275. Laulujen aatelia

Das erste aller Lieder (24:9, 7.11.1997) - Es. to 2.12.2010 klo 13.15

Kuvagalleria

Derrick epäilee Bernhard Strobelin tarinaa siitä, miten hän löysi veljensä ruumiin. Eikö hän ollut tietoinen veljensä huumeriippuvuudesta? (Yle.fi.)

Tätä torstaita joka-anoppi on odottanut kieli kammattuna takuulla jo monta viikkoa. Toivevävy Philipp Moog näet astuu jälleen lauteille, tällä kerralla Bernhard Strobelina, joka kertoo löytäneensä veljensä Sebastian Fischerin (s. 1966) kalmon öiseltä kadulta. Joka-anopin riemuun kuitenkin sekoittuu suru ja haikeus, sillä Moog laulaa jaksossa Derrick-joutsenlaulunsa.
 
Aivan aluksi teemme tutustumiskäynnin Klaus Hermin (s. 1925; viimeinen 13 Derrick-roolista) pitämään baariin, jota hän isännöi apunaan poikansa Till Toft (s. 1962). Hiljaista on, ilmoja pitelee.

Klaus Herm baarimikkoilee.
(Kuva: ZDF.)

Huumediilerit Raphael (vas.) ja Franjo hyvin 

ansaitulla virkistäytymistauolla. (Kuva: ZDF.)

On kapakissa sentään kaksi asiakasta: huumekauppiaat Franjo Marincic ja Raphael Wilczek. Aikansa istuskeltuaan ja juomiaan hemingwaylaisessa yhteisymmärryksessä nautiskeltuaan he osoittavat tehokkuutensa kauppamiehinä: Hermin ja pojan baari värvätään alta aikayksikön huumeidenjakelupisteeksi. Vähän lisätienestejä hiljaiselle paikalle, tai alkaa palaa ja tarvitaan palokuntaa.

Hermin ja pojan ensimmäinen asiakas on Fischer – itse Moogin velipoika siis! – , joka noukkii heroiiniannoksensa tiskiltä ja menee kapakin vessaan kuolemaan. Herm ja poika eivät halua poliisia heti kättelyssä riesoikseen, joten he ajavat ruumiin autokyydillä tämän omaan kotiin.

Perillä pappa-Strobel Stefan Wigger, Moog-Strobel ja sisko-Strobel ottavat ruumiin haltuunsa ja päättävät lavastaa toisenlaisen tarinan, jotta Herm ja poika saavat kätensä pestyksi jutusta. Paha juttu vain, että Derrick ei ota tarinaa uskoakseen.

Philip Moog lämmittelee käsiään
sisko-Strobel seuranaan. (Kuva: ZDF.)

Vasta ulkomailta palannut Moog järkyttyy pahasti tiedosta, että veli oli ajautunut sillä välin narkomanian syövereihin. Hän alkaa omatoimisesti selvittää tämän kuolemaa. Selvittelyjen myötä hän tutustuu myös Iris Junikin (1968 - 2009) esittämään nuoreen huumeriippuvaiseen Susanneen. Hän tuntee myötätuntoa velivainajan kohtalonsisarta kohtaan ja kutsuu hänet Strobelien perheeseen perheenjäseneksi. Suhde auttajan ja autetun välillä muun muassa tekee Moogista hetkellisen huumevälittäjän.

Välissä tapahtuu murhakin, kun kauppamatkustajapari Marincic ja Wilczek ammutaan kesken rauhallisen kadulla pasteerauksen. Kuka on veriteon tekijä?

Jakso tarjoaa pikantteja välähdyksiä rikospoliisin ja kapakoitsijan arkeen. Ensin minuutilla 41 Derrick lounastaa Harryineen nakkimakkaroiden äärellä. (Ehkä lisäkiusaksi joka-anopeille, jotka ovat kokeneet juuri viisi minuuttia sitten jotain unohtumatonta, ääretöntä, taivaallista.) Minuutilla 50 Herm puolestaan vetäytyy salaperäisen näköisenä baarinsa naisasiakkaille suunnattuun vessaan.

Derrickin poikkeusyksilöiden kirjoon tuo jakson myötä tervetulleen lisänsä mystinen huilunsoittaja Kokopelli (Georg Preuße, s. 1950), joka harjoittaa melankolista viisautta ja on aina sivustakatsojana seuraamassa, kun jotain tapahtuu. Hänen olemuksensa tuo mieleen Sergio Leonen jotkut lyyrisimmät hahmot. Kokopellin ansiosta jakso saa pahaenteisen runollisen kosketuksen. Moogilta tosin menee hermot minuutilla 33, kun hän ei ymmärrä elämänmystikon pohjatonta syvällisyyttä. Onneksi kohtaamisesta kuitenkin jää toivevävylle tartunta haurasta lyyrisyydentajua.

Monitaito ylitarkastaja ohjaajana.

Ylitarkastaja Derrick on ohjannut Laulujen aatelia itse, viimeisenä yhdestätoista ohjauksestaan. Odotin jaksoa erityisen kiinnostuneena, sillä Derrick-entusiasti Tian1806 on suonut sille matalimman mahdollisen luokituksen rankingissaan: vain yksi vaivainen derrick-piste.

Oma mielipiteeni on melko lailla päinvastainen. Jakso alkaa mielestäni vetävästi ja jatkuu siihen malliin että lopputeksteihin asti edetään kiitettävän sujuvasti. Maneereihin ei sorruta. Poikkeusyksilöt, poikkeussuhteet ja poikkeustilat nivoutuvat luontevasti toisiinsa ja muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden, ja huilunsoittaja Kokopelli levittää runollisen varjeluksen koko jakson ylle. Tämä jakso on mielestäni miltei Derrickien aatelia.

PS. Minuutilla 36 Laulujen aatelia tarjoaa kaikille joka-anopeille värisyttävän eroottisen yllätyksen. Njammi-njammi.

261. Tyhjä huone

Das leere Zimmer (23:7, 12.7.1996) - Es. pe 8.10.2010
Kuvagalleria
Prostituoidun murhan jäljet johdattavat Derrickin pankkivirkailija Karl Luserkin luokse. Nainen oli istunut Luserkin autossa, mutta lopulla ei ole silminnäkijöitä. (Yle.fi)

Tyhjä huone alkaa vesisateessa, melkein rankkasateessa. Iltaöisellä kadulla päivystävä Jeannine Burch (s. 1968), katuprostituoituna tänään, etsii sateensuojaa. Kapakista, lukitsemattomasta autosta, kohtalokkain seurauksin.

Muistamme Burchin äärettömän hyväntuulisuutensa tähden tahattoman koomisena uhrina tarinassa Intohimon uhri (1993). Tämä jakso kerää yhteen myös kaksi niistä lukuisista herrasmiehistä, jotka tuossa jaksossa olivat tahattoman koomisesti ihastuneita Burchiin: Hans Georg Panczak (s. 1952) tekee sivuosassa pankkiiri Zellerinä tänään viimeisen ainakin 12 Derrick-roolistaan. Ralf Schermulyllä (s. 1942) on päärooli pankkivirkailija Karl Luserkena. Hänellekin tämä seitsemäs Derrick-rooli on viimeinen.
  
Schermuly on kohtalokkaan lukitsemattoman auton omistaja. Hän ajaa Burchin kotiinsa, jossa tämä saa kunnian ottaa suihkun ja siinä yhteydessä vilauttaa nänniä katsojalle. Ammattiylpeänä naisena hän suutahtaa, kun Schermuly ei olekaan valmis palkkioksi ilmaisesta suihkusta ottamaan vastaan hänen palveluksiaan.

Aamulla Derrickin yksikkö löytää Burchin ruumiin moottoritien vierestä. Ja  Schermuly ilmoittautuu poliisille todistajana bongattuaan Burchin valokuvan sanomalehdestä. Tutustuminen tähän poikkeusyksilöön voi kunnolla alkaa.

Derrick kiinnostuu heti omaperäisestä todistajasta. Illuusiottomuuden elämänviisaudekseen ottanut Schermuly tunnustaa hänelle olevansa "totaalisen tunteeton". Sisäinen tyhjyys saa kattavan selvityksen jakson mittaan.

Ensimmäisenä Schermuly vie Derrickin talonsa tyhjään huoneeseen, joka edustaa tiivistymää koko Schermulyn elämäntilanteesta. Huone on hänen vaimonsa entinen huone; vaimo katosi jälkeäkään jättämättä kolme vuotta sitten. Vaimo Roswitha Schreiner (s. 1965) hiipii hiljalleen mukaan juoneen, ensin valokuvassa, sitten useassa takaumassa. Käy ilmeiseksi, että Tyhjä huone voisi olla otsikoltaan myös Intohimon uhri II, tällä kerralla intohimon kohteena ei kuitenkaan Burch vaan Schreiner.

Schermulyllä on pankissa kolme kollegaa, ja he kaikki himoitsivat viehättävää Schreineria ennen tämän katoamista. Viehätystä ei vähennä sekään, että heille selviää Schreinerin olleen salatussa menneisyydessään suosittu seurapiirihuora Pohjois-Saksassa. Kun paljastuksesta järkyttynyt Schermuly tiedustelee asiasta vaimoltaan, tämä toteaa entisestä ammatistaan: "Se on mukavaa puuhaa."

Schermuly saa seuraavaksi roolin toimia portieerina kolmelle kollegalleen näitten käyttäessä hyväkseen Schreinerin palveluksia huoneessa, joka sittemmin talkoovoimmin tyhjennetään. Kyllä siinä menossa varmaan sietääkin menettää illuusionsa.

Ylitarkastaja Derrick on jälleen itse ohjannut päivän jakson. Tyhjä huone on kovin epäuskottava mutta toisaalta periderrickmäisellä tavalla pervertti ja sisäsiittoinen tarina aviotragediasta ja sen seurauksista. Kuvio on aiemminkin nähty, mutta siinä on silti oma kiehtovuutensa.

Hienointa jaksossa mielestäni on pelkistetty absurdismi, jota Schermulyn ja hänen kollegojensa asetelma edustaa. Esimerkiksi äärimmäisen koruton kuva, jossa Schermuly istuu pöydän ääressä ja kollegat seisovat hänen takanaan keskustelemassa vaimon tilanteesta, on todellista taidetta, ekspressionistisen painajaisen lyriikalla toteutettuna. Tällaista absurdismin riemuvoittoa sarjassa tuskin on aiemmin saanut todistaa.

255. Toinen luoti

Die zweite Kugel (23:1, 5.1.1996) - Es. pe 17.9.2010
Kuvagalleria
Olutkapakan omistaja ammutaan puolenyön aikaan. Derrick joukkoineen saa pian selville, että mafia on kiristänyt italialaista uhria. (Yle.fi.)

Niille joka-anopeille, jotka ovat odottaneet vesi kielellä saadakseen taas kohdata toivevävynsä Philipp Moogin, jakso luultavimmin tuottaa pettymyksen. Moog on nimittäin tänään katolinen pappi, täysin ulkona vävykaavailuista.

Moogin lisäksi meillä on ilo kohdata monta muuta vanhaa tuttua. Toivottavasti pidätte tai mieluummin rakastatte Dirk Galubaa, sillä hänen mittava Derrick-uransa ei ole vielä lähelläkään loppua. Galuba esittää tällä kerralla mafiapomoa, joka kerää Baijerin italialaisilta suojelurahoja miestensä avulla. Oliver Hasenfratz (1966 - 2001) on Galuban samanaikaisesti nynny ja paha poika, joka tahtoo välttämättä seurata isänsä palkollista tämän yölliselle pelottelukäynnille ”Veronan miehenä” tunnetun ravintoloitsijan oluttupaan. Myöhemmin kuvioihin astuu myös yksi omista suosikeistani, Lambert Hamel (s. 1940), jykevänä maalaistohtorina, joka joutuu vastentahtoisesti paikkailemaan nynnyn Hasenfratzin käsivartta, johon on osunut ilkeä luoti.

Toinen luoti on hieno moraalitarina, ja loistavasti käsikirjoitettu. Pienet epärealistisuudet, kuten tutkimusten äärimmäisen nopea eteneminen rikosyönä, eivät saa antaa häiritä, sillä Derrick-sarjan loisto piilee jossain aivan muualla kuin saivartelevissa yksityiskohdissa.

Hasenfratz siis lähtee isänsä palkollisen mukana pelottelukäynnille Veronan miehen kapakkaan. Ravintoloitsija kuitenkin yllättää sisään murtautuneet nuorukaiset, ja Hasenfratz ampuu tämän. Nuorukaisen odottamaton pahuutta huokuva ilme ratkaisevalla hetkellä ennen liipasimen painamista on mieleen jäävä.

Nynny-paha Hasenfratz keksii oivan keinon saada apua mahdollisesti kuolettavaan käsivarsiosumaan, jonka Veronan mies häneen ampui: hän menee ripittäytymään katoliselle papille, mutta perimmäinen motiivi ei ole saada sielulle pelastusta vaan papin välityksellä lääkärinapua, joka olisi yhtä vaikenevaista.

Moog ja Hamel ovat melko mainio pari katolisen opin kahlitsemana pappina ja kyynisempänä lääkärinä. Moogin hahmo popularisoi hienosti Derrickille katolisen ripin periaatetta. Sen sijaan Derrickin hautuumaalla Moogille esittämä luento yhteiskuntamoraalista ei ole yhtä vakuuttava. Harmillista, että Derrickin syvemmät ajatukset tuntuvat aina olevan jotenkin latteita.

Muutoin jakso kyllä on Derrickin karisman juhlaa. Loppumetreillä hän järjestää Hasenfratzille hienon hamletlainen näytelmän näytelmässä, Veronan mieskin kaksoisolentona paikalla, ja freskomaalarin huolettomuudella toteutettu psykodraama huipentuu Moogin kotikirkkoon, jossa Hasenfratz vihdoin on valmis tunnustamaan syntinsä. Päätös on sielunhoidollisestikin mitä motivoitunein; jakso ei turhaan pääty sakraaliseen musiikkiin.

Jakso aloittaa 23. tuotantokauden tasokkaasti, ja ylitarkastaja Derrick on sen itse ohjannut. Derrickillä on 281 jakson joukossa itsellään yhteensä noin 11 ohjausta, ja niistä vielä kaksi on odottamassa ennen sarjan päättymistä.