1. Metsätie

Waldweg (1:1, 20.10.1974) - Es. to 6.9.2007 klo 15.50

Kuvagalleria

Sisäoppilaitoksessa ollaan syystäkin levottomia. Puolen vuoden aikana on kaksi oppilasta surmattu samassa paikkaa metsätietä. Derrick päättää napata tekijän kiinni. (Yle.fi.)

Gabriele Lorenz on pirtsakka talouskoululainen, joka palaa myöhäisellä junalla asioiltaan Münchenistä. Hän on ostanut puseron ja vielä käynyt elokuvissakin. Eletään 1970-luvun alkupuolta, ja ajan muodin mukaisesti hän on pukeutunut pusakkamalliseen harmaaseen turkkiin, mutta ei anneta turkin virheellisen värin hämätä, sillä oikeasti hän on illan tarinan Punahilkka.

Juna seisahtaa pikkuiselle asemalle, ja Punahilkan pitäisi vielä ajaa pyörällään suuren synkän metsän takana sijaitsevaan sisäoppilaitokseen, jossa hänen kotitalouskoulunsa sijaitsee. Mutta - voi! - polkupyörän takakumi on tyhjä. Voisiko kiltti asemakioskinpitäjä, Walter Sedlmayr (1926 - 1990), auttaa häntä, lainata vaikka pumppua? Ei voisi, sillä Sedlmayar on juuri sulkemassa kioskiaan ja hänellä on kiire lähteä suhaamaan omalla polkupyörällään kotiinsa.

Lehtori Kielingin pettävän kiltti katse. (Kuva: ZDF.)

Punahilkka siis päättää urheasti oikaista pyörää taluttaen suuren synkän metsän läpi, vaikka vähän pelottaakin... Sitten kuuluu rasahdus! Ei hittolainen, ei kai se ole susi... Punahilkka säntää karkuun, mutta onneksi rasahduksen aiheuttaja onnistuu näyttämään oikean karvansa: se onkin isoäiti - kiltti lehtori Wolfgang Kieling (1924 – 1985) talouskoulusta.

Lehtori Kielingillä on kotona pumppu, jolla korjata tyhjentynyt takarengas. Isoäiti juttelee mukavia Punahilkalle, ja neljän seinän sisään päästyä tarjotaan tietenkin juomista ja pannaan moderni musiikki levylautaselle pyörimään: Alvin Stardustin ajankohtainen hitti "My Coo-Ca-Choo" (jonka halukkaat voivat kuunnella ja katsellakin kokonaisuudessan YouTubessa) saa antaa tahdin seuraavalle kohtaukselle.

Kuten alkuaikojen Derrickissä tapana on, Metsätien murhaaja ei ole turhan vieraskorea vaan ilkeää tehdä ruman temppunsa kaikkien kameroiden ja katsojien silmien edessä. Ja katsojia todella piisasi heti tv-ensi-iltana lokakuisena sunnuntaina 1974: peräti 31 miljoonaa järkyttynyttä silmäparia joutui seuraamaan, miten lehtori Kielingistä kuoriutuu susi, joka on vain naamioitunut isoäidiksi.

Viereisessä huoneessa majaa pitää susi/isoäidin äiti Lina Carstens (1892 - 1978), eikä hän voi kuin epätoivoissaan jyskyttää lukittuun oveen, kun petollinen susi kuristaa Punahilkan. Murhakohtausta muuten on ensiesityksen jälkeen leikelty miedompaan kuosiin, jossa se on tallennettu myös laajan Derrick-dvd-kokoelman ykköspakettiin. Sensuroimattomana kohtaus löytyy Tian1806:n jaksoesittelystä, 2 min 11 sekunnin mittaisena videona otsikon "RUDOLF MANGER ungekürzte Mordszene" alta, tosin ranskaksi dubattuna. (YouTuben vastaavasti nimetty video on osin leikelty.)

Varastosta löytyy vanhat rattaat, joilla raahata eloton tyttö Derrickin ja kumppanien löydettäväksi metsään.

Yhteisen taipaleen alussa. Huomaa Harry Kleinin ylikasvanut kesätukka. (Kuva: ZDF.)

Ja minuutilla 7 Derrick jo katsastaakin Punahilkan ruumiin. Paikalla on myös Harry Klein. Kyseessä on parivaljakon ensimmäinen yhteisesiintyminen yleisön edessä, vaikka kameratyöskentely ei sitä mitenkään juhlista tahi muutenkaan korosta. Mutta komeat palttoot heillä on kummallakin, Derrickillä harmaja ja Harry Kleinilla mustempi vastaava.

Seireenienkasvatuslaitos. (Kuva: ZDF.)

Aika mennä tenttaamaan talouskoululaisia. Derrick Harryineen parkkeeraa hulppeassa kartanossa toimivan oppilaitoksen pihaan, jonka jokaisesta ikkunasta tulijoita kyttää vähintään yksi tai kaksi seireeniä - kuin James Bond -elokuvien salaisissa koulutuskeskuksissa ikään! Näyttävä tummatukkainen seireeni avaa oven.

Poliisit ohjataan rouva tohtori Hilde Weissnerin (1909 - 1987), talouskoulun rehtorin, työhuoneeseen, jossa tämä kertaa hysteerisen yön tapahtumia. Tunnelmat koulussa ovat kaoottiset, sillä tapaus ei ole ainutlaatuinen: jo puoli vuotta aiemmin yksi oppilas on kohdannut tiensä pään samalla hirveällä tavalla samassa paikassa. Tohtori Weissnerin ohjastamalla koulukierroksella Derrick kohtaa ensimmäisen kerran susi-isoäiti Kielingin, joka yrittää päntätä hiilivetyjä kokonaiselle luokalliselle seireenejä. Ollaan siis kemian tunnilla.

Rouva tohtori Weissnerin työhuoneessa. (Kuva: ZDF.)

Epäillyksi kohoaa erityisesti eräs liberaali opettaja, joka tuntuu olleen turhan intiimeissä tekemisissä seireenien kanssa. Opettajakuntaan kuuluu myös Karl Lieffen, joskin hänen demoninen läsnäolonsa on tarinan pikkuroolissa vasta nupuillaan verrattuna myöhäisten derrickien maestropedagogeihin. Lieffen muuten esiintyy sekä tässä sarjan ensimmäisessä että viimeisessä jaksossa 24 vuotta myöhemmin!

Myös ohjaaja Dietrich Haugk (s. 1925) saa kunnian sekä avata että sulkea Derrick-kehän, kun hänet valitaan myös Jäähyväislahjan ohjaajaksi.

Derrick-tyyli ei sarjan alussa vielä ollut täysin muotoutunut, mitä osoittaa se, että jaksoon on ympätty myös koominen rooli: Klaus Höhne on sisäoppilaitoksen kaikkeen ehtivä yleismies, joka valvoo touhukkaana tyttöjen käymistä vuoteeseen ja hoitaa muutkin hanttihommat samalla kiihkeän hosuvalla omistautuneisuudella.

Ruokalassa lounastunnilla vieraillessamme saamme todistaa, kuinka susi/isoäiti Kieling iskee silmänsä myös kuolleen Punahilkan parhaaseen ystävättäreen, Ingrid Kannonierin esittämään Ingeen, kun tämä istuu hernekeittoaan nauttimassa minihameessaan. Sattumaa tai ei, Derrick tajuaa virittää ansan susi-isoäidin pään menoksi juuri kyseisen Ingen avustuksella. Ennen loppukohtausta näemme, miten susi/isoäiti Kieling piehtaroi huoneessaan omantunnon tuskissaan yrittäen saada suden sisällään taltutetuksi.


Metsätie ei ole niinkään käsikirjoituksen vaan näyttelijätyön juhlaa. Ahdistusta katsojien virkistykseksi tarjoaa erityisesti susi/isoäiti Kielingin kylmäävä olemus. Kovasti mieleenpainuva on myös äiti Carstensin ja susi/isoäiti-pojan katseitten kohtaaminen kohdassa 17 minuuttia, ensimmäisen kerran Punahilkan surman jälkeen. Myöhemmin Derrick tulee haastattelemaan äiti Carstensia, ja samassa yhteydessä poika pystyy kätevästi osoittamaan ylitarkastajalle, miten äitikulta on täysin hänen tahtonsa vallassa: "Olutta, mama!"

Kuohuvin tuntein äiti purkaa sydäntään Derrickille: nuoret naiset saavat syyttää itseään sikamaisista kohtaloistaan, kun esiintyvät seksuaalisesti niin vapaamielisesti.

Mallia jenkeistä?

Alun naturalistinen murhakohtaus tuo mieleen Hitchcockin 1960-luvun tyylikokeilut, ja muitakin yhteyksiä Hitchcockiin jaksosta löytyy - ensimmäisenä tietysti tiivis ja kieroutunut suhde äidin ja pojan välillä. Jotenkin kuvaan olisi hyvin istunut, jos susi/isoäiti Kieling olisi ennen Punahilkan kuristamista vetänyt ylleen harmaan nutturaperuukin ja vanhanmallisen leningin.

Aivan konkreettinen yhteys Hitchcockiin käy susi/isoäiti Kielingin kautta, jolla oli keskeinen rooli mestarin elokuvassa Revitty esirippu (1966).

Metsätie on klassikkojakso, joka on uusittu useita kertoja saksalaisessa televisiossa. Itse asiassa ennen jakson kuvauksia oli tuotettu jo kolme myöhempää jaksoa, mutta se sijoitettiin silti esitysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Ratkaisuun lienee vaikuttanut muun muassa se, että näyttelijäkuntaan kuuluu monia maailmallakin tunnettuja saksalaisnäyttelijöitä, kuten äiti Carstens susi/isoäiti-poikineen.

• Metsätie on kokonaisuutenaan nähtävissä saksankielisenä YouTubessa (6 x 10 min), missä sen katsoin. Ensimmäiset kymmenen minuuttia löytyvät täältä. Tämän kokeilun jälkeen tulin tulokseen, että muita pelkästään saksankielisellä ääniraidalla varustettuja jaksoja en nähtävästi enää aio katsoa.

281. Jäähyväislahja

Das Abschiedsgeschenk (25:5, 16.8.1998) - Es. pe 7.1.2011 klo 13.10 (ensiesitys 7.11.1998)

Kuvagalleria

Derrick kutsutaan poliisivoimista erottuaan päällikkövirkaan, Europolin palvelukseen. Läksiäisiä on tarkoitus viettää koko työtoverijoukon voimalla. (Yle.fi.)

Päätösjakson aloittaa kiivas tohina ja tuiske, reipas kilke ja kalke. Vanha kunnon Derrick nimittäin aikoo jättää murharyhmän, ei vetäytyäkseen eläkkeelle vaan noustakseen tärkeäksi päälliköksi Europoliin Brysseliin. Läksiäisjuhlaa valmistellaan siis kuin joulua Korvatunturilla loppusyksystä. Enää kaksi viikkoa aikaa...

Iloista tohinaa varjostaa ikävä sivujuonne. Nimittäin Derrickin henkeä uhataan, kuten alkukuvan kasvoton puhelindialogi jo antaa ymmärtää. Uwe Friedrichsenin esittämä Albert Kaschonnick näkee ylitarkastajan verivihollisenaan, tämä kun järjesti hänelle 15 vuoden vankilatuomion.

Friedrichsenin tappouhkausten vakavuudesta ei ole epäilystäkään. Siksi kaikki Münchenin poliisivoimat on hälytetty valmiuteen. Harry Kleinkin ilmaisee suunnattoman huolensa siitä, että rakas ylitarkastaja suhtautuu vaaraan turhan huolettomasti. Mutta julkinen pelko ja piiloon rientäminen eivät kuulu Derrickin persoonaan, ei, ei ja vielä kerran ei.

Päätösjakso sukeltaa kiitettävän monisyisesti päähenkilönsä Derrickin persoonaan, vielä kerran ja oikein syvälle. Harry Klein saakin lausua minuutilla 44: "Näiden vuosien jälkeenkään en vielä tunne sinua."

Derrick lähtee murhauhan hälyttämänä kierrokselle: jututtamaan vankilassa istuvaa Friedrichseniä itseään, hänen perhettään ja ystäviään. Joka paikasta näyttää löytyvän sama rakastetun herra Friedrichsenin iso valokuva kehystettynä seinältä... Ja kaikilla tuntuu olevan varsin yksisyinen ja itsekäs moraali toimiaan ohjaamassa.

Derrick uhkaajansa perheenjäsenten seurassa:
wanharouva Becker ja isosilmä Merten. (Kuva: ZDF.) 

Friedrichesenin viehättävään perheeseen kuuluu joukko lempinäyttelijöitäni. Itse jylhänjulma wanharouva Maria Becker on Vera Kaschonnick, Derrickin uhkaajan äiti. Mannekiinina uraa luova Michaela Merten Andrea Kaschonnickina saa näytellä isoja silmiään tänään oikein isoina, kun Pierre Franckh valokuvailee häntä. Dirk Galuba puolestaan on veli Walter, joka on saanut perheen baarin johdettavakseen.

Friederichsenin hiukan epämääräisessä baarissa kohtaamme kaksi vanhaa ja hyvää tuttua. Muistamme Karl Lieffenin sivuroolin 262. Surunmurtamassa naapurissa. Nytkin hän saa olla tekemisissä tanssin kanssa valmentaessaan baarin tanssityttöjä. Günther Kaufmann vaikuttaa samassa baarissa jonkinlaisen yleismiehen vakanssilla.

Tapahtumien edetessä Eleonore Weisgerber (s. 1948) tekee itseään tykö poliisipsykologina, joka haluaa auttaa tapauksen tutkimuksissa. Derrick päättää viedä tämän ja Harry Kleinin uhkaajansa eroottiseen baariin iltaa viettämään.

Baarissa ylitarkastaja kohtaa uudelleen ilkeän ja ilkeästi nauravan wanhanrouvan. Tämä kutsuu Derrickin päiväkahville luokseen... Tänään wanharouva ei saa näytellä monisärmäistä persoonaa ja korkean poikkeusmoraalin kantajaa; hän on vain yksitotisen kaikkien sota kaikkia vastaan -filosofian sävytön julistaja, ikävä ja ilkeä ihminen. Itse asiassa hän osoittautuu loppuminuuteilla pahan ruumiillistumaksi. Moista intensiivistä latausta pahuudelle harva näyttelijä olisi osannut luoda wanhanrouvan lailla. Hän peittoaa kaikki Disneyn hyytävät äitipuolet mennen tullen.

Franjo Marincic hyppää viimeisellä kolmanneksella mukaan tarinaan. Hänellä on rooli syväkurkkuna, joka ilmestyy pimeältä sivukujalta kertomaan Derrickille tärkeitä seikkoja murhahankkeesta, lopulta myös palkkamurhaajan henkilöllisyyden.

Poliisipsykologin kiikkulaudalla (kohta 38 minuuttia) Derrick antaa näkemyksensä urastaan rikostutkijana: "Vuosikaudet elämäni on ollut ainaista työntekoa, taistelua rikollisia ja murhaajia vastaan. Mitä apua siitä on ollut? Ihmiset vain katsovat sivusta. He eivät lainkaan tajua, että katselevat omaa elämäänsä." Samaa teemaa hän käsittelee myöhemmässä juhlapuheessaan.

Läksiäisjuhlan tullen. (Kuva: ZDF.)

Itse juhlatilaisuus alkaa kaikista uhista huolimatta suunnitellusti kohdassa 46 minuuttia. Vankilassa viruvan Friedrichseninkin perhe ja ystävät on tietysti myös kutsuttu mukaan... Salikin on kerrassaan upea! Ehtiikö attentaatin tekijäksi pestattu murhamies väliin?

Ei ehdi - kaikki sujuu suunnitellusti.

"Ensimmäisellä sijalla on aina oma, henkilökohtainen etu", Derrick analysoi puhujapöntöstä ankarana nykyaikaa kuin rienatakseen uhkaajansa lähipiirin moraalia. Sivustakatsojista puhuessaan ylitarkastaja mahdollisesti tarkoittaa meitä televisionkatsojiakin... Puheen voi hyvin kuvitella olevan myös eräänlainen käsikirjoittaja Herbert Reineckerin henkinen testamentti.

Derrickin jäähyväispuhe juhlayleisön edessä on niin lyömätön, että sitä kannattaa varmaan kerrata oheiselta YouTubesta löytyvältä videolta. Samalla voi tarkistaa, ettei yksikään paikalle vaivutuneista, eturiveille parkkeeranneista, muihin saksalaisiin poliisarjoihin kuuluvista kuulijoista jäänyt bongaamatta. Tärkein noista kuulijoista varmaan on itse Kettu Leo Kress. 267. Pienessä, punaisessa luvussa rötöstellyt Pierre Sanoussi-Blisshän teki hetikohta jakson jälkeen parannuksen ja hyppäsi Kettu-jengiin, jotenka hänelläkin on itseoikeutettu istumapaikka lähellä Kressiä. Helmut Ringelmannilla (s. 1926), joka tuotti kaikki sarjan 281 jaksoa, on vuorosanaton rooli poliisipäällikkönä juhlasalissa, eturivissä.

Jakso etenee melko kaavamaisesti Derrickin haastatellessa henkilöä toisensa jälkeen, mikä kuitenkaan ei latista tunnelmaa eikä jännitystä, joka pysyy koko ajan korkeana. Pienin keinoin ja yksinkertaisuudessaan toimivin jännittein Jäähyväislahjasta kehkeytyy hieno finaali hienolle sarjalle. Lisäksi attentaattisuunnitelmaan liittyvät henkilöt ja Derrickin juhlapuheen aihe nivoutuvat loistavasti toisiinsa.

Loppukohtausta varten kannattaa varata nenäliina ulottuville, Harry Kleininkin olisi kannattanut. Ja Derrickin. Helen Schneiderin laulama "Hey Mr. Gentleman" taustamusiikkina Derrick etääntyy työtovereistaan iltaan.

262. Surunmurtama naapuri

Riekes trauriger Nachbar (23:8, 9.8.1996) - Es. to 14.10.2010
Kuvagalleria
Nuori nainen löytyy ammuttuna müncheniläisestä puistosta. Selvitellessään murhaa Derrick turvautuu uhrin naapurin apuun. Naapuri tuntuu tietävän yllättävän paljon naisen asioista. (Yle.fi.)

Lara-Joy Körner selvisi positiivisuutensa ja vankan perussosiaalisuutensa ansiosta parin viikon takaisessa jaksossa 259. Tyttö kuunvalossa kaikista kovista koettelemuksistaan. Kohtalon ivaa on, että hän sitten heti tämän jakson alussa löytyy ammuttuna puistonpenkiltä.

Onneksi sentään saamme muistella häntä jakson mittaan takaumien merkeissä.

Kuten autioksi jääneen kodin seinät paljastavat, Lara-Joy on jälleen saanut olla mallina, tällä kerralla ei pensseli- vaan valokuvamallina. Eikä siinä vielä kaikki, hän on tälläkin kertaa monipuolisesti lahjakas nuori nainen: hän harrastaa balettia, ja ajattelijan vikaakin hänessä on, kuten osoittavat häntä valokuvanneen nuoren valokuvaajan sanat:  "Tajusin että minulla olisi häneltä paljon opittavaa." Hänestä olisi tullut erinomainen näyttelijäkin, toteaa näyttelijäntyönpedagogi ja lisää vielä: "Sisäinen rikkaus näkyi päälle." Minkä lahjakkuuden maailma Lara-Joyssa menettikään!

Lara-Joyn, joka tässä jaksossa kantaa nimeä Rieke, naapuria esittää Michael Maertens (s. 1963). Hän on sarjaan leimallisesti kuuluva yksityisajattelija, kyynärkepeillä kulkeva nuori invalidi. "Sen tytön murhaaja oli taatusti Jumalan hylkäämä", hän julistaa. Michaelilla ja Lara-Joylla oli mahtava suhde aivotasolla. "Jumala lauloi luodessaan Lara-Joyta", hän jatkaa.

Michaela Merten (s. 1964), joka olisi saattanut jopa pärjätä Maarit Tastula -look-a-like-kilpailussa, jos sellainen Saksassa 1990-luvun puolessavälissä satuttiin järjestämään, näyttelee ensimmäisen kolmesta Derrick-roolistaan. Hän on Lara-Joyn sisar, joka ei ole kohdannut tätä sitten lapsuuden, kun vanhemmat erosivat ja jakoivat tyttäret keskenään.

Monet sarjan laadukkaat erityispiirteet kohtaavat jaksossa. Kaikki osatekijät ovat kunnossa ja tasokkaita, mutta mitään uutta saati edistyksellistä ei kuoriudu esiin. Derrickin loppusanat, joissä hän paljastaa tienneenä totuuden miltei tutkimusten alusta asti mutta jemmanneensa sen itselleen (Harry Klein on tapahtumista viisaasti syrjässä), tuntuu puolestaan miltei antikliimaksilta.

Parasta, ainakin näyttävintä, Surunmurtamassa naapurissa taitaa olla yksi jakson useasta poikkeusyksilöstä: Karl Lieffen (1926 - 1999) tekee Derrick-comebackin 14 vuoden jälkeen professori Johannes Brusiuksena. Hän on baletinopettaja, jyhkeän demonisen ulkokuoren omaava maestro, jolla on trendikkäästi kalju pää ja sinistetyt silmäluomet. Balettimestarina hänen on luonnollista todeta: "Vihaan kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää." Kuolemahan on liikkumattomuutta, vastakohtana baletin liikkeelle.

Pitkässä takaumassa näemme Lara-Joyn pitkän improvisoidun tanssin maestrolle kolme päivää ennen kuolemaansa. "Hän tanssi kuolemansa," professori Lieffen julistaa Derrickille. "Tuo oli hyvin tärkeä tieto", Derrick vastaa.

Sitten tarvitaankin enää tieto aidsia sairastaneesta näyttelijäkollegasta, joka sai houkutelluksi Lara-Joyn tekemään seurassaan tuhmuuksia sängyssä, kuin käärme Eevan Eedenissä, nyt Lara-Joyn multilahjakkaassa paratiisissa.