Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10
Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)
Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.
 |
Werner Schnitzer ja Gundi Ellert pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.) |
 |
Hurja palkkamurhaaja Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.) |
Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.
Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.
Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).
Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.
Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!
Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.
Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?
Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?
Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)
Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.
Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).
Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.
Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!
Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.
 |
Tuoreen yksinhuoltajaisän välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.) |
Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan, millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.
Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?
Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?
Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)
"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.
Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.
Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.
Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?"
Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.
