230. Intohimon uhri

Tänään meillä on vakaana tarkoituksena tempautua mukaan kamarinäytelmään, jonka pyörteet sijoittuvat miltei kokonaisuudessaan yhteen pieneen kerrostaloon – sen rappukäytävään ja eri huoneistoihin. Samalla käsikirjoittaja Reinecker tekee jälleen kunniaa klassiselle suljetun paikan arvoitukselle – talon ulko-oveakin kun pidetään varmuuden vuoksi aina lukossa. Kaikki epäillyt siis odottavat jo kiltisti kauniin vainajan ympärillä eteisaulassa, kun ylitarkastaja saapuu rikospaikalle.

Toteutus on taattua Derrick-tyyliä: persoonallista psykodraamaa, jollaiseen tuskin kukaan muu kuin Reinecker uskaltaisi upottaa käsiään. Puitteet ovat sellaiset, etten pitäisi lainkaan mahdottomana jakson sovittamista jonkin maineikkaan kaupunginteatterin näyttämölle.

Ein Objekt der Begierde (20:12, 17.12.1993) - Es. pe 4.6.2010 klo 12.55
Kuvagalleria
Im Treppenflur eines Mietshauses findet eine Bewohnerin die ermordete 19-jährige Karoline Hecht. Derrick vermutet, dass sie in einer der Wohnungen des Hauses vergewaltigt wurde. Nach und nach tauchen mehrere Mieter am Tatort auf. Der Oberinspektor vermutet, dass einer von ihnen der Mörder ist. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Alkukuvissa kohtaamme Jeannine Burchin, joka on ihan tahattomaan koomisuuteen asti energisen hurmoitunut ja täynnä pidäkkeetöntä elämänriemua. Hän matkaa avoautossaan yksityiselle englannintunnilleen ja huudattaa stereoistaan 49ersin hittiä ˮTouch Meˮ aivan pellit auki, siihen malliin että ohikulkijat näkevät viisaimmaksi näyttää hänelle kaikenlaisia käsimerkkejä.

Kikkelis-kokkelis ja sull'on mun luonto. (Kuva: ZDF.)

Yksi protestinsa esittävä ohikulkija on jakson ohjaaja Zbynek Brynych (1927 - 1995), joka kävelee neiti Burchin auton editse liikennevaloissa. Tällaiset cameot ovat varsin yleisiä Brynychin 37 jaksoa kattavalla Derrick-uralla.

Ohjaaja Brynych cameona liikennevaloissa. (Kuva: ZDF.)

Vielä irvokkaammaksi meno käy, kun Burch pääsee opettajansa talon pihaan ja nousee autostaan: hän aloittaa etenemisen kohti ulko-ovea tanssahdellen ämyreistä pauhaavan muzakin tahdissa kuin kaikista älyn siteistä itsensä vapaaksi riuhtonut idiootti. Nuori nainen on nähtävästi onnellinen... Minkä Pulttibois-hahmon maailma onkaan Burchissa menettänyt!

Piha-alueelle eksynyt Hans Georg Panczak ei kuitenkaan näytä olevan osalleen langenneesta älyvapaasta yksityisnäytöksestä lainkaan kiusaantunut vaan lähinnä kovasti vaikuttunut. Rene Heinersdorffin (s. 1963) esittämä englanninopettajakin ottaa yksityisoppilaansa vastaan rillit huuruten.

Neiti Burchille on ehtinyt puolen vuoden mittaisen talossa ramppaamisen myötä kehittyä läheinen suhde kaikkiin talon kaksilahkeisiin. Valokuvaaja Sky Dumont on saanut kunnian ottaa nuoresta naisesta jopa alastonkuvia. Kun hän esittelee niitä Panczakille, tämä tahtoisi niin mielellään saada edes yhden valokuvista omaksi, ihan ikiomaksi. Saatuaan tahtonsa läpi hän vetäytyy hartaassa mielentilassa ihailemaan kuvaa oman yksityisen kotilietensä rauhaan.

Ralf Schermuly ja Michael Mendl ovat keski-ikäisiä, arvovaltaisia liikemiehiä, mutta kummasti jalka vain nousee kummallakin, kun he tajuavat, että on tiistai! ja Burch on talossa! ”Söpö lintu visertää englantia”, Mendl lausuu hurmoksellinen virne kasvoillaan yksityisopettaja Heinersdorffin oven edustalla. Schermuly on vähintään yhtä auvoisessa tilassa.

Ihastunutta testosteronia pursuava farssi pienessä kerrostalossa.

Liikemiehet vetäytyvät Mendlin asuntoon laatimaan sotasuunnitelmaa taivaallisen tipun pään menoksi. ”Tytön tunti loppuu kohta. Kutsutaan hänet tänne.” Ja päättyyhän se oppitunti lopulta! Heinersdorff varoittaa lopuksi yksityisoppilastaan: ”Kaikki tietävät tunnin loppuneen. Olkaa varovainen.”

Neiti Burch onkin erityisen varovainen, peräti niin varovainen että kun Mendlin vaimo Jutta Kammann  illan tullen avaa ulko-oven ja astuu rappukäytävään, hän löytää sieltä Burchin hengettömättömäksi käyneenä kalmona lattialta lojumasta.

Kuka on murhannut enkelimme, päiviemme valon, unelmiemme taivaisen keskipisteen?

Joku on lyöty kanveesiin. (Kuva: ZDF.)

Derrickillä ja hänen Harry Kleinillaan on ollut vapaapäivä, minkä kunniaksi he ovat nauttineet keskenään romanttista kynttiläillallista intiimissä ravintolassa. Mutta ei voi mitään, kun käsky käy – ihana ilta on jätettävä kesken ja on rahtauduttava rikospaikalle.

Ylitarkastaja aloittaa epäiltyjen kuulemisen piipahtamalla vuorotellen kunkin epäillyn asunnossa. Hänen herculepoirot-leikkinsä ei kuitenkaan pyri ratkaisevien johtolankojen metsästämiseen vaan seurueen psykologian kartoittamiseen. Se merkittävä ero krimillä aina on agathachristieläiseen dekkariin verrattuna.

Englanninopettaja Heinersdorff osaa kiitettävästi valottaa Burchin persoonaa tämän vapaamielisen välittömyyden taustalla: ”Hän oli mikä oli. Hän ei pohtinut itseään eikä muita. Hän oli viaton.” Nuori nainen siis kärsi tietämättään eräänlaisesta Marilyn Monroe -syndroomasta.

Mendlillä on blondiino Kammann vaimonaan, mutta avioon on ehtinyt Schermulykin. Valitettavasti hänen vaimonsa, tummahiuksinen Christine Merthan (s. 1943) vain on kroonistunut katkeroituneeksi vuodepotilaaksi. Oikein tulee surku Schermuly-raukkaa, kun teräväkielinen Merthan solvaa häntä mustasukkaisuudessaan edesmennyttä Burchia kohtaan.

Herra Schermuly ja vaimo Merthan. (Kuva: ZDF.)

Intohimon uhrin todellinen draamakuningatar on kuitenkin Stefan Wiggerin esittämä pahasti alkoholisoitunut entinen näyttelijä. Hänelle koko maailma on shakespearelainen näyttämö, minkä mukaisesti hän toteuttaakin kokopäiväisesti elämää suurempaa draamaa viinapullojensa keskellä.

Kultturelli herrasmiehemme Derrick onneksi muistaa komeljanttari Wiggerin suuruuden ajan ja hänen roolinsa Kesäyön unen Pyramuksena. Siitä kiitokseksi näyttelijä lausuu hänelle muutaman säkeen tuosta loistoroolistaan, vaikka lievää vaikeutta aluksi tuottaakin muistaa, kummalla puolella kehoa sydän piileksii. Ylitarkastaja käyttää tilannetta taitavasti hyväkseen, sillä Wigger suggeroituu lausuntansa myötä palaamaan parin tunnin takaisen tragedian tunnelmiin.

Bonuksena vanha juoppo antaa oivaltavan pikku oppitunnin näyttelijätyön perusteista ja sen vaikeimmista haasteista.

Liikemiehet Mendl ja Schermuly pyrkivät käyttämään elämänhallintansa menettäneen teatterimiehen korkeakirjallisia lausahduksia hyväkseen lavastaakseen tämän murhaajaksi. ”Me käymme näyttelijän kimppuun, Schermuly.” Valokuvaaja Dumont on mukana juonessa: ”Wigger tunnetaan talossa. Hän on holtiton ihminen. Hän itse sanoi kerran: näyttelijät ovat puolihulluja”, tyylikäs kuvamaakari juoruaa Derrickille. Ylitarkastaja vastaa: ”Kaikkea soopaa sitä kuuleekin.”

Jakson vanhetessa saamme kuulla yhden väärän tunnustuksenkin, josta repeää jälleen kunnon riemu muitten epäiltyjen keskuudessa, mutta Derrick osaa onneksi suhtautua lausuntoon suhteellisuudentajunsa säilyttäen. Tätäkin väärää tunnustusta ylitarkastaja käyttää hyväksi oikean murhaajan saattamiseksi satimeen.

Intohimon uhri on tiivis kamarinäytelmä ja ylistys Derrickin syvänäköiselle viisaudelle. Loppukohtauksessa sovelletaan jälleen loistavasti leikkaustekniikkaa, jossa surmahetki lomittuu takaumana nykyhetkeen ylitarkastajan kasvojen alla. Todella tehokas ja jaksoon soveltuva on lopetusmusiikkina käytetty ”You Are So Beautiful”, Joe Cockerin raspikurkulla tulkittuna tietenkin.

• Kokeile sinäkin elämää riemuntäyteisenä Jeannine Burchina! Vuokraa pariksi tunniksi avoauto, pakkaa mukaan kyytiin tietokone ja kuuntele ämyrit kaakossa YouTubesta ladattavissa olevaa 49ersin kasarihittiä. 
• Jos lopputekstien pikkasen hempeämpi tunnelma kiehtoo enemmän, ratkaisu siihenkin nälkään löytyy YouTubesta: Joe Cocker ja "You Are So Beautiful".

123. Mies Antibesista

Tänä iltana tarinamme alkaa jylhässä, historiaa huokuvassa ympäristössä: Münchenin sydämessä sijaitsevassa, 1600-luvun barokkia edustavassa Hofgartenin puistossa. Linnan tiloissa on meneillään wagneriaaninen konsertti-ilta. 

Der Mann aus Antibes (12:1, 18.1.1985) - Es. to 16.4.2009 klo 12.50

Kuvagalleria
Vähän ennen konsertin päättymistä joku kuulee ulkoa kirkaisun, ja esityksen jälkeen paviljongista löytyy nuori nainen puukotettuna. Oliko kyseessä mustasukkaisuusdraama? (Yle.fi.)

Irina Wanka pidättelee hengitystä. (Kuva: ZDF.)

Kun väki alkaa purkautua konsertin päätteeksi linnasta, kuuluu puistosta rääkäisy. Irina Wankahan se; hän löytyy surmattuna keskeltä ulkoilmapaviljonkia.

Ehkä tässä vaiheessa luulemme, että joudumme jakson merkeissä jättämään Wankan, mutta onneksi kohtaamme hänet vielä lopun takaumassa, jossa hän onnettomana Ofeliana riutuu Hamletinsa syleilyssä. Tuo päätöskohtaus on muuten varsin upeasti toteutettu.

Derrick vie suru-uutisen Wankan isälle (Edwin Marian, s. 1928), jolla on kaksi tärkeää viestiä ylitarkastajalle: tytär oli tasapainoton ja eli viimeiset aikansa harmaaohimoisen rakastajan luona. Vierailu jää turhan lyhyeksi, mutta ei hätää: jakson mittaan törmäämme isään toistamiseenkin, tosin haamuksi muuntautuneena.

Dumont on hypännyt peiliin turvaan Derrickiltä. (Kuva: ZDF.)

Harmaaohimo on tietenkin aina yhtä charmantti Sky Dumont, joka taatusti on ottanut illan näyttelijätyöhön mallia meidän ikioman machotruba-duurimme Frederikin roolielkeistä. Matkatoimiston-omistaja Dumont päivittää isä-Wankan vanhentuneen tiedon tyttären asuinpaikasta: rakkaus lopahti jo kolme kuukautta sitten ja Wanka lähti lätkimään.

Dumontin rennossa seurassa Derrick saa osoittaa kuivaa huumoriaan ja kunnioitustaan film noirin terävälle dialogille. Dumont toteaa: ”En pidä äänensävystänne”, mihin Derrick vastaa: ”En pidä siitä aina itsekään.”

Wanka ei kuollut ihan eilisen teeren tyttönä, sillä jo ennen Dumontia hänellä on ollut poikaystävä. Tämä on valitettavasti parhaillaan purjehtimassa Antibesissa asti mutta lupaa tulla heti Müncheniin. Derrick noutaa hänet lentokentältä, missä saamme hämmästykseksemme huomata, että mies Antibesista onkin itse Christian Kohlund – siis yksi Vuoristosairaalan lääkäreistä, se Frau Christa Brinkmannin myöhempi rakastaja!

Ex-poikaystävä ja höllä solmio. (Kuva: ZDF.)

Tässä vaiheessa päivä on yltynyt jo niin helteiseksi, että Derrickkin höllää solmiotaan.

Bänksien jälkeen Wanka ja Kohlund ovat onneksi jatkaneet suhdettaan kirjeenvaihdon merkeissä, joka poikaystävän mielestä osoittaa kiistatta Dumontin nuoren naisen murhaajaksi. Niinpä Kohlundilla on kyltymätön hinku osoittaa matkatoimiston omistaja syylliseksi.

Kohlund esittelee Wankan kirjeitä Derrickille myöhemminkin, aina käsikirjoituksellisesti kaikkein sopivimmissa kohdissa.

Joistain latteista ratkaisuistaan huolimatta Mies Antibesista lipuu varsin ongelmattomasti alusta loppun asti, eikä jännite lässähdä kesken kaiken. Uusia yllätyksiä tulee eteen riittävästi, ja löytääpä Derrick hänelle tarjoillusta asetelmasta oikein kunnon vanhan ajan harhautuksenkin.

Mikä parasta, paljastuvaan murhakuvioon sisältyy moraalinen monitulkintaisuuskin, mikä on omiaan houkuttamaan katsojaa filosofisluontoiseen pohdintaan, kuten parhaaseen Derrick-tyyliin kuuluu. Mikä oikein on oikein? kysyy Hamlet.

• Derricks großer Freund on jälleen herättänyt uransa Derrick-bloggaajana päivätorkuilta. Käykää tutustumassa! Blogissa on tähän mennessä mm. esitelty Der Kommissar -sarjaa ja keskusteltu 1970-luvun derrickeistä. Lähiaikoina on tiedossa teksti, jota ohellani varmasti useampi muukin suomalaisderrickeristi aivan erityisesti odottaa.
• Anonyymi (30. lokakuuta 2011), jolle jakson "Painajainen" juoni on jäänyt epäselväksi, sinua varten Derricks großer Freund on laatinut juonitiivistelmän jaksosta tekstin "Ennakko: Derrickeristin adventti" kommenttialueelle.
• Seuraava jaksoesittely ilmestyy torstaina 1. joulukuuta ennen iltaseitsemää. Vuorossa olevan jakson keskushenkilöihin kuuluva näyttelijä kohosi 1970-luvulla maailmansensaatioksi roolityöstään, jonka hän teki vain 11-vuotiaana eräässä debattia herättäneessä elokuvassa. Joulukuun ensimmäisen päivän rooli on hänen Derrick-ainokaisensa. (Lisävihje: Kyseinen näyttelijä ei ole Brooke Shields.)

265. Todistaja

Zeuge Karuhn (23:11, 8.11.1996) - Es. pe 22.10.2010
Kuvagalleria
Ravintolassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ainut todistaja vaikenee. Uhrin omaiset ja liikekumppanit ovat ymmällään tapahtuneesta. Derrickin ainoaksi vaihtoehdoksi jää taivutella todistaja puhumaan. (Yle.fi.)

Jakso alkaa München-kuvilla, joissa toisaalla asunnoton Paul Karuhn harhailee mykkänä puistoissa ja toisaalla kikkarapää vanhempi liikemies astuu taksiin. Kikkarapää liikemies tulee Zürichistä asti aikomuksenaan kohdata paikallisen yhteistyöfirman pää, johtaja Konrad Paulus. Hänellä on ikäviä uutisia: yhteistyö on ollut rahakasta kummallekin osapuolelle mutta valitettavasti perustunut petokseen.

Johtaja Paulus järkyttyy oikein kunnolla ja jättää työpäivän kesken. Kotona häntä odottavat aurinkoinen tytär Anette Hellwig, tuttu vampyyrijaksosta 258. Aamiainen murhaajan kanssa?, ja vaimo Christine Buchegger.

Illalla Paulus lähtee illalliselle yhtiökumppaninsa, tyylityyppi Sky Dumontin (1947, Buenos Aires) kanssa, joka tekee tänään viimeisen Derrick-roolinsa. Kun Dumont kuulee Pauluksen aikeista ilmoittaa petoksesta poliisille, hän ampuu kumppaninsa. Asunnottommana harhaileva Karuhn näkee ampumisen, muttei kuulustelujen tullen suostu vastaamaan sanallakaan Derrickin kysymyksiin. Nähtävästi hän on unohtanut puhetaidon, mikä onkin mitä sopivimmin Derrick-sarjaan istuva originaliteetti. Hän ei ole koskaan osannut puolustautua, Derrick diagnosoi.

Seuraavana päivänä Derrick vie Dumontin Karuhnin luo, joka nyökkäyksellä ilmaisee tunnistaneensa Dumontin ampujaksi. Murhaaja on selvillä, Dumont pidätetään, ikävä vain että todistaja ei kelpaisi millekään oikeudelle.

Isäänsä sureva Hellwig vie tärkeän todistajan turvaan äveriääseen kotipesäänsä. Derrickläinen poikkeussuhde luodaan nyt kahdesta eri maailmasta olevien näyttelijäopiskelija Hellwigin ja mykän Karuhnin välille. Tätä kahden maailman yhteenosumista ei kuitenkaan käytetä käsikirjoituksessa nähdäkseni loppuun asti hyväksi. Toisaalla Derrick ja Klein pohtivat, miten Karuhn menestyisi todistajana gentlemaniksi naamioituna.

Viimein kohdassa 39 minuuttia Karuhn puhuu! Hän on palannut takaisin maailmaan! Siitä ilosta Hellwig kapsahtaa Karuhnin kaulaan. Sitten Karuhn suitaan ja puetaan edesmenneen johtaja Pauluksen pukuihin. Nyt hän menee jo melkein täydestä! Epävarma ryhti kaipaisi enää korjausta ja rento solmio kiristystä. Derrickkin saa olla todistamassa tätä televisioitua muuntumisleikkiä.

Sitten sparrataan Karuhn vakuuttavaksi todistajaksi. Ja jakson loppuminuutteja lähestyttäessä hän erittelee jo varsin kultivoituneesti itsekin syrjään ajautumisensa taustoja.

Ei Todistaja parasta Derrickin a-sarjaa edusta, mutta syrjäytyneen muotokuvana, mitä jakso ensisijaisesti on, se lunastaa melko hyvin paikkansa.