270. Yölintujen laulu

Gesang der Nachtvögel (24:4, 18.4.1997) - Es. to 11.11.2010

Kuvagalleria
Liikemies joutuu yliajetuksi ja kuolee. Tapaus osoittautuu tarkoin suunnitelluksi murhaksi, mutta sen motiivi askarruttaa Derrickiä. (Yle.fi.)

Hans Peter Hallwachs joutuu jäähyväisroolissaan rahakkaana yritysjohtaja Rosenfeldinä minuutilla 21 yliajetuksi toimistonsa vieressä olevalla pysäköintialueella. Yliajaja, tarjoilijana työskentelevä mutta nähtävästi palkkamurhaa sivutoimena heittävä Christian Koch (s. 1962), pakenee.

Mutta ennen sitä jakson aloitus vilisee ihmisiä ja tutustutaan nykytaiteeseen. Nykykuvataiteessa asuu kuin kotonaan Roswitha Schreiner, joka osaa taiteen lisäksi analysoida aikalaisuuttakin ynnä sanoittaa lauluja, kuten "Yölintujen laulun". Näitä nuoria, naispuolisia, suorastaan kökköjä multilahjakkuuksiahan sarjassa on riittänyt. Jacques Breuer (s. 1956) on Schreinerin veli; he asuvat yhdessä.

Hallwachsilla on vaimo Gertraud Jesserer (s. 1943) ja ajelehtiva poika: Nikolaus Gröbe (s. 1970), jonka pitäisi opiskella yliopistossa mutta joka viihtyy paremmin diskossa. Hän kuvittelee Schreinerin tyttöystäväkseen, mutta oikeasti Schreiner vain näyttelee sellaista, aikanaan selviävistä ilmeisistä syistä, veljensä suosiollisella avustuksella. Joka tapauksessa kirkasotsa Gröbe ja kirkasotsa Schreiner viihtyvät hyvin sängyssä lakanoitten välissä yhdessä pitkin jaksoa.

Heti jakson alussa kohtaamme autosta käsin tapahtumia tarkkailevan salaperäisen tohtori Rubinin, jota esittää Raphael Wilczek (s. 1951). Hän johtaa eräänlaista "nykyajan tutkimuksen instituutti", lahkoa, jonka toimintaa ja ajatuksia nyky-yhteiskunnasta hän jakson loppupuolella ystävällisimmin esittelee nuorelle Gröbelle.

Jakson viimeisellä kolmanneksella Harry Klein joutuu vihreässä toppatakissa testinukeksi, kun Derrick yrittää ajaa niin täysillä kuin uskaltaa tämän päälle pimeällä parkkipaikalla. Pelkääjän paikalla istuu Gröbe, joka menetti isänsä samassa paikassa 24 tuntia aiemmin. ”Tuo kaveri ei saa unohtaa kauhuaan”, Derrick perustelee jälkikäteen. Tällaiset demonstraatiothan on sarjassa aiemminkin testattu ja toimiviksi havaittu.

Loppuratkaisu tapahtuu Carossa-baarissa, jonka omistaa herra Carossa, Michael Zittel (s. 1951). Siellä hajallaan olleet langat liittyvät vihdoin yhteen, uskottavasti tai mieluummin epäuskottavasti.

Yölintujen laulun mittaan tulin melkoisen innokkaasti odottaneeksi lopputekstien hetkeä, sillä jakso ei mielestäni käsittele idealismin teemaansa kovinkaan loistavasti. Onneksi loppuratkaisun jälkeen on sentään vielä yksi kohtaus, elähdyttävä ja vapauttava hetki korkeassa baarissa, oopperamusiikin saattelemana. Läsnä ovat Derrick ja Gröbe, jota ylitarkastaja isällisesti ja mentorimaisesti kuin Vergilius ohjastaa eteenpäin, portaita ylös taivaan iloa kohti. Ja baarissa - siellä heitä odottaa: Roswitha Schreiner, jumalaisen muodon ottaneena, Beatricena vuosimallia 1997.

Tämä lopetus kuuluu sarjan ehdottomiin huippuihin, jos melodraamasta sattuu tykkäämään. "Luoja teitä varjelkoon kun etsitte tienviittoja", Derrick vielä ajattelee nuorta paria tarkastellessaan.

Roswitha Schreinerin tähän jaksoon päättynyttä matkaa läpi Derrickin kiirastulien on mahdollista muistella tämän YouTubesta löytyvän, italiaksi dubatun koosteen avustuksella.

261. Tyhjä huone

Das leere Zimmer (23:7, 12.7.1996) - Es. pe 8.10.2010
Kuvagalleria
Prostituoidun murhan jäljet johdattavat Derrickin pankkivirkailija Karl Luserkin luokse. Nainen oli istunut Luserkin autossa, mutta lopulla ei ole silminnäkijöitä. (Yle.fi)

Tyhjä huone alkaa vesisateessa, melkein rankkasateessa. Iltaöisellä kadulla päivystävä Jeannine Burch (s. 1968), katuprostituoituna tänään, etsii sateensuojaa. Kapakista, lukitsemattomasta autosta, kohtalokkain seurauksin.

Muistamme Burchin äärettömän hyväntuulisuutensa tähden tahattoman koomisena uhrina tarinassa Intohimon uhri (1993). Tämä jakso kerää yhteen myös kaksi niistä lukuisista herrasmiehistä, jotka tuossa jaksossa olivat tahattoman koomisesti ihastuneita Burchiin: Hans Georg Panczak (s. 1952) tekee sivuosassa pankkiiri Zellerinä tänään viimeisen ainakin 12 Derrick-roolistaan. Ralf Schermulyllä (s. 1942) on päärooli pankkivirkailija Karl Luserkena. Hänellekin tämä seitsemäs Derrick-rooli on viimeinen.
  
Schermuly on kohtalokkaan lukitsemattoman auton omistaja. Hän ajaa Burchin kotiinsa, jossa tämä saa kunnian ottaa suihkun ja siinä yhteydessä vilauttaa nänniä katsojalle. Ammattiylpeänä naisena hän suutahtaa, kun Schermuly ei olekaan valmis palkkioksi ilmaisesta suihkusta ottamaan vastaan hänen palveluksiaan.

Aamulla Derrickin yksikkö löytää Burchin ruumiin moottoritien vierestä. Ja  Schermuly ilmoittautuu poliisille todistajana bongattuaan Burchin valokuvan sanomalehdestä. Tutustuminen tähän poikkeusyksilöön voi kunnolla alkaa.

Derrick kiinnostuu heti omaperäisestä todistajasta. Illuusiottomuuden elämänviisaudekseen ottanut Schermuly tunnustaa hänelle olevansa "totaalisen tunteeton". Sisäinen tyhjyys saa kattavan selvityksen jakson mittaan.

Ensimmäisenä Schermuly vie Derrickin talonsa tyhjään huoneeseen, joka edustaa tiivistymää koko Schermulyn elämäntilanteesta. Huone on hänen vaimonsa entinen huone; vaimo katosi jälkeäkään jättämättä kolme vuotta sitten. Vaimo Roswitha Schreiner (s. 1965) hiipii hiljalleen mukaan juoneen, ensin valokuvassa, sitten useassa takaumassa. Käy ilmeiseksi, että Tyhjä huone voisi olla otsikoltaan myös Intohimon uhri II, tällä kerralla intohimon kohteena ei kuitenkaan Burch vaan Schreiner.

Schermulyllä on pankissa kolme kollegaa, ja he kaikki himoitsivat viehättävää Schreineria ennen tämän katoamista. Viehätystä ei vähennä sekään, että heille selviää Schreinerin olleen salatussa menneisyydessään suosittu seurapiirihuora Pohjois-Saksassa. Kun paljastuksesta järkyttynyt Schermuly tiedustelee asiasta vaimoltaan, tämä toteaa entisestä ammatistaan: "Se on mukavaa puuhaa."

Schermuly saa seuraavaksi roolin toimia portieerina kolmelle kollegalleen näitten käyttäessä hyväkseen Schreinerin palveluksia huoneessa, joka sittemmin talkoovoimmin tyhjennetään. Kyllä siinä menossa varmaan sietääkin menettää illuusionsa.

Ylitarkastaja Derrick on jälleen itse ohjannut päivän jakson. Tyhjä huone on kovin epäuskottava mutta toisaalta periderrickmäisellä tavalla pervertti ja sisäsiittoinen tarina aviotragediasta ja sen seurauksista. Kuvio on aiemminkin nähty, mutta siinä on silti oma kiehtovuutensa.

Hienointa jaksossa mielestäni on pelkistetty absurdismi, jota Schermulyn ja hänen kollegojensa asetelma edustaa. Esimerkiksi äärimmäisen koruton kuva, jossa Schermuly istuu pöydän ääressä ja kollegat seisovat hänen takanaan keskustelemassa vaimon tilanteesta, on todellista taidetta, ekspressionistisen painajaisen lyriikalla toteutettuna. Tällaista absurdismin riemuvoittoa sarjassa tuskin on aiemmin saanut todistaa.