 |
| Handtken ja Rautenbergin styylaamista jaksossa 206. |
Muusikoilla on usein salattua, esoteerista tietoa Herbert Reineckerin käsikirjoittamissa tarinoissa. Niin tänäänkin. Illan tarkkanäköinen kapakkipianisti on Rudolf Wessely (s. 1925) viimeisessä Derrick-roolissaan. Hänellä on tarjota Derrickille viisaasti kiteytetty totuus tarinan traagisista rakastavaisista: ”Rakkaus valitsi heidät ja asui heidän luonaan.”
Näin ylevä rakkaustarina ei voi langeta kenen tahansa osaksi. Tarvitaan kaksi puolijumalaa vähintään: Juliane Rautenberg (s. 1966) ja Holger Handtke. Itse asiassa Rautenberg ja Handtke harjoittelivat illan rakkaustarinaa varten jo jaksossa 206. Kuollut ystävä. Ei siis mikään ihme, että lempi sujuu tänään niin mallikkaasti.
Die seltsame Sache Liebe (20:7, 16.7.1993) - Es. to 20.5.2010 klo 12.45
KuvagalleriaDie Kellnerin Doris Stein wird tot in der Nähe des Güterbahnhofs gefunden. Trotz intensiver Recherche kann Derrick nicht sofort feststellen, ob es sich ein Unfall war oder Mord. Derricks Exkollege, der vom Dienst suspendierte Seidel, zeigt ein ungewöhnliches Interesse an dem Fall. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)
Rautenbergin ruumis löydetään heti jakson alkukuvien aikana ratapihalta.
Surmattu nuori nainen ei kuitenkaan ole Derrickin ainoa murhe. Nimittäin Wolf Roth ilmestyy paikalle stalkkaamaan tilannetta. Roth on kyllä hyvä poliisi, mutta pahasti alkoholisoitunut ja siksi lomautettuna virastaan. Ylitarkastaja yrittää maanitella Rothia kotiin lepäämään, mutta raukka kaipaa kipeästi poliisitoiminnan tuntua elämäänsä. Sormet syyhyää takaisin hommiin.
Surmattu nuori nainen ei kuitenkaan ole Derrickin ainoa murhe. Nimittäin Wolf Roth ilmestyy paikalle stalkkaamaan tilannetta. Roth on kyllä hyvä poliisi, mutta pahasti alkoholisoitunut ja siksi lomautettuna virastaan. Ylitarkastaja yrittää maanitella Rothia kotiin lepäämään, mutta raukka kaipaa kipeästi poliisitoiminnan tuntua elämäänsä. Sormet syyhyää takaisin hommiin.
Roth jatkaa Derrickin ympärillä kiehnäämistä; hän ilmestyy paikalle luuraamaan oven raosta aina kun komedia sitä vaatii, enemmän tai vähemmän selvin päin. Ylitarkastaja ja Harry Klein kuuntelevat puolikorvalla Rothin hermoherkäksi käyneitä aivoituksia, ja tällä tavoin jakso saa vähän kuin ilmaiseksi kivan pikku rupeaman poikkeusyksilöistä vuodatusta kätevinä pikku kerta-annoksina.
Rautenbergin vuokraemäntä tunnistaa ruumiin valokuvan avulla alivuokralaisekseen, josta hän teki aamulla katoamisilmoituksen. Erityisen huolissaan emäntä on kuitenkin nuoren naisen poikaystävästä, joka jääräpäisesti vain odottaa ja odottaa tyttöään tämän huoneessa palaavaksi.
Kauhusta valkeaksi muuntunut Holger Handtke kieltäytyy uskomasta Derrickin vakuutusta Rautenbergin kuolemasta, vaikka ylitarkastaja näyttää hänelle todisteeksi peräti valokuvan tyttöystävän kalmosta. ”Seison ikkunassa, odotan häntä kotiin. Hän on jostain syystä myöhässä.” Riittää siinä tilanteessa Derrickille ja hänen Harrylleen puoliempatian värittämää töllisteltävää.
Loppuratkaisun häämöttäessäkin Handtke yhä kyselee vuokraemännältä: ”Menenkö häntä vastaan? Tuleeko hän taksilla?”
 |
| Tarjoilijatar Fink kuultavana. (Kuva: ZDF.) |
Claus Biederstaedt (s. 1928) on tehnyt neljä muistettavaa Derrick-roolia joviaalis-sympaattisen jyräävänä mutta pikkasen lyhyenläntänä rahamiehenä. Tänään hän omistaa ilmeisen tasokkaan kapakin, jossa Rautenberg on työskennellyt tarjoilijattarena. Pitkänhuiskea Diana Körner (s. 1944) näyttelee Bieder-staedtin apaattiseksi heittäytynyttä vaimoa. Lyhythameinen Carolin Fink tarjoilee kapakin puolella.
Nähtävästi Rautenberg on kohdannut tiensä pään öisellä kotiinpaluumatkalla työpaikaltaan. Mutta miksi ruumis on pitänyt rahdata ratapihalle?
Handtke opiskelee peräti yliopistossa! Eikä siinä vielä kaikki – Rothin yksityistutkimukset paljastavat, että kyseessä on todellinen poikkeusyksilö: ”Poika on erittäin lahjakas mutta yksipuolisesti. Hän on lasiruutuihminen. Hänestä katsoen elämä on lasiruudun takana.” Kyllä poikkeusyksilö aina poikkeusyksilön tuntee…
Rakkaus on kummallista: Vaimo jätti ja siksi Roth tarttui pulloon. Handtkekin on menettänyt elämänsä rakkauden. Vastaavuudet kahden onnettoman rakkaustarinan välillä ovat taiteellisesti raffinoituneita.
Koskapa Derrick osaa tehdä välttämättömyydestä hyveen, hän ojentaa Rothille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä: ”Pidä sinä Handtkesta huoli niin autat häntä ja ehkä itseäsikin.” Tällä menettelyllä lomautettu poliisimies saadaan kätevästi pois jaloista ja tarina saa soman psykologisen sivujuonen, kun Roth kuratoi hukassa olevaa nuorukaista. Silti hän ehtii vielä sotkemaan ylitarkastajan tutkimuksiakin.
Kuten kapakeilla yleensäkin, myös Biederstaedtin kapakilla on kanta-asiakkaansa. Yksi heistä on Michael Mendl, ”hempeän musiikin ystävä”. Derrick onkii Mendlin nimen selville ja alkaa jäljittää häntä. Kehkeytyvä tapahtumaketju paljastaa katsojalle, että kapakin väki yrittää kiihkeästi pitää salassa jotain ilmeisen tulenarkaa tietoa.
Rakkaus on kummallista yhdistää kerronnassaan oivaltavasti useita eri tyylikeinoja. Esimerkiksi Handtken utuisen ihanissa muistoissa Rautenberg soittaa kitaraa ja avustaa häntä opinnoissa. Katkelmat tuovat mieleen jopa Bergmanin elokuvan Onnea kohti (1950) muistelut. Lopun takaumassa nykyhetki ja menneisyys risteytyvät tehokkaasti.
Tarjoilijatar Rautenbergin henkilökuva käy yhä tarkemmaksi jakson edetessä. Loppuminuuteilla katsoja saa tilaisuuden tutustua myös hänen paljastettuihin rintoihinsa. Ne näyttävät maistuvan hempeää musiikkia diggaavalle Mendlille.
Jakso loistaa tasaisesti monilla tavoilla. Tarinankuljetus kykenee luomaan kiehtovan arvoituksen – mikä salaisuus Biederstaedtin kapakkiin oikein kätkeytyy? Myös tarinan yllätysratkaisu, joka kääntää monia ennakko-oletuksia ovelasti nurin, sijoittuu kapakkiin.
Loppukohtaus ei tietenkään olisi täydellinen, ellei siihen kuuluisi myös Handtke. Sitä varten hän liittyy henkilögalleriaan heti kapakin illalla sulkeuduttua. ”Sain esitelmän valmiiksi”, hän kertoo Derrickille ja jatkaa tiedustelemalla: ”Lähtikö Rautenberg taksilla?”
Roth onneksi voi lohduttaa Handtkea, kai.
