76. Tapaus Pricker

Eilisessä tekstissäni haikailin alkukausien Derrickin arkisuuden perään. Tässä tekstissä täydennän arkisuuden haikailua haikailulla tavallisten ihmisten tavallisen arjen kuvaukseen.

Jaksossa Tapaus Pricker polttopiste ja jännite eivät rakennu rikoksen ja sen kehittymisen ympärille vaan keskitetysti realistiseen arkeen, jossa sattuma muuttaa kolmen ihmisen todellisuutta odottamattomalla tavalla.

Pricker (7:11, 17.10.1980) - Es.to 18.9.2008 klo 15.55
Kuvagalleria
Vankeinkuljetusauto joutuu hyökkäyksen kohteeksi eikä uhreilta vältytä. Tutkintavanki Alfred Pricker pääsee pakoon. Mutta oliko mittava operaatio tehty vain pikkurikollisen vapauttamiseksi? (Yle.fi.)

Dirk Galuba (s. 1940) ja Klaus Schwarzkopf (1922 - 1991) ovat pekka ja pätkä, Hamann ja Pricker, ammattirikollinen ja ressukka, joita jakson alussa piristää tieto pienestä vaihtelusta ankean puuduttavaan vankilaelämään: heidät aiotaan kärrätä vankeinkuljetusautolla oikeudenistuntoon Müncheniin.

Paitsi että Galuban virkistysmatka peruuntuu. Hän on syystä äärimmäisen pettynyt, sillä rikoskumppanit ovat tarkkaan suunnitelleet, miten kuljetusautoon isketään ja Galuba vapautetaan. Sitten iskijät löytävät kuljetussellistä vain Schwarzkopfin... Voi kurja, turhaan ammuttiin kaksi autonkuljettajaa, eli pakoon vain ja äkkiä.

Schwarzkopfin häkin ovi jää auki, joten hänkin päättää liueta ulos ja pötkiä pakosalle. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä iskijät tajuavat pian palata eliminoidakseen silminnäkijän.

Paikallinen heinähattu osuu traktorillaan rikospaikalle ja hälyttää poliisit paikalle.

Meidän uusi isä? (Kuva: ZDF.)

Samaan aikaan toisaalla Schwarzkopf kompuroi pyhäpuvussaan paikallisessa metsässä. Ja toisaalla leskirouva Ruth Drexel (1930 - 2009) tiskailee keittiössään astioita ja kuulee etsintäkuulutuksen vankikarkurista. Ammattikoulua käyvä tytär Ute Willing istuu pöydässä, särpii keittoa ja kärsii tupakantuskasta.

Kuten odottaa saattaa, vankikarkuri ja pikku perhe joutuvat kosketukseen keskenään. Reissussa rähjääntynyt Schwarzkopf kutsutaan sisään, tarjotaan tupakkia ja keittoa. Hän saa peseytyä ammeessa, ja isäntävainaan vaatteetkin istuvat tismalleen. "Kuin ilmetty isäpappa", leskirouva Drexel toteaa lopputuloksen nähtyään.

Vankikarkuri löytää paikkansa perheessä ja keittiöpöydän ääressä joutuisaan.

Tytär Willing: Tämä on ihan kuin silloin.
Äiti Drexel: Mikä?
Tytär Willing: Isä istui tuossa. Silloin minä en saanut viiniä.
Äiti Drexel: Olit niin pieni. Hän lauloi! Isällä oli kaunis ääni.

"Tämä onnea on, eikä muuksi muuttua voi."

Käydään yhdessä uimassa. Ja pyöräilemässä. Voi kun elämä on ihanaa! Yhteistä naurua, yhteistä iloittelua. Ainoan pilven taivaalle piirtää Maria Singerin (1914 - 2003) esittämä naapurustokyttääjä.

Tapaus Prickerissä saamme ilon kohdata myös Siska-poliisi Werner Schnitzerin nuorna neitona. Hän on radikaaliparran kasvattanut karkurin pikkuveli, tiukan hyveellinen pienyrittäjä.

Poliisiasemarakennuksen tapettina mittavan uran tehnyt Willi Berger muuten kunnostautuu jaksossa: hän astelee rikollisten suosimaan kapakkiin, jossa hänet hakataan kevyesti. Ylpeänä hän esittelee Derrickille ja Harry Kleinille repeytynyttä kostyymiaan.

Schwarzkopfia yrittävät jäljittää sekä poliisit että kuljetusautoiskijät. Poliisien kiikarissa ovat myös iskijät, ja siinä tehtävässä Derrick ottaa kynsiinsä jengin heikoimpana lenkkinä pitämänsä Galuban vaimon, Gaby Herbstin (s. 1948) esittämän mannekiinin. Lopun toimintakohtaus laukauksineen uusperheen katon alla liittyy tähän jatkumoon.

Loppukuvassa tietenkin käsi kädessä, hennon hapuilevasti, epävarmasti. Arvatkaa, kuka ja kenen kädessä.

280. Laukaus ääninauhalla

Mama Kaputtke (25:4, 1.5.1998) - Es. pe 17.12.2010 klo 13.10

Kuvagalleria

Nuori nainen ammutaan syrjäisellä tiellä. Surmalaukaukset tallentuvat sattumalta lähellä liikkuneen lintututkijan nauhalle. Derrick ryhtyy etsimään motiivia murhaan. (Yle.fi.)

Äiti Rikinkorjaaja ylitarkastajan
turvaisassa huomassa. (Kuva: ZDF.)

Laukaus ääninauhalla on kaikkien aikojen toiseksi viimeinen Derrick-jakso. Kantavana teemana on voimattomaksi osoittautuva äidinrakkaus.

Äidinrakkauden kantaja jaksossa on Sonja Sutterin (s. 1931) esittämä nimihenkilö, Mama Kaputtke (lapsenkielisesti suunnilleen 'rikkiäiti' tai 'äiti rikinkorjaaja'), joka lastensa pieniä ollessa aina korjasi näitten rikki menneet lelut tai rikki menneen elämän. Nyt asiat ovat toisin: "Enää en voi korjata mitään. Rikkiäiti on itse rikki."

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Sutterin kuopus, 22-vuotias Elisabeth "Lissy" Kraus, löytyy metsätien reunasta ammuttuna. Lissyn viimeiset sanat ovat sattumalta arkistoituneet nauhalle. Nimittäin ihan jakson alkuminuuteilla tutustumme lintutieteen tutkimustapoihin, kun Isarin rannalla naisystävineen käveleskelevä Christian Koch törmää ornitologi Wolfram A. Guentheriin (s. 1929), joka purkittaa lintujen laulantaa nauhalle. Guenther esittelee laitteistoaan parille ja tulee sattumalta kohdistaneeksi huipputarkan apparaattinsa nuoren naisen viimeisiin, epätoivoisiin sanoihin ennen laukauksia: "Rukoilen teitä! Älkää tehkö sitä. Ei!"

Lintutieteilijän uusi äänitallenne:

kuoleva ilotipunen. (Kuva: ZDF.)

Salamyhkäiset sisarukset

Thomas ja Carolin. (Kuva: ZDF.)

Derrick ottaa yhteyttä vainajan kahteen sisarukseen: veljeen Thomas Schückeen (s. 1955) peräti yhdeksännessä Derrick-roolissaan ja siskoon Carolin Finkiin (s. 1966), joitten kanssa Lissy on asustanut hulppeassa müncheniläislokaalissa. Sisaruksilta Derrick saa selville, että pikkusisko on toiminut prostituoituna hotellin seuralaispalvelussa.

Juureva äiti Sutter sen sijaan joutuu suruviestin saatuaan matkustamaan maaseudulta baijerilaismetropoliin, samalla tavalla kuin Niskavuoren vanha emäntä Niskavuoren leivässä (elokuvaversio Niskavuoren Aarne) matkustaa Hämeen maaseudulta Helsinkiin panemaan lastensa asiat kuntoon. Sutterilta kuitenkin puuttuu niskavuorelaisen matriarkan valta ja voima palauttaa tasapaino lastensa elämään. Äidinrakkaus on menettänyt mahtiaan tultaessa vuoden 1998 Etelä-Saksaan.

Sutterille kolmen lapsen elämä ja elämäntyyli ovat muodostuneet suureksi salaisuudeksi. Lissy oli prostituoitu, oo-kei, mutta millä työllä kaksi muuta lasta rahoittavat kaiken maallisen hyvänsä?

Derrickille äiti Sutter kommentoi nauhalta kuulemiaan tyttärensä viimeisiä sanoja: "Kuulin hänen ensimmäisen ja viimeisen huutonsa. Millainen elämä niiden väliin jäi?" Lapset ovat liiaksi vieraantuneet äitinsä viisaasta, perusasioista nousevasta, yhteisöllisyyteen perustuvasta elämäntavasta, jonka tämä kiteyttää raamatullisin sanankääntein näin: "Olkoon puheenne 'on' tahi 'ei', sillä tavalla että 'on' on selvä eikä 'ei' jää käsittämättä."

Äiti Sutter osallistuu aktiivisesti Derrickin tutkimuksiin. Yhdessä he käyvät tutustumassa kolmeen Lissy-tyttären asiakkaaseen, jotka vähän Citizen Kanen tyyliin auttavat avaamaan sisarusten salaisuutta äidille ja ylitarkastajalle.

Aviopari Susanne Uhlen ja Wolf Roth.
Huomaa Rothin enemmän tai vähemmän
charmantti harmaantuminen. (Kuva: ZDF.)

Werner Siska-Schnitzer (kohta 23 minuuttia) on 60-vuotias leskimies, jolle Lissy antoi pari kertaa lohtua yksinäisyyteen. Henry van Lyck (35 minuuttia) puolestaan pitää tärkeänä, että vaimo ei saanut selville moraalisesti arveluttavaa suhdetta ilolintuun. Tärkeä rooli on kolmannella asiakkaalla Wolf Rothilla (kohta 31 minuuttia), jonka vaimoa Susanne Uhlenia tieto miehen uskottomuudesta vieläkin korpeaa.

Paljastuvaa totuutta ei Äiti Rikinkorjaajakaan pysty selvin päin nieleksimään.

Merkityksellinen ihminen Lissyn elämässä on ollut Volker Lechtenbrinkin esittämä surumielinen ravintolapianisti, todellinen ystävä. Pianisti tarjoaa Derrickille tiedonmurusia nuoresta naisesta kuitenkin säästeliäästi, pihtaavana syväkurkkuna. (Koko jakson jännitysmomenttihan murenisi, jos hän kertoisi kaiken oleelliseksi tietämänsä heti kättelyssä.) Hän antaa silti avaimen Lissyn kauppatavaraksi muuntuneen seksuaalisuuden vieraantuneisuuteen: "Hän oli viehättävä, neuvoton huora. Minun kanssani hän ei suostunut makaamaan, koska piti minusta." Günther Kaufmannilla on pieni rooli hotellin vastaanottovirkailijana.

Laukaus ääninauhalla tuo esiin luontevasti ja syvällisesti monia teemoja: materialistinen elämäntapa, seksin esineellistyminen, lasten erkaantuminen äidistään. Sen sijaan yksinäisyyden ja pelon käsittelyjä pidän melkoisen Derrick-kliseisinä, kuluneina. Jakso on Derrick-entusiastien suosiossa, ei suotta, joskaan juonenkulun tasolla en näkisi sen yltävän ihan yhtä korkealle kuin teemojensa käsittelyssä.

Tämän YouTubesta löytyvän videon avulla voi vielä uudelleen nauttia jakson atmosfääristä ja samalla ottaa rouva Sutterilta mallia tavasta, jolla asioida Münchenin rikospoliisin ylitarkastajan kanssa.

277. Palkkamurhaajan tytär

Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10

Kuvagalleria

Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)

Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.

Werner Schnitzer ja Gundi Ellert 

pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.)

Hurja palkkamurhaaja

Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.)

Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.

Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.

Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).

Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.

Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!

Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.

Tuoreen yksinhuoltajaisän

välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.)

Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan,  millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.

Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?

Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?

Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)

"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.

Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.

Palkkamurhaajan tyttäressä saamme todistaa Derrickiä kaikkein sympaattisimmillaan ja empaattisimmillaan. Keskiössä on tänään ihminen Derrick. Rakastavasti hän tutustuu Veraan ja tämän sisäiseen maailmaan muun muassa kouluaineiden avulla. Jakso jättää kuitenkin ainakin minuun hieman ristiriitaisen vaikutelman, ei vähiten päätösminuuttien puoliksi kaoottisen farssikehitelmän vuoksi.

Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.

Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?" 

Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."

Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.

260. Murhan jälkimainingit

Mordecho (23:6, 21.6.1996) - Es. to 7.10.2010
Kuvagalleria
Hugo Dorste on istunut 15 vuotta murhasta. Vapautumisensa jälkeen Dorste saa asianajajaltaan nimettömän rahasumman. Derrickiä kiinnostaa, mistä tuo raha on peräisin. (Yle.fi.)    
  
Murhan jälkimainingit, tai mielestäni paljon osuvammasti alkukielellä Murhan jälkikaiut, on siisti jakso. Tänään nimittäin säästymme veritekojen todistamiselta kokonaan, sillä keskiössä ovat 15 vuoden takainen murha ja sen jälkikaiut. Ainoastaan tyhjä matkalaukku saa maistaa luotisarjan kyljessään loppuminuuttien "toimintakohtauksessa".
 
Jakson alkupuolella Derrick toteaa, että murhatkin ovat melkein normaalia liiketoimintaa nykyaikana. Ajastusta kuvittaa jakson päähenkilö: murhatuomionsa jälkeen vapauteen astunut Martin Benrath (1926 - 2000).

Kolme päivää vapautumisensa jälkeen Benrath kulkee hienossa raatalin neulomassa puvussa, ajaa hienoa autoa, asuu hienossa hotellissa ja etsii hienoa taloa pesäkseen. Kanssarikolliset, kuten Uwe Friedrichsen (s. 1934), mittaavat nyt hänelle palkkiota menetetyistä 15 vuodesta, koska hän ei laverrellut vaan kärsi tuomion yksinään. "Murhaaja viettää ylellisiä eläkepäiviä", Derrick toteaa.

Vaan Benrathpa ei olekaan ihan "tavallinen" rikollinen. Totta puhuen hän on hyvin epäuskottava ex-vanki ja siksi niin sovelias Derrickin tämänpäiväiseksi päähenkilöksi. Toki Benrathilla on kertomukselliset esikuvansa: hän on klassinen parannuksen tehnyt ja vankilassa itsensä sivistyneeksi mieheksi lukenut vanki, joka jakson alussa silmäilee vankilanjohtajan, Kurt Weinzierlin (1931 - 2008), kanssa vankila-aikaista kirjastoaan.

Mutta Benrathin kehitys ei jää tähän: 15 vuoden takaisesta juntista on vankilassa kehkeytynyt paitsi syvällinen ja sivistynyt ihminen, myös täysi herrasmies ja kultivoitunut maailmanmies - hän on siis oikea vankilalaitoksen uudelleensopeuttamistehtävän triumfi.

Benrathin voittokulku juntista syvälliseksi hengeksi on tarkasti dokumentoitu: ennen ja jälkeen. Nimittäin Werner Schnitzer (s. 1942), myöhemmän Siska-sarjan rikostutkija Jacob Hahne, on kriminaalipsykologin ominaisuudessa tallentanut kehityksen tutkimusvideokavalkadiksi, josta suodaan katsojallekin houkuttimiksi valitut palat. Schnitzeriltä tulee jaksoon ajatus, että jokaisella murhalla on kaiku, joka jää elämään murhaajan sieluun.

Jaksossa poiketaan Derrickin normaalista sosiologisesta kuviosta: tänään nimittäin Derrick ei kinua päähenkilön ystäväksi vaan päähenkilö Derrickin ystäväksi. Benrath avaa syvämietteistä maailmaansa ylitarkastajallemme jakson mittaan, samalla kun vie häntä illallisille, esittelee taloaan ja tutustuttaa häntä entisiin tuttaviinsa. Derrick saa olla Benrathin bestis, vaikkei niin innokas bestis olekaan.

Mikä on Benrathin oman murhan jälkikaiku? Hän paljastaa senkin Derrickille: "Sanon 'ei' koko elämälle." Taustalla on takaumissa kuvattu Benrathin syttyminen katumukseen vankilatuomion aikana. Vuosien mittaan hän nimittäin herää eksistentiaaliseen oivallukseen: olen tappanut ihmisen. Mielestäni tämä on jakson vahvinta antia; Sivullisen Meursaultin sietäisi ottaa mallia.

Eksistentialistisesta vahvuudestaan huolimatta Murhan jälkimainingit on varsin rutiininen Derrick-jakso. Mieli tekee useamman kerran tarttua kaukosäätimen nopeutusjaksoon, varsinkaan kun pintatason jännitettä loppuratkaisuaa kohtaan ei välttämättä synny.


Jos säännölliset lähetyksen jatkuvat normaalisti joka torstaina ja perjantaina, sarjan päättävä 281. jakso Jäähyväislahja esitetään jo perjantaina 17.12.2010.