Derrickin taipaleeseen liittyy jälkeenjääneisiin yksilöihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta. Nimittäin sekä 4. Keskiyön bussissa ja 54. Tapaus Brunossa että tämäniltaisessa Illallisessa Brunon seurassa on tavalla tai toisella jälkeenjäänyt henkilö, jonka nimi sattuu olemaan Bruno.
Voi miettiä, mikä on saanut käsikirjoittaja Reineckerin ristimään vammaisensa aina Brunoksi. Eivätkä yhtenevyydet edes tähän lopu. Nimittäin seikan esiin tuonut Derricks großer Freund kertoo lisäksi, että murhaaja sysää syyllisyyden rikoksestaan aina Bruno-raukalle. Niin tänäänkin, kun jälkeenjääneen Brunon kruunua saa kantaa itse joka anopin toivevävy Philipp Moog.
Tämäniltainen Brunomme kuuluu Sassen komeaan perheeseen, joka on vammaista veljeä lukuun ottamatta menestynyt loistavasti, ainakin ulkoisesti. Perheen taattona häärää Ernst Jacobi (s.1933). Philipp-Brunon veljeä esittää ainoassa Derrick-roolissaan Sebastian Koch (s. 1962), joka on myöhemmällä urallaan näytellyt mm. kirjailija Klaus Mannia (2001) ja natsiarkkitehti Albert Speeriä (2005).
Als Jürgen Simon von seinem Chef die Kündigung erhält, wird er handgreiflich. Der Bruder des Chefs, Bruno Sasse, schlägt Simon nieder. Dafür wandert der psychisch Kranke in den Knast. Derrick vermutet, dass jemand Bruno Sasse die Tat unterschieben wollte. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)
Kun kerran Bruno-Philippillä on vikaa aivotoiminnassa, äveriäs perhe on sysännyt hänet syrjään, kuten luonnollista on. Niinpä hän on viettänyt viime vuotensa viihtyisässä hoitokodissa maaseudulla. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: hoitokodin johtaja, professori Elert Bode (s. 1934), panee hoitokodin oven säppiin, sillä hän haluaa ”kirjoittaa kirjan siitä, millaiset ovat häiriintyneet aivot”.
Professori Bode on jakson ”Derrick-viisas” – viisas omalla vähän nyrjähtäneellä ja vähän pintapuolisella tavallaan, kuten Derrick-viisaat niin usein ovat.
Professori Bode on jakson ”Derrick-viisas” – viisas omalla vähän nyrjähtäneellä ja vähän pintapuolisella tavallaan, kuten Derrick-viisaat niin usein ovat.
 |
| Jälkeenjäänyt toivevävy ja epäuskoinen veli. (Kuva: ZDF.) |
Veli-Sebastian on ymmärrettävästi hiukan kärtsynä, kun joutuu noukkimaan häiriintyneen Bruno-Philippin mukaansa kotikartanoon. Vastuullisena veljenä hän tietenkin tiedustelee professorilta veljensä käyttöohjetta: ”Miten kohdellaan jotakuta, joka ei ole normaali?”
Aikansa veljeään töllisteltyään Sebastian sulloo tämän halinalleineen auton takapenkille ja suuntaa kotiin, jossa odottaa sydämellinen jälleennäkeminen taaton kanssa. Taatto kuiskaa paniikissa Sebastianille: ”Eikö hän tunne minua?” Sebastian vastaa: ”En tiedä.”
Sebastianilla on menestyvä firma Wolf Rothin kanssa. Ikävästi vain heidän hämäräperäinen huijauksensa on tullut ilmi. Syyllinen huijauksen paljastumiseen voi olla vain yksi alaisista, Thomas Schücke, joka uskoo nyt saaneensa elämänsä tilaisuuden kiristää pomojaan. Schücken hallussa olevat todisteet kuitenkin saadaan takaisin, ja kun valttikorttien menetys selviää onnettomalle alaiselle, tämä ryntää perheen kartanoon selvittämään asiaa.
 |
| Bruno saa taas selittää... |
Tähän mennessä Illallinen Brunon seurassa on sujunut moitteettomasti. Näyttää siltä, että varsin tasokasta ja monella tavalla jännittävää Derrick-jaksoa kehrätään kokoon. Kohdassa 28 minuuttia tapahtuu kuitenkin järkyttävä käänne: korot alkavat kopista ja Derrickin työhuonetta kohti suuntaavat askeleet, joitten synnyttäjä on etäisesti tutun näköinen, hippifarkkuleninkiin sonnustautunut naishenkilö.
Rikospsykologi Sophie Lauerhan (Marion Kracht) se, ensimmäisen vaan ei viimeisen kerran sarjan historiassa. Ylitarkastaja on kutsunut nuoren psykologin, koska epäilee neljän todistajan valehtelevan jälkeenjääneen Philippin tapauksessa.
Rikospsykologi Sophie Lauerhan (Marion Kracht) se, ensimmäisen vaan ei viimeisen kerran sarjan historiassa. Ylitarkastaja on kutsunut nuoren psykologin, koska epäilee neljän todistajan valehtelevan jälkeenjääneen Philippin tapauksessa.
Psykologi Lauer saa siis tehtäväkseen pehmittää putkassa lusivaa Philippiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän viettää pitkän rupeaman Bruno-Philippin läsnäoloa aistien, mutta tämä vain vaikenee kaikkien yhteisten tuntien ajan. Siitä huolimatta rikospsykologimme käy vakuuttuneeksi hänen syyttömyydestään. Psykologi myös löytää miehen puhumattomuuden takaa poikkeusyksilöyden, mistä seuraavana aamuna raportoi Derrickille: ”Hän puhui kanssani sanomatta mitään. -- Hän tietää ja ymmärtää kaiken.”
Nuoren psykologiystävättärensä lausunnon innoittamana Derrick sitten lausuu Bruno-Philippin perheelle: ”Veljenne voi olla meitä älykkäämpi. On hän toki sairas. Yliherkkyys saa hänet sulkeutumaan ja vaikuttamaan epänormaalilta, vaikka hän tietää ja ymmärtää kaiken.” En ihmettele, että varsinkin Sebastian-veljellä on vaikeuksia pitää pokkaansa ylitarkastajan vakaumuksellisten sanojen aikana.
Seuraavaksi Derrick virittää psykologisen ansan, jolla saada perhe kohtaamaan väärä todistuksensa silmästä silmään. Kuten ylitarkastajan kaikki viritykset, tämäkin luonnollisesti onnistuu, ja Bruno-Philipp pelastuu murhamiehen leimalta.
Verrattuna myöhempiin esiintymisiinsä sarjassa psykologi Sophie Lauer näyttäytyy tänään melko pienessä roolissa. En ole varma, oliko rikospsykologillemme vielä jakson kuvausten aikaan lainkaan pedattu paikkaa sarjan viimeisten kausien vakiokasvona.Derrick olisi varsin hyvin voinut hoitaa jaksossa psykologille sälytetyn tehtävän, ellei se olisi vaatinut hänen psykologisen silmänsä venyttämistä suurin piirtein yli-inhimillisiin mittoihin. Nuoren psykologin ”naisintuitio” näyttäytyy ehkä hiukan ”uskottavampana”.
Illallinen Brunon seurassa on kovin hidastempoinen, mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävää muistaen keskeisen henkilön persoonan hitauden. Jakso on myös kovin asetelmallinen alusta loppuun asti: miltei tyylitellyn räikeä on vastakkainasettelu poikkeavan Bruno-Philippin ja ”normaalin” muun maailman välillä.
Derrick tasapainoilee silloin tällöin tekotaiteellisuuden rajoilla, ja tässä jaksossa ollaan kyllä niin varomattomia, että molskahdetaan veteen väärältä puolelta. Suuri ongelma on se, että Bruno-Philippin syvähenkisestä poikkeusyksilöydestä ei anneta katsojalle mitään muuta näyttöä kuin rikospsykologin lausunto. (Totta tietenkin on, että nuorukainen ei ole syntymästään asti jälkeenjäänyt vaan vammautunut vaikean trauman seurauksena, joka on ajanut hänet yksinäiseen vaikenemiseensa.)
Bruno-Philipp herättää minussa samoja hämmentyneen epäuskoisia ajatuksia kuin vaikkapa jakson 140. Kaiken loppu dementoitunut taatto – käsikirjoittaja Reineckerin näihin kahteen panostama poikkeusyksilöys on tyypiltään sellaista, että se ei oikein kestä. Toisaalta ehkä heidän poikkeusyksilöyttään ei pitäisi lainkaan yrittää lähestyä psykologisen uskottavuuden kannalta vaan joltain muulta pohjalta. Siinäkin tapauksessa epäämätön totuus lienee, että asiaan kuuluvilla syvätaiteellisilla vesillä moni muu elokuvantekijä on saavuttanut käsikirjoittajamme luomuksia kestävämmän lopputuloksen.
