja palaa enää takaumissa luoksemme. Maksaneet asiakkaat saavat halutessaan poistua, vaikka paikalleolijoille, kuten katsojalle, Susie riisuu vielä kerran itsensä nakupelleksi.

Derrickille selviää heti kättelyssä, että van Lyck oli pelätty. Muu henkilökunta esittelee itsensä pelkääjiksi. Erityisesti pelkääminen näyttää sujuvan Vioffilta.

Derrick vie suruviestin tuoreelle leskelle Christine Bucheggerille (s. 1942), joka on alusta loppuun suorapuheinen: "Pahuus on osa joidenkin ihmisten olemusta." Kuten rouvan miesvainajan. Ja rouvakin tykkää alastomista naisvartaloista: hän maalaa niitä kotiateljeessaan. Hänen miltei valmis maalauksensa "Tyttö kuunvalossa" jää askarruttamaan Derrickin mieltä, niin että hän palaa seuraavana päivänä ihailemaan sitä. Harry Kleinkin on nähnyt unta maalauksen aatamiasuisesta tytöstä.

Maalaus esittää Lara-Joy Körneriä (s. 1978), ja totta puhuen rouva Bucheggerin töherrys ei tee hänelle parasta oikeutta: Körnerin rinnat ovat paljon kauniimmat, kun hän paljastaa ne katsojalle jakson lopussa ihan sellaisenaan ilman taiteellisen näkemyksen sensuuria.

Alastonmalliuden lisäksi Körner on siviilisäädyltään vainajan naulakkovahdin (roolissa oma äiti Diana Körner viimeisessä Derrick-roolissaan) tytär, statukseltaan taideopiskelijatar, ja autteleepa hän iltapuhteinaan sosiaaliviranomaisiakin teetuvassa, äärimmäisen sosiaalinen ihminen kun on. Derrick osuu tarkkailemaan häntä, kun hän harjoittelee naislentopalloa nähtävästi harrasteenaan, onneksi ei kiusallisen niukassa asussa. Lyhyestä virsi kaunis: Derrick on saanut uuden ystävän.

Jakso vyöryttää paljaita rintoja oikein olan takaa; niitä riittäisi ihan koko loppusyksyn tarpeisiin. Muutoin jakso on melko tyypillinen esitys viattomuudesta (à la Körner), joka pahuudenkaan (à la van Lyck) kohdattuaan ei menetä vilpitöntä hyvyyttään ynnä raikkauttaan.

254. Keskiyön näytös

Mitternachtssolo (22:12, 15.12.1995) - Es. to 16.9.2010
Kuvagalleria
Yökerhon omistaja löydetään murhattuna toimistostaan. Derrick joukkoineen ei usko ryöstömurhaan, ja epäilyt kohdistuvat pian yövahtiin, joka tuntuu tietävän enemmän kuin haluaa kertoa. (Yle.fi.)

Tässä jaksossa rikos ja rikoksen tekijä esitellään katsojalle heti alussa. Yökerhon omistaja tulee keskellä yötä ravintolaansa tarkistaakseen tilikirjat, ja pienen sanaharkan jälkeen yökerhon johtaja Winfried Glatzeder (s. 1945) ampuu hänet, puoliksi itsepuolustuksena. Hän päättää yrittää salata surman ja suostuttelee siihen lähipiirinsäkin.

Yövartija Udo Samel (s. 1953, ainoassa Derrick-roolissaan) kuitenkin yllättää johtajan, joka raahaa ruumista ravintolasalissa. Yövahti saa sitten olla jakson poikkeusyksilö, vähäisen kokemuksen naisista ja vallan makeudesta omaava varhaiskeski-ikäinen mies. Johtajan vaimo Susanne Uhlen (s. 1955) ajaa miehensä kehotuksesta vartijan kotiin, jotta tämän ei tarvitse kävellä matkaa. Ajomatkan aikana ja yökahveilla kotiin päästyä vahti avaa naiselle sydäntään.

Vartija tajuaa kiristämisen mahdollisuuden aika nopeasti. Tietenkin johtajan ja vaimon täytyy hyväksyä Samelin ajatus vaimon kotitalouspalveluista hintana vaikenemiselle ja hallussa olevan surma-aseen palauttamiselle. Vahti saa vihdoinkin haaveilemansa: aamukahvin vuoteeseensa oikean naisen kantamana. Tulevina päivinä Uhlen sitten siivoilee, ja syödään aamiaista yhdessä - leikitään kotia, tosin vaimon taholta melkoisen vastahakoisesti.

Kun Samel ei tajua itse ehdottaa seksiä, Uhlen ottaa lopulta aloitteen käsiinsä. Hän käy vahdin vuoteeseen ja kutsuu tämän luokseen, ja katsojakin pääsee osalliseksi Uhlenin rinnoista, kummastakin. Samel ei kuitenkaan halua tarttua tarjoukseen, vaan sydäntään taas lisää avattuaan palaa aamiaispöytään istumaan ja odottamaan seuralaistaan.

Pöydän ääressä paljastuu, että Uhlenin paljaat rinnat ovat murtaneet jään: kummaltakaan ei oikein ota onnistuakseen kahvin kaataminen täriseviltä käsiltä. Suhde on kokenut muodonmuutoksen: se onkin nyt suuri keskinäinen sydänystävyys, eräänlainen kaunis platoninen rakkaustarina, joka kuitenkin jakson lopussa päättyy Romeo ja Julia -tyyliseen tragediaan.

Jakso on mielestäni sarjassaan aivan terävimmän kärjen tuntumassa, tähtimerkein ehkä 4 tai 4 ½ tähteä viidestä. Psykologinen, kikkailematon ja eheä perusjuoni kantaa vaivatta läpi vajaan tunnin keston. Ja jakson poikkeusyksilökin on uskottava ja luontevasti esiinpantu.