Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaufmann. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaufmann. Näytä kaikki tekstit

maanantai 3. tammikuuta 2011

281. Jäähyväislahja

Das Abschiedsgeschenk (25:5, 16.8.1998) - Es. pe 7.1.2011 klo 13.10 (ensiesitys 7.11.1998)
Derrick kutsutaan poliisivoimista erottuaan päällikkövirkaan, Europolin palvelukseen. Läksiäisiä on tarkoitus viettää koko työtoverijoukon voimalla. (Yle.fi.)

Päätösjakson aloittaa kiivas tohina ja tuiske, reipas kilke ja kalke. Vanha kunnon Derrick nimittäin aikoo jättää murharyhmän, ei vetäytyäkseen eläkkeelle vaan noustakseen tärkeäksi päälliköksi Europoliin Brysseliin. Läksiäisjuhlaa valmistellaan siis kuin joulua Korvatunturilla loppusyksystä. Enää kaksi viikkoa aikaa...

Iloista tohinaa varjostaa ikävä sivujuonne. Nimittäin Derrickin henkeä uhataan, kuten alkukuvan kasvoton puhelindialogi jo antaa ymmärtää. Uwe Friedrichsenin esittämä Albert Kaschonnick näkee ylitarkastajan verivihollisenaan, tämä kun järjesti hänelle 15 vuoden vankilatuomion.

Friedrichsenin tappouhkausten vakavuudesta ei ole epäilystäkään. Siksi kaikki Münchenin poliisivoimat on hälytetty valmiuteen. Harry Kleinkin ilmaisee suunnattoman huolensa siitä, että rakas ylitarkastaja suhtautuu vaaraan turhan huolettomasti. Mutta julkinen pelko ja piiloon rientäminen eivät kuulu Derrickin persoonaan, ei, ei ja vielä kerran ei.

Päätösjakso sukeltaa kiitettävän monisyisesti päähenkilönsä Derrickin persoonaan, vielä kerran ja oikein syvälle. Harry Klein saakin lausua minuutilla 44: "Näiden vuosien jälkeenkään en vielä tunne sinua."

Derrick lähtee murhauhan hälyttämänä kierrokselle: jututtamaan vankilassa istuvaa Friedrichseniä itseään, hänen perhettään ja ystäviään. Joka paikasta näyttää löytyvän sama rakastetun herra Friedrichsenin iso valokuva kehystettynä seinältä... Ja kaikilla tuntuu olevan varsin yksisyinen ja itsekäs moraali toimiaan ohjaamassa.
Derrick uhkaajansa perheenjäsenten seurassa:
wanharouva Becker ja isosilmä Merten. (Kuva: ZDF.) 
Friedrichesenin viehättävään perheeseen kuuluu joukko lempinäyttelijöitäni. Itse jylhänjulma wanharouva Maria Becker on Vera Kaschonnick, Derrickin uhkaajan äiti. Mannekiinina uraa luova Michaela Merten Andrea Kaschonnickina saa näytellä isoja silmiään tänään oikein isoina, kun Pierre Franckh valokuvailee häntä. Dirk Galuba puolestaan on veli Walter, joka on saanut perheen baarin johdettavakseen.

Friederichsenin hiukan epämääräisessä baarissa kohtaamme kaksi vanhaa ja hyvää tuttua. Muistamme Karl Lieffenin sivuroolin 262. Surunmurtamassa naapurissa. Nytkin hän saa olla tekemisissä tanssin kanssa valmentaessaan baarin tanssityttöjä. Günther Kaufmann vaikuttaa samassa baarissa jonkinlaisen yleismiehen vakanssilla.

Tapahtumien edetessä Eleonore Weisgerber (s. 1948) tekee itseään tykö poliisipsykologina, joka haluaa auttaa tapauksen tutkimuksissa. Derrick päättää viedä tämän ja Harry Kleinin uhkaajansa eroottiseen baariin iltaa viettämään.

Baarissa ylitarkastaja kohtaa uudelleen ilkeän ja ilkeästi nauravan wanhanrouvan. Tämä kutsuu Derrickin päiväkahville luokseen... Tänään wanharouva ei saa näytellä monisärmäistä persoonaa ja korkean poikkeusmoraalin kantajaa; hän on vain yksitotisen kaikkien sota kaikkia vastaan -filosofian sävytön julistaja, ikävä ja ilkeä ihminen. Itse asiassa hän osoittautuu loppuminuuteilla pahan ruumiillistumaksi. Moista intensiivistä latausta pahuudelle harva näyttelijä olisi osannut luoda wanhanrouvan lailla. Hän peittoaa kaikki Disneyn hyytävät äitipuolet mennen tullen.

Franjo Marincic hyppää viimeisellä kolmanneksella mukaan tarinaan. Hänellä on rooli syväkurkkuna, joka ilmestyy pimeältä sivukujalta kertomaan Derrickille tärkeitä seikkoja murhahankkeesta, lopulta myös palkkamurhaajan henkilöllisyyden.

Poliisipsykologin kiikkulaudalla (kohta 38 minuuttia) Derrick antaa näkemyksensä urastaan rikostutkijana: "Vuosikaudet elämäni on ollut ainaista työntekoa, taistelua rikollisia ja murhaajia vastaan. Mitä apua siitä on ollut? Ihmiset vain katsovat sivusta. He eivät lainkaan tajua, että katselevat omaa elämäänsä." Samaa teemaa hän käsittelee myöhemmässä juhlapuheessaan.

Läksiäisjuhlan tullen. (Kuva: ZDF.)
Itse juhlatilaisuus alkaa kaikista uhista huolimatta suunnitellusti kohdassa 46 minuuttia. Vankilassa viruvan Friedrichseninkin perhe ja ystävät on tietysti myös kutsuttu mukaan... Salikin on kerrassaan upea! Ehtiikö attentaatin tekijäksi pestattu murhamies väliin?

Ei ehdi - kaikki sujuu suunnitellusti.

"Ensimmäisellä sijalla on aina oma, henkilökohtainen etu", Derrick analysoi puhujapöntöstä ankarana nykyaikaa kuin rienatakseen uhkaajansa lähipiirin moraalia. Sivustakatsojista puhuessaan ylitarkastaja mahdollisesti tarkoittaa meitä televisionkatsojiakin... Puheen voi hyvin kuvitella olevan myös eräänlainen käsikirjoittaja Herbert Reineckerin henkinen testamentti.

Derrickin jäähyväispuhe juhlayleisön edessä on niin lyömätön, että sitä kannattaa varmaan kerrata oheiselta YouTubesta löytyvältä videolta. Samalla voi tarkistaa, ettei yksikään paikalle vaivutuneista, eturiveille parkkeeranneista, muihin saksalaisiin poliisarjoihin kuuluvista kuulijoista jäänyt bongaamatta. Tärkein noista kuulijoista varmaan on itse Kettu Leo Kress267. Pienessä, punaisessa luvussa rötöstellyt Pierre Sanoussi-Blisshän teki hetikohta jakson jälkeen parannuksen ja hyppäsi Kettu-jengiin, jotenka hänelläkin on itseoikeutettu istumapaikka lähellä Kressiä. Helmut Ringelmannilla (s. 1926), joka tuotti kaikki sarjan 281 jaksoa, on vuorosanaton rooli poliisipäällikkönä juhlasalissa, eturivissä.

Jakso etenee melko kaavamaisesti Derrickin haastatellessa henkilöä toisensa jälkeen, mikä kuitenkaan ei latista tunnelmaa eikä jännitystä, joka pysyy koko ajan korkeana. Pienin keinoin ja yksinkertaisuudessaan toimivin jännittein Jäähyväislahjasta kehkeytyy hieno finaali hienolle sarjalle. Lisäksi attentaattisuunnitelmaan liittyvät henkilöt ja Derrickin juhlapuheen aihe nivoutuvat loistavasti toisiinsa.

Loppukohtausta varten kannattaa varata nenäliina ulottuville, Harry Kleininkin olisi kannattanut. Ja Derrickin. Helen Schneiderin laulama "Hey Mr. Gentleman" taustamusiikkina Derrick etääntyy työtovereistaan iltaan.

    lauantai 11. joulukuuta 2010

    280. Laukaus ääninauhalla

    Mama Kaputtke (25:4, 1.5.1998) - Es. pe 17.12.2010 klo 13.10
    Nuori nainen ammutaan syrjäisellä tiellä. Surmalaukaukset tallentuvat sattumalta lähellä liikkuneen lintututkijan nauhalle. Derrick ryhtyy etsimään motiivia murhaan. (Yle.fi.)

    Äiti Rikinkorjaaja ylitarkastajan
    turvaisassa huomassa. (Kuva: ZDF.)
    Laukaus ääninauhalla on kaikkien aikojen toiseksi viimeinen Derrick-jakso. Kantavana teemana on voimattomaksi osoittautuva äidinrakkaus.

    Äidinrakkauden kantaja jaksossa on Sonja Sutterin (s. 1931) esittämä nimihenkilö, Mama Kaputtke (lapsenkielisesti suunnilleen 'rikkiäiti' tai 'äiti rikinkorjaaja'), joka lastensa pieniä ollessa aina korjasi näitten rikki menneet lelut tai rikki menneen elämän. Nyt asiat ovat toisin: "Enää en voi korjata mitään. Rikkiäiti on itse rikki."

    Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Sutterin kuopus, 22-vuotias Elisabeth "Lissy" Kraus, löytyy metsätien reunasta ammuttuna. Lissyn viimeiset sanat ovat sattumalta arkistoituneet nauhalle. Nimittäin ihan jakson alkuminuuteilla tutustumme lintutieteen tutkimustapoihin, kun Isarin rannalla naisystävineen käveleskelevä Christian Koch törmää ornitologi Wolfram A. Guentheriin (s. 1929), joka purkittaa lintujen laulantaa nauhalle. Guenther esittelee laitteistoaan parille ja tulee sattumalta kohdistaneeksi huipputarkan apparaattinsa nuoren naisen viimeisiin, epätoivoisiin sanoihin ennen laukauksia: "Rukoilen teitä! Älkää tehkö sitä. Ei!"
    Lintutieteilijän uusi äänitallenne:
    kuoleva ilotipunen. (Kuva: ZDF.)
    Salamyhkäiset sisarukset
    Thomas ja Carolin. (Kuva: ZDF.)
    Derrick ottaa yhteyttä vainajan kahteen sisarukseen: veljeen Thomas Schückeen (s. 1955) peräti yhdeksännessä Derrick-roolissaan ja siskoon Carolin Finkiin (s. 1966), joitten kanssa Lissy on asustanut hulppeassa müncheniläislokaalissa. Sisaruksilta Derrick saa selville, että pikkusisko on toiminut prostituoituna hotellin seuralaispalvelussa.

    Juureva äiti Sutter sen sijaan joutuu suruviestin saatuaan matkustamaan maaseudulta baijerilaismetropoliin, samalla tavalla kuin Niskavuoren vanha emäntä Niskavuoren leivässä (elokuvaversio Niskavuoren Aarne) matkustaa Hämeen maaseudulta Helsinkiin panemaan lastensa asiat kuntoon. Sutterilta kuitenkin puuttuu niskavuorelaisen matriarkan valta ja voima palauttaa tasapaino lastensa elämään. Äidinrakkaus on menettänyt mahtiaan tultaessa vuoden 1998 Etelä-Saksaan.

    Sutterille kolmen lapsen elämä ja elämäntyyli ovat muodostuneet suureksi salaisuudeksi. Lissy oli prostituoitu, oo-kei, mutta millä työllä kaksi muuta lasta rahoittavat kaiken maallisen hyvänsä?

    Derrickille äiti Sutter kommentoi nauhalta kuulemiaan tyttärensä viimeisiä sanoja: "Kuulin hänen ensimmäisen ja viimeisen huutonsa. Millainen elämä niiden väliin jäi?" Lapset ovat liiaksi vieraantuneet äitinsä viisaasta, perusasioista nousevasta, yhteisöllisyyteen perustuvasta elämäntavasta, jonka tämä kiteyttää raamatullisin sanankääntein näin: "Olkoon puheenne 'on' tahi 'ei', sillä tavalla että 'on' on selvä eikä 'ei' jää käsittämättä."

    Äiti Sutter osallistuu aktiivisesti Derrickin tutkimuksiin. Yhdessä he käyvät tutustumassa kolmeen Lissy-tyttären asiakkaaseen, jotka vähän Citizen Kanen tyyliin auttavat avaamaan sisarusten salaisuutta äidille ja ylitarkastajalle.

    Aviopari Susanne Uhlen ja Wolf Roth.
    Huomaa Rothin enemmän tai vähemmän
    charmantti harmaantuminen. (Kuva: ZDF.)
    Werner Siska-Schnitzer (kohta 23 minuuttia) on 60-vuotias leskimies, jolle Lissy antoi pari kertaa lohtua yksinäisyyteen. Henry van Lyck (35 minuuttia) puolestaan pitää tärkeänä, että vaimo ei saanut selville moraalisesti arveluttavaa suhdetta ilolintuun. Tärkeä rooli on kolmannella asiakkaalla Wolf Rothilla (kohta 31 minuuttia), jonka vaimoa Susanne Uhlenia tieto miehen uskottomuudesta vieläkin korpeaa.

    Paljastuvaa totuutta ei Äiti Rikinkorjaajakaan pysty selvin päin nieleksimään.

    Merkityksellinen ihminen Lissyn elämässä on ollut Volker Lechtenbrinkin esittämä surumielinen ravintolapianisti, todellinen ystävä. Pianisti tarjoaa Derrickille tiedonmurusia nuoresta naisesta kuitenkin säästeliäästi, pihtaavana syväkurkkuna. (Koko jakson jännitysmomenttihan murenisi, jos hän kertoisi kaiken oleelliseksi tietämänsä heti kättelyssä.) Hän antaa silti avaimen Lissyn kauppatavaraksi muuntuneen seksuaalisuuden vieraantuneisuuteen: "Hän oli viehättävä, neuvoton huora. Minun kanssani hän ei suostunut makaamaan, koska piti minusta." Günther Kaufmannilla on pieni rooli hotellin vastaanottovirkailijana.

    Laukaus ääninauhalla tuo esiin luontevasti ja syvällisesti monia teemoja: materialistinen elämäntapa, seksin esineellistyminen, lasten erkaantuminen äidistään. Sen sijaan yksinäisyyden ja pelon käsittelyjä pidän melkoisen Derrick-kliseisinä, kuluneina. Jakso on Derrick-entusiastien suosiossa, ei suotta, joskaan juonenkulun tasolla en näkisi sen yltävän ihan yhtä korkealle kuin teemojensa käsittelyssä.

    Tämän YouTubesta löytyvän videon avulla voi vielä uudelleen nauttia jakson atmosfääristä ja samalla ottaa rouva Sutterilta mallia tavasta, jolla asioida Münchenin rikospoliisin ylitarkastajan kanssa.

      torstai 2. joulukuuta 2010

      277. Palkkamurhaajan tytär

      Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10
      Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)

      Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.
      Werner Schnitzer ja Gundi Ellert 
      pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.)
      Hurja palkkamurhaaja
      Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.)
      Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.

      Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.

      Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).

      Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.

      Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!

      Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.

      Tuoreen yksinhuoltajaisän
      välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.)
      Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan,  millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.

      Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?

      Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?

      Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)

      "Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.

      Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.

      Palkkamurhaajan tyttäressä saamme todistaa Derrickiä kaikkein sympaattisimmillaan ja empaattisimmillaan. Keskiössä on tänään ihminen Derrick. Rakastavasti hän tutustuu Veraan ja tämän sisäiseen maailmaan muun muassa kouluaineiden avulla. Jakso jättää kuitenkin ainakin minuun hieman ristiriitaisen vaikutelman, ei vähiten päätösminuuttien puoliksi kaoottisen farssikehitelmän vuoksi.

      Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.
      Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?" 
      Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."
      Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.