Siska 3. Noppapelurin kuolema

Tod einer Würfelspielerin (1:3, 11.12.1998) - Es. to 7.10.2010
Kolme ystävätärtä joutuu epäilyttävän noppapelin pauloihin. Yksi heistä löytyy murhattuna ja Siska epäilee, että muutkin pelurit ovat hengenvaarassa.  (Yle.fi.)
 
Jakso alkaa vetävänä psykologisena draamana ravintolasalissa. Kolme yli-ikäistä pissaliisaa - vaalea Michaela Merten, tumma Iris Junik ja korvarengas-Gerti - heittävät pöydässään noppaa siitä, kuka saa baaritiskille parkkeeranneen uroon vieteltäväkseen. Baarimikko on mukana touhussa voitelemassa varteenotettavia uroksia.
 
Tänä iltana noppa määrää nakin luonnollisesti Mertenille, kolmikon upeimmalle mimmille. Baaritiskillä käytävässä vuoropuhelussa on sukulaisuutta film noirin ja Crying Gamen (1992) baaritiskirepliikkeihin.  
 
Merten vie baaritiskiuroon kotiinsa ja makuuhuoneeseensa nauttimaan uskottomuuden iloista. Ja tietenkin aviomies palaa matkalta etuajassa kotiin ja yllättää parin rysän päältä. Hiljaiseksihan se aviomiehen vetää, to-o-osi hiljaiseksi.

Siska järkkyneen aviomiehen lohtuna.

Derrick-jaksossa 269. Tappion paikka vaimonsa kuoleman satuttama Klausjürgen "Herr Professor Vuoristosairaala" Wussow kiikutettiin juoksujalkaa sairaalaan toipumaan. Siksi ei ole mikään ihme, että siipeensä saanut aviomies paketoidaan myös sairaalaan. Wolf Roth reineckerilaisen viisaana psykiatrina yrittää selittää aviomiehen huolestuttavaa tilaa tämän isolleveljelle.
  
Jakson kolme poikkeusyksilöä, kaikki vähän pliisuja tosin, ovat nyt koossa: järkkynyt aviomies, kovasti rakastava isoveli ja yliempaattinen psykiatri Roth.
  
Siska astuu jaksoon vasta neljännestunnin odottelun jälkeen, kun hänen nuori apulaisensa vie hänet katsastamaan vuokra-asuntoa masentuneen täysihoitolahuoneen sijaan. (Siskan vaimon traagisenkömpelöstä kuolemasta on tässä kolmannessa jaksossa vasta hetki aikaa.) Puhelin tuo vuokra-asunnolle tiedon nuoren naisen murhasta.
  
Iris Junik on puukotettu! Kaksi muuta pissaliisaveteraania kipittää paikalle pian Siskan jälkeen.
 
Sitten Siska rientää juttuttamaan kameramies Peter Bertramia, joka on valokuvaillut mielellään poseeraavaa kolmikkoa. Yksin ja yhdessä, baarin vakiopöydässä.
  
Kun ehditään baariin, perin derrickmäinen on Siskan pyyntö baarimikolle: asettakaa tämä jättivalokuva kolmikosta esille kävijöitten ihailtavaksi. Myös puolikataleptista aviomiestä käydään moikkaamassa Rothin sairaalassa.
    
Viimeinen neljännes alkaa jännittyneissä merkeissä, kun murhaaja lähtee tapaamaan kahta elävien kirjoissa vielä olevaa nopanheittäjää. Onneksi nuori poliisi Wiegand on asunnossa naikkosten turvana, tosin jalkaan haavoitettuna. Siska ajaa autollaan lujaa kohti asuntoa, ja pelkääjän paikalla Wolf psyykkaa satimeen jääneitä naisia ja murhaajaa puhelimen avustuksella.
   
Loppuhuipennuksessa murhaaja vaatii kahta naista nakkaamaan noppaa vielä viimeisen kerran... Pahalta näyttää, varsinkin kun pistooli jo osoittaa noppapelin hävinnyttä, kauhun lamaannuttamaa Merteniä. Mutta sitten tapahtuu ihme, Siskan ennakoima ja toimeen panema: poikkeusyksilön poikkeusreaktio poikkeustilanteeseen, mikä purkaa uhan kuin taikaiskusta. Nopat lasipöydällä jäävät kuvittamaan lopputekstejä.
   
Tallensin Noppapelurin kuoleman hyvin aikein kun se lähetettiin lokakuussa. Sitten se jäi kovalevyn perukoille kolmeksi kuukaudeksi lojumaan, kunnes katsoin sen tieltä pois. Alkuneljännes osoittautui niin kiehtovaksi, että päätin kirjoittaa jaksosta blogiinkin, tosin parasta ennen -päivän ohittaneena.
   
Jakso on monine Derrickistä tuttuine ominaispiirteineen, liioitteluineenkin, selvästi Reineckerin käsialaa. Alun psykologisen jännitteen jälkeen jakso tosin vähän taantuu, ja loppupuolen jännitys taitaa olla varsin kulunutta.

Herbert Reineckerin käsikirjoittamat Siska-jaksot:
 1. Uusi mies (1:1)
 2. Malowan tytär (Frau Malowas Töchter, 1:2)
 3. Noppapelurin kuolema (1:3)
 8. Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi (2:5)

272. Päästä sekaisin

Hölle im Kopf (24:6, 20.7.1997) - Es. to 18.11.2010
Kuvagalleria
Espanjassa eläkepäiviä viettävä toimittaja palaa järkyttyneenä kotimaahansa. Hänen lapsenlapsensa ruumis on löytynyt metsästä. Pyrkiessään selvittämään tapahtumia Derrick ei löydä oikeita johtolankoja. (Yle.fi.)

Tänään teemana on pedofilia. Carinan, Jana Kilkan esittämän koululaistytön, ruumis löytyy metsästä.

Mutta jakson alkukuvat sijoittuvat paljon myöhemmäksi. Martin Benrath astuu müncheniläishotelliin ja lausuu hotellivirkailijalle: "Olen kaksi viikkoa sitten murhatun Carinan isoisä."

Benrathista muistamme, miten hän sivistyi ja kultivoitui vankilassa syvämietteiseksi maailmanmieheksi jaksossa 260. Murhan jälkimainingit.  Sen jälkeen hän on viettänyt hyvin ansaittuja eläkepäiviä Espanjassa, mistä nyt palaa murheellisena kotiseudulleen.

Isoisä-Benrathin ainoana tavoitteena on löytää Carinan murhaaja, ja siksi hän ilmoittautuu Derrickille, jonka tutkimukset polkevat paikallaan. Benrath tarjoaa apuaan, entiseltä ammatiltaan toimittajana kun on tottunut onkimaan asioita selville. Samassa tilaisuudessa hän esittää sydäntäsärkevän videon pikku Carinasta poneineen Derrickille ja tämän Harrylle, ja raottaapa hän raakoja kostofantasioitaankin kaksikolle.

Benrath alkaa raportoida Derrickille puhelimitse tutkimuksistaan, sillä välin kun ylitarkastaja raataa Harryineen toimistossaan omissa työtehtävissään kuin klassisten TVH:n miesten saksalaisverrokkina.

Sitten Benrath ja Derrick koettavat haparoivaa treffailua: yhteinen kävelyretki, intiimi rupattelu ravintolassa... Yhdessä he käyvät katsomassa ruumiin löytöpaikkaa, missä sureva isoisä avautuu: "Mitä itku on? Sitä että surun malja vuotaa ylitse. Minun suruni ei lopu milloinkaan."

Jakso käy psyykkisesti niin kuormittavaksi, että tarvitsemme jälleen avuksi poliisipsykologiamme Sophie Laueria (Marion Kracht).

Derrick yhyttää psykologi Lauerin pahaa aavistamattoman Benrathin kimppuun, vaikka tämä ei koe tarvitsevansa moisia palveluja. Onneksi toimittajataatto lopulta tykästyy psykologimme seuraan, sillä kukapa voisi vastustaa tuota kullannuppua, jonka seurassa arvon ylitarkastajammekin on useimmiten kuin sulaa vahaa. Ja elämänfilosofiaa Benrathilla totisesti piisaa paasattavaksi psykologi-Sophielle. "Jos ihminen tuntisi toisen tuskat, lakkaisiko hän tuottamasta tuskaa?" istuisi raamatullisessa aforistisuudessaan vaikka Jobin kirjaan.

Sillä välin toisaalla Derrick tekee yllätyskäynnin pornostudioon. "Meitä kiinnostaa lapsiporno", hän ilmoittaa studion johtajattarelle, rouva Michaela Rosenille (s. 1956), nähtävästi Carinan tapauksen innoittamana. Kuulusteluissa kamarilla Rosen avaa elämänfilosofiaansa: "Ei pornografia ole pahaa, se on rehellistä." Johtajatar on soveltanut elämänkatsomustaan ilmeisen menestyksekkäästi kahden poikansa kasvatukseen, joista toinen on tuomittu seksuaalirikollinen ja pedofiili. Emme tiedä vielä, että tuon pojan nimi on Michael Cock.

Mutta tiedämme, että Benrath on jo törmännyt Cockin pikkuvelipuoleen Goetz Hellriegeliin (s. 1964), jonka rouva Rosen on tuottanut Will Daninin kanssa. Sattumalta Benrath ja Hellriegel osuivat tytön surmapaikalle samaan aikaan, ja Cock juoksi kesken syvällisen keskustelun hämärästi tiehensä.

Perusteellisten etsintöjen jälkeen Benrath saa nuorukaisen uudelleen kynsiinsä ja käristää häntä mielestäni varsin tehokkaasti kohteliaisuudellaan ja muilla konsteillaan. Viimeisellä neljänneksellä Benrathin otteet kovenevat, ja salapoliisina oman käden oikeutta käyttämällä hän lopulta saa isoveli Cockin nalkkiin.

Jaksossa yksi jos toinen seurustelee ristiin yhden jos toisen kanssa. Pornotehtailijatar ja ansioitunut kasvattaja Rosenkin saa tutustua Benrathin maailmaan henkilökohtaisena yksityisnäytöksenä peräti kahdesti. Pienessä roolissa näyttäytyvää Benrathin poikaa, Carinan isää, esittää Peter Bertram.

Päästä sekaisin vetoaa laskelmoidusti katsojan tunteisiin: videot pienestä Arminius-poninpoikasesta, jonka siipensä ja elämänsä pian menettävä ihmisenpoikanen Carina on saanut lahjaksi isoisältään. Kuka sitten on jakson nimen mukaisesti "päästä sekaisin"? Tarjokkaita löytyy monesta ilmansuunnasta: pedofiili, pornotehtailijatar, lapsenlapsen kohtalon haavoittama isoisä. (Katso anonyymin kirjoitusta tämän tekstin kommenttiosuudessa. Hänen selityksensä jakson nimestä on luullakseni täsmälleen oikea.)

Jakson varsinainen päähenkilö, tapahtuneen tragedian riivaamaksi joutunut emeritusjournalisti Benrath, on varsin voimakkaasti ja samalla uskottavasti kehitelty, kokonainen jykevä persoona, jonka Derrick-veteraani Benrath näyttelee suvereenisti, vaikka toissijaisella juonitasolla tapahtumat eivät välttämättä yhtä uskottavia olisikaan. Lisäarvoa jaksolle tuottaa sekin, että Benrathin laajasti esittämä elämän- ja yhteiskuntafilosofia ei vuoda mahdollisesti lainkaan. Hän saakin lausua jakson päättävät painokkaat sanat lapsista ja lapsenraiskaajista: "Heidän murhaajansa vieköön Saatana."

261. Tyhjä huone

Das leere Zimmer (23:7, 12.7.1996) - Es. pe 8.10.2010
Kuvagalleria
Prostituoidun murhan jäljet johdattavat Derrickin pankkivirkailija Karl Luserkin luokse. Nainen oli istunut Luserkin autossa, mutta lopulla ei ole silminnäkijöitä. (Yle.fi)

Tyhjä huone alkaa vesisateessa, melkein rankkasateessa. Iltaöisellä kadulla päivystävä Jeannine Burch (s. 1968), katuprostituoituna tänään, etsii sateensuojaa. Kapakista, lukitsemattomasta autosta, kohtalokkain seurauksin.

Muistamme Burchin äärettömän hyväntuulisuutensa tähden tahattoman koomisena uhrina tarinassa Intohimon uhri (1993). Tämä jakso kerää yhteen myös kaksi niistä lukuisista herrasmiehistä, jotka tuossa jaksossa olivat tahattoman koomisesti ihastuneita Burchiin: Hans Georg Panczak (s. 1952) tekee sivuosassa pankkiiri Zellerinä tänään viimeisen ainakin 12 Derrick-roolistaan. Ralf Schermulyllä (s. 1942) on päärooli pankkivirkailija Karl Luserkena. Hänellekin tämä seitsemäs Derrick-rooli on viimeinen.
  
Schermuly on kohtalokkaan lukitsemattoman auton omistaja. Hän ajaa Burchin kotiinsa, jossa tämä saa kunnian ottaa suihkun ja siinä yhteydessä vilauttaa nänniä katsojalle. Ammattiylpeänä naisena hän suutahtaa, kun Schermuly ei olekaan valmis palkkioksi ilmaisesta suihkusta ottamaan vastaan hänen palveluksiaan.

Aamulla Derrickin yksikkö löytää Burchin ruumiin moottoritien vierestä. Ja  Schermuly ilmoittautuu poliisille todistajana bongattuaan Burchin valokuvan sanomalehdestä. Tutustuminen tähän poikkeusyksilöön voi kunnolla alkaa.

Derrick kiinnostuu heti omaperäisestä todistajasta. Illuusiottomuuden elämänviisaudekseen ottanut Schermuly tunnustaa hänelle olevansa "totaalisen tunteeton". Sisäinen tyhjyys saa kattavan selvityksen jakson mittaan.

Ensimmäisenä Schermuly vie Derrickin talonsa tyhjään huoneeseen, joka edustaa tiivistymää koko Schermulyn elämäntilanteesta. Huone on hänen vaimonsa entinen huone; vaimo katosi jälkeäkään jättämättä kolme vuotta sitten. Vaimo Roswitha Schreiner (s. 1965) hiipii hiljalleen mukaan juoneen, ensin valokuvassa, sitten useassa takaumassa. Käy ilmeiseksi, että Tyhjä huone voisi olla otsikoltaan myös Intohimon uhri II, tällä kerralla intohimon kohteena ei kuitenkaan Burch vaan Schreiner.

Schermulyllä on pankissa kolme kollegaa, ja he kaikki himoitsivat viehättävää Schreineria ennen tämän katoamista. Viehätystä ei vähennä sekään, että heille selviää Schreinerin olleen salatussa menneisyydessään suosittu seurapiirihuora Pohjois-Saksassa. Kun paljastuksesta järkyttynyt Schermuly tiedustelee asiasta vaimoltaan, tämä toteaa entisestä ammatistaan: "Se on mukavaa puuhaa."

Schermuly saa seuraavaksi roolin toimia portieerina kolmelle kollegalleen näitten käyttäessä hyväkseen Schreinerin palveluksia huoneessa, joka sittemmin talkoovoimmin tyhjennetään. Kyllä siinä menossa varmaan sietääkin menettää illuusionsa.

Ylitarkastaja Derrick on jälleen itse ohjannut päivän jakson. Tyhjä huone on kovin epäuskottava mutta toisaalta periderrickmäisellä tavalla pervertti ja sisäsiittoinen tarina aviotragediasta ja sen seurauksista. Kuvio on aiemminkin nähty, mutta siinä on silti oma kiehtovuutensa.

Hienointa jaksossa mielestäni on pelkistetty absurdismi, jota Schermulyn ja hänen kollegojensa asetelma edustaa. Esimerkiksi äärimmäisen koruton kuva, jossa Schermuly istuu pöydän ääressä ja kollegat seisovat hänen takanaan keskustelemassa vaimon tilanteesta, on todellista taidetta, ekspressionistisen painajaisen lyriikalla toteutettuna. Tällaista absurdismin riemuvoittoa sarjassa tuskin on aiemmin saanut todistaa.

259. Tyttö kuunvalossa

Mädchen im Mondlicht (23:5, 10.5.1996) - Es. pe 1.10.2010
Kuvagalleria
Vihattu ja pelätty yökerhon omistaja löytyy murhattuna. Epäiltyjen joukko on suuri. Mutta mitä tietää maalauksen tyttö kuunvalossa, sen Derrick haluaa saada selville. (Yle.fi.)

---Varoitus paljaitten rintojen yliannostuksesta!---Varoitus paljaitten rintojen yliann

Tyttö kuunvalossa alkaa kuvilla saksalaisen suttuisesta strippiklubista yläosattomine tanssijattarineen, jotka ketkuttavat itseään koomisen tuskaisesti. Tutut ovat kerääntyneet henkilökunnaksi: Udo Vioff (s. 1932) soittaa hammond-urkuja, Peter Bertram (s. 1943) on baarimikkona ja Henry van Lyck (s. 1941) omistaa paikan.  Lisäksi hän on universuminsa keskipiste, ja heittääpä hän strippibaarin omistamisen ohessa keikkaa tyttö- ja huumekauppassakin.

Mutta ihan jakson alussa hän on heittänyt henkensä puukon iskuun ja palaa enää takaumissa luoksemme. Maksaneet asiakkaat saavat halutessaan poistua, vaikka paikalleolijoille, kuten katsojalle, Susie riisuu vielä kerran itsensä nakupelleksi.

Derrickille selviää heti kättelyssä, että van Lyck oli pelätty. Muu henkilökunta esittelee itsensä pelkääjiksi. Erityisesti pelkääminen näyttää sujuvan Vioffilta.

Derrick vie suruviestin tuoreelle leskelle Christine Bucheggerille (s. 1942), joka on alusta loppuun suorapuheinen: "Pahuus on osa joidenkin ihmisten olemusta." Kuten rouvan miesvainajan. Ja rouvakin tykkää alastomista naisvartaloista: hän maalaa niitä kotiateljeessaan. Hänen miltei valmis maalauksensa "Tyttö kuunvalossa" jää askarruttamaan Derrickin mieltä, niin että hän palaa seuraavana päivänä ihailemaan sitä. Harry Kleinkin on nähnyt unta maalauksen aatamiasuisesta tytöstä.

Maalaus esittää Lara-Joy Körneriä (s. 1978), ja totta puhuen rouva Bucheggerin töherrys ei tee hänelle parasta oikeutta: Körnerin rinnat ovat paljon kauniimmat, kun hän paljastaa ne katsojalle jakson lopussa ihan sellaisenaan ilman taiteellisen näkemyksen sensuuria.

Alastonmalliuden lisäksi Körner on siviilisäädyltään vainajan naulakkovahdin (roolissa oma äiti Diana Körner viimeisessä Derrick-roolissaan) tytär, statukseltaan taideopiskelijatar, ja autteleepa hän iltapuhteinaan sosiaaliviranomaisiakin teetuvassa, äärimmäisen sosiaalinen ihminen kun on. Derrick osuu tarkkailemaan häntä, kun hän harjoittelee naislentopalloa nähtävästi harrasteenaan, onneksi ei kiusallisen niukassa asussa. Lyhyestä virsi kaunis: Derrick on saanut uuden ystävän.

Jakso vyöryttää paljaita rintoja oikein olan takaa; niitä riittäisi ihan koko loppusyksyn tarpeisiin. Muutoin jakso on melko tyypillinen esitys viattomuudesta (à la Körner), joka pahuudenkaan (à la van Lyck) kohdattuaan ei menetä vilpitöntä hyvyyttään ynnä raikkauttaan.

255. Toinen luoti

Die zweite Kugel (23:1, 5.1.1996) - Es. pe 17.9.2010
Kuvagalleria
Olutkapakan omistaja ammutaan puolenyön aikaan. Derrick joukkoineen saa pian selville, että mafia on kiristänyt italialaista uhria. (Yle.fi.)

Niille joka-anopeille, jotka ovat odottaneet vesi kielellä saadakseen taas kohdata toivevävynsä Philipp Moogin, jakso luultavimmin tuottaa pettymyksen. Moog on nimittäin tänään katolinen pappi, täysin ulkona vävykaavailuista.

Moogin lisäksi meillä on ilo kohdata monta muuta vanhaa tuttua. Toivottavasti pidätte tai mieluummin rakastatte Dirk Galubaa, sillä hänen mittava Derrick-uransa ei ole vielä lähelläkään loppua. Galuba esittää tällä kerralla mafiapomoa, joka kerää Baijerin italialaisilta suojelurahoja miestensä avulla. Oliver Hasenfratz (1966 - 2001) on Galuban samanaikaisesti nynny ja paha poika, joka tahtoo välttämättä seurata isänsä palkollista tämän yölliselle pelottelukäynnille ”Veronan miehenä” tunnetun ravintoloitsijan oluttupaan. Myöhemmin kuvioihin astuu myös yksi omista suosikeistani, Lambert Hamel (s. 1940), jykevänä maalaistohtorina, joka joutuu vastentahtoisesti paikkailemaan nynnyn Hasenfratzin käsivartta, johon on osunut ilkeä luoti.

Toinen luoti on hieno moraalitarina, ja loistavasti käsikirjoitettu. Pienet epärealistisuudet, kuten tutkimusten äärimmäisen nopea eteneminen rikosyönä, eivät saa antaa häiritä, sillä Derrick-sarjan loisto piilee jossain aivan muualla kuin saivartelevissa yksityiskohdissa.

Hasenfratz siis lähtee isänsä palkollisen mukana pelottelukäynnille Veronan miehen kapakkaan. Ravintoloitsija kuitenkin yllättää sisään murtautuneet nuorukaiset, ja Hasenfratz ampuu tämän. Nuorukaisen odottamaton pahuutta huokuva ilme ratkaisevalla hetkellä ennen liipasimen painamista on mieleen jäävä.

Nynny-paha Hasenfratz keksii oivan keinon saada apua mahdollisesti kuolettavaan käsivarsiosumaan, jonka Veronan mies häneen ampui: hän menee ripittäytymään katoliselle papille, mutta perimmäinen motiivi ei ole saada sielulle pelastusta vaan papin välityksellä lääkärinapua, joka olisi yhtä vaikenevaista.

Moog ja Hamel ovat melko mainio pari katolisen opin kahlitsemana pappina ja kyynisempänä lääkärinä. Moogin hahmo popularisoi hienosti Derrickille katolisen ripin periaatetta. Sen sijaan Derrickin hautuumaalla Moogille esittämä luento yhteiskuntamoraalista ei ole yhtä vakuuttava. Harmillista, että Derrickin syvemmät ajatukset tuntuvat aina olevan jotenkin latteita.

Muutoin jakso kyllä on Derrickin karisman juhlaa. Loppumetreillä hän järjestää Hasenfratzille hienon hamletlainen näytelmän näytelmässä, Veronan mieskin kaksoisolentona paikalla, ja freskomaalarin huolettomuudella toteutettu psykodraama huipentuu Moogin kotikirkkoon, jossa Hasenfratz vihdoin on valmis tunnustamaan syntinsä. Päätös on sielunhoidollisestikin mitä motivoitunein; jakso ei turhaan pääty sakraaliseen musiikkiin.

Jakso aloittaa 23. tuotantokauden tasokkaasti, ja ylitarkastaja Derrick on sen itse ohjannut. Derrickillä on 281 jakson joukossa itsellään yhteensä noin 11 ohjausta, ja niistä vielä kaksi on odottamassa ennen sarjan päättymistä.