244. Puhelu Wienistä

”Tarkkaan ottaen me kaikki odotamme puhelua, joka selittää kaiken.” – Derrick, Puhelu Wienistä.

Peter Fricke (s. 1939) esiintyy kahdeksassa Derrick-jaksossa. Uudenvuodenaatonaaton kunniaksi nostamme pöydälle hänen viimeisen näyttäytymisensä sarjassa.

Fricke on tänään menestyvä liikemies, jolla tosin on takaplakkarissa ikävästi avioeropaperit Jutta Kammannin kanssa. Riitaista parivaljakkoa ei yhdistä enää mikään muu kuin virkku tytär Babette, joka elää aktiivista nuorennaisenelämää isänsä luona. Babette harrastaa ratsastamista, ja ridaamaan pitäisi päästä heti jakson alkuminuuteilla. 

Anruf aus Wien (22:2, 3.2.1995) - Es. to 12.8.2010 klo 13.00

Kuvagalleria

Bei der Lösegeldübergabe für seine entführte Tochter erschießt der Privatbankier Bach unabsichtlich einen der Entführer. Oberinspektor Derrick ist sich der dramatischen Situation bewusst: Wenn die restlichen Kidnapper davon erfahren, ist das Mädchen in Lebensgefahr. (Episodeworld.com/Show/Derrick.) 

Vaan Babettepa ei pääsekään perille talleille, sillä kaksi tuntematonta miestä kidnappaa hänet kesken menomatkan. Sitten amatöörimäisen hermostuneet kaappaajat soittavat isä-Frickelle ja vaativat tyttärestä lunnaita. Lisähoukuttimeksi tytärkin saa lausua puhelimeen muutaman sanan tuskaisesti puukko kurkulla. Poliisia muuten ei sitten juttuun sekoiteta!

Fricke hälyttää paikalle ex-vaimo Kammanninkin, joka pysyy rauhallisena kuin viilipytty, vaikka liikemies itse suistuu ihan epätoivon partaalle. Hänellä tupakki palaa ynnä drinkki maistuu, ja työpaikalta taskuun eksyy pistoolikin.

Pistooli on tarpeeseen, kun huppupäinen kaappaaja tulee noutamaan rahapussia: Fricke ampuu tohkeissaan huppupään. Kamera näyttää asianmukaisesti hidastettuna liikemiehen ja ex-vaimon kauhistuneet kasvot vahingonlaukauksen tapahduttua. Kuinka Babetten nyt käy?

Ei auta kuin kutsua Derrick Harryineen apuun. Jo kohta parivaljakko seisoo Fricken olohuoneessa coolina kuin lännensankarit; musiikkikin jäljittelee italiaanojen westerniä. Kinkkinen tilanne! Ylitarkastaja vetää kuitenkin heti lonkalta suunnitelman – oivallisen, joskin epäsovinnaisen, jotenka hänen täytyy hyväksyttää se esimiehellään, ärjysti elehtivällä Klaus Höhnellä (1927 - 2006).

Katsojalla on hyvä syy jännittää, miten ylitarkastajan suunnitelma onnistuu! Kaikkien osallisten täytyy kyetä näyttelemään roolinsa tismalleen oikein... Harry Klein on pessimistisenä, syystä kai, mutta silti ikävän masentavasti. Jakson mittaan hän yrittää murentaa katsojan taistelumoraalia useampaankin kertaan synkeillä ennustuksillaan.

Veronika Fitz.

Suunnitelman toteuttamiseksi Derrickin täytyy ottaa yhteyttä myös ammutun huppupään vaimoon. Vaimo on nimeltään Veronika Fitz (s. 1936), ainoassa Derrick-roolissaan, ja hän työskentelee tarjoilijana peribaijerilaisessa ruokapaikassa. Tarjoilijatar Fitz ei ole lähimmäisistämme välkyimpiä, mutta käsikirjoittaja Reinecker on turboahtanut häneen sen verran persoonaa, että alkaessani katsoa jaksoa uudelleen en muistanut paketista yhtään mitään muuta kuin kyseisen rouva Fitzin.

Derrickille tuottaa tuskaa kertoa vilpittömän hyväntahtoiselle tarjoilijattarelle uutinen puolison kuolemasta. Rouva Fitz tuntuu tajuavan järkyttävän tiedon, mutta saako ylitarkastaja naisen sisäistämään roolinsa uhkarohkeassa suunnitelmassa? Mitenkä puolisoparka muka on kuollut ja silti elossa? Derrick yrittää siis selittää uudelleen, oikein hitaasti ja hypnoottisuutta säästelemättä: ”Olisi hyvä, jos miehenne eläisi.”

Lopulta rouva Fitz tajuaa, että miesvainaja lensi Wieniin, josta lupasi soittaa puhelun. Ja kovasti tosissaan nainen tuota puhelua sitten alkaakin odottaa. Tarjoilijattaren valloittava persoona saa Derrickinkin niin empaattiseen mielentilaan, että myös tämä alkaa raastavan myötätuntoisesti odottaa puhelua Wienistä hänen seuranaan.

Puhelu Wienistä etenee loistavalla tavalla rauhallisesti. Tarinan yksinkertaisessa kerronnassa on selkeä koukku, jota katsoja innokkaana seuraa. Lisäksi jakso sisältää poikkeuksellisen paljon huumoria! Erityisesti tarjoilijatar Fitzin persoonan ympärille kehittyy runsain mitoin oivaltavaa tilannekomediaa. Derrickin esimiehenä huseeraavasta Höhnestä tosin on tehty suorastaan ärsyttävän tyhmä ja mitään tajuamaton.

Babette pelastuu. Kaikki on taas hyvin, melkein. Kuka selittää rouva Fitzille perimmäisen totuuden?

Erinomaisen hieno on jakson loppuveto, kun liikemies Fricke nousee riutuneena, raskain askelin erään vuokrakerrostalon portaat, soittaa ovikelloa ja esittäytyy voipuneelle tarjoilijattarelle: ”Nimeni on Fricke. Minulla on teille asiaa.”

• Jaksokuvitusta tuloksetta etsiessäni löysin mahdollisesti ensi kertaa tämän ranskankielisen Derrick-sivuston.

1. Metsätie

Waldweg (1:1, 20.10.1974) - Es. to 6.9.2007 klo 15.50

Kuvagalleria

Sisäoppilaitoksessa ollaan syystäkin levottomia. Puolen vuoden aikana on kaksi oppilasta surmattu samassa paikkaa metsätietä. Derrick päättää napata tekijän kiinni. (Yle.fi.)

Gabriele Lorenz on pirtsakka talouskoululainen, joka palaa myöhäisellä junalla asioiltaan Münchenistä. Hän on ostanut puseron ja vielä käynyt elokuvissakin. Eletään 1970-luvun alkupuolta, ja ajan muodin mukaisesti hän on pukeutunut pusakkamalliseen harmaaseen turkkiin, mutta ei anneta turkin virheellisen värin hämätä, sillä oikeasti hän on illan tarinan Punahilkka.

Juna seisahtaa pikkuiselle asemalle, ja Punahilkan pitäisi vielä ajaa pyörällään suuren synkän metsän takana sijaitsevaan sisäoppilaitokseen, jossa hänen kotitalouskoulunsa sijaitsee. Mutta - voi! - polkupyörän takakumi on tyhjä. Voisiko kiltti asemakioskinpitäjä, Walter Sedlmayr (1926 - 1990), auttaa häntä, lainata vaikka pumppua? Ei voisi, sillä Sedlmayar on juuri sulkemassa kioskiaan ja hänellä on kiire lähteä suhaamaan omalla polkupyörällään kotiinsa.

Lehtori Kielingin pettävän kiltti katse. (Kuva: ZDF.)

Punahilkka siis päättää urheasti oikaista pyörää taluttaen suuren synkän metsän läpi, vaikka vähän pelottaakin... Sitten kuuluu rasahdus! Ei hittolainen, ei kai se ole susi... Punahilkka säntää karkuun, mutta onneksi rasahduksen aiheuttaja onnistuu näyttämään oikean karvansa: se onkin isoäiti - kiltti lehtori Wolfgang Kieling (1924 – 1985) talouskoulusta.

Lehtori Kielingillä on kotona pumppu, jolla korjata tyhjentynyt takarengas. Isoäiti juttelee mukavia Punahilkalle, ja neljän seinän sisään päästyä tarjotaan tietenkin juomista ja pannaan moderni musiikki levylautaselle pyörimään: Alvin Stardustin ajankohtainen hitti "My Coo-Ca-Choo" (jonka halukkaat voivat kuunnella ja katsellakin kokonaisuudessan YouTubessa) saa antaa tahdin seuraavalle kohtaukselle.

Kuten alkuaikojen Derrickissä tapana on, Metsätien murhaaja ei ole turhan vieraskorea vaan ilkeää tehdä ruman temppunsa kaikkien kameroiden ja katsojien silmien edessä. Ja katsojia todella piisasi heti tv-ensi-iltana lokakuisena sunnuntaina 1974: peräti 31 miljoonaa järkyttynyttä silmäparia joutui seuraamaan, miten lehtori Kielingistä kuoriutuu susi, joka on vain naamioitunut isoäidiksi.

Viereisessä huoneessa majaa pitää susi/isoäidin äiti Lina Carstens (1892 - 1978), eikä hän voi kuin epätoivoissaan jyskyttää lukittuun oveen, kun petollinen susi kuristaa Punahilkan. Murhakohtausta muuten on ensiesityksen jälkeen leikelty miedompaan kuosiin, jossa se on tallennettu myös laajan Derrick-dvd-kokoelman ykköspakettiin. Sensuroimattomana kohtaus löytyy Tian1806:n jaksoesittelystä, 2 min 11 sekunnin mittaisena videona otsikon "RUDOLF MANGER ungekürzte Mordszene" alta, tosin ranskaksi dubattuna. (YouTuben vastaavasti nimetty video on osin leikelty.)

Varastosta löytyy vanhat rattaat, joilla raahata eloton tyttö Derrickin ja kumppanien löydettäväksi metsään.

Yhteisen taipaleen alussa. Huomaa Harry Kleinin ylikasvanut kesätukka. (Kuva: ZDF.)

Ja minuutilla 7 Derrick jo katsastaakin Punahilkan ruumiin. Paikalla on myös Harry Klein. Kyseessä on parivaljakon ensimmäinen yhteisesiintyminen yleisön edessä, vaikka kameratyöskentely ei sitä mitenkään juhlista tahi muutenkaan korosta. Mutta komeat palttoot heillä on kummallakin, Derrickillä harmaja ja Harry Kleinilla mustempi vastaava.

Seireenienkasvatuslaitos. (Kuva: ZDF.)

Aika mennä tenttaamaan talouskoululaisia. Derrick Harryineen parkkeeraa hulppeassa kartanossa toimivan oppilaitoksen pihaan, jonka jokaisesta ikkunasta tulijoita kyttää vähintään yksi tai kaksi seireeniä - kuin James Bond -elokuvien salaisissa koulutuskeskuksissa ikään! Näyttävä tummatukkainen seireeni avaa oven.

Poliisit ohjataan rouva tohtori Hilde Weissnerin (1909 - 1987), talouskoulun rehtorin, työhuoneeseen, jossa tämä kertaa hysteerisen yön tapahtumia. Tunnelmat koulussa ovat kaoottiset, sillä tapaus ei ole ainutlaatuinen: jo puoli vuotta aiemmin yksi oppilas on kohdannut tiensä pään samalla hirveällä tavalla samassa paikassa. Tohtori Weissnerin ohjastamalla koulukierroksella Derrick kohtaa ensimmäisen kerran susi-isoäiti Kielingin, joka yrittää päntätä hiilivetyjä kokonaiselle luokalliselle seireenejä. Ollaan siis kemian tunnilla.

Rouva tohtori Weissnerin työhuoneessa. (Kuva: ZDF.)

Epäillyksi kohoaa erityisesti eräs liberaali opettaja, joka tuntuu olleen turhan intiimeissä tekemisissä seireenien kanssa. Opettajakuntaan kuuluu myös Karl Lieffen, joskin hänen demoninen läsnäolonsa on tarinan pikkuroolissa vasta nupuillaan verrattuna myöhäisten derrickien maestropedagogeihin. Lieffen muuten esiintyy sekä tässä sarjan ensimmäisessä että viimeisessä jaksossa 24 vuotta myöhemmin!

Myös ohjaaja Dietrich Haugk (s. 1925) saa kunnian sekä avata että sulkea Derrick-kehän, kun hänet valitaan myös Jäähyväislahjan ohjaajaksi.

Derrick-tyyli ei sarjan alussa vielä ollut täysin muotoutunut, mitä osoittaa se, että jaksoon on ympätty myös koominen rooli: Klaus Höhne on sisäoppilaitoksen kaikkeen ehtivä yleismies, joka valvoo touhukkaana tyttöjen käymistä vuoteeseen ja hoitaa muutkin hanttihommat samalla kiihkeän hosuvalla omistautuneisuudella.

Ruokalassa lounastunnilla vieraillessamme saamme todistaa, kuinka susi/isoäiti Kieling iskee silmänsä myös kuolleen Punahilkan parhaaseen ystävättäreen, Ingrid Kannonierin esittämään Ingeen, kun tämä istuu hernekeittoaan nauttimassa minihameessaan. Sattumaa tai ei, Derrick tajuaa virittää ansan susi-isoäidin pään menoksi juuri kyseisen Ingen avustuksella. Ennen loppukohtausta näemme, miten susi/isoäiti Kieling piehtaroi huoneessaan omantunnon tuskissaan yrittäen saada suden sisällään taltutetuksi.


Metsätie ei ole niinkään käsikirjoituksen vaan näyttelijätyön juhlaa. Ahdistusta katsojien virkistykseksi tarjoaa erityisesti susi/isoäiti Kielingin kylmäävä olemus. Kovasti mieleenpainuva on myös äiti Carstensin ja susi/isoäiti-pojan katseitten kohtaaminen kohdassa 17 minuuttia, ensimmäisen kerran Punahilkan surman jälkeen. Myöhemmin Derrick tulee haastattelemaan äiti Carstensia, ja samassa yhteydessä poika pystyy kätevästi osoittamaan ylitarkastajalle, miten äitikulta on täysin hänen tahtonsa vallassa: "Olutta, mama!"

Kuohuvin tuntein äiti purkaa sydäntään Derrickille: nuoret naiset saavat syyttää itseään sikamaisista kohtaloistaan, kun esiintyvät seksuaalisesti niin vapaamielisesti.

Mallia jenkeistä?

Alun naturalistinen murhakohtaus tuo mieleen Hitchcockin 1960-luvun tyylikokeilut, ja muitakin yhteyksiä Hitchcockiin jaksosta löytyy - ensimmäisenä tietysti tiivis ja kieroutunut suhde äidin ja pojan välillä. Jotenkin kuvaan olisi hyvin istunut, jos susi/isoäiti Kieling olisi ennen Punahilkan kuristamista vetänyt ylleen harmaan nutturaperuukin ja vanhanmallisen leningin.

Aivan konkreettinen yhteys Hitchcockiin käy susi/isoäiti Kielingin kautta, jolla oli keskeinen rooli mestarin elokuvassa Revitty esirippu (1966).

Metsätie on klassikkojakso, joka on uusittu useita kertoja saksalaisessa televisiossa. Itse asiassa ennen jakson kuvauksia oli tuotettu jo kolme myöhempää jaksoa, mutta se sijoitettiin silti esitysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Ratkaisuun lienee vaikuttanut muun muassa se, että näyttelijäkuntaan kuuluu monia maailmallakin tunnettuja saksalaisnäyttelijöitä, kuten äiti Carstens susi/isoäiti-poikineen.

• Metsätie on kokonaisuutenaan nähtävissä saksankielisenä YouTubessa (6 x 10 min), missä sen katsoin. Ensimmäiset kymmenen minuuttia löytyvät täältä. Tämän kokeilun jälkeen tulin tulokseen, että muita pelkästään saksankielisellä ääniraidalla varustettuja jaksoja en nähtävästi enää aio katsoa.

281. Jäähyväislahja

Das Abschiedsgeschenk (25:5, 16.8.1998) - Es. pe 7.1.2011 klo 13.10 (ensiesitys 7.11.1998)

Kuvagalleria

Derrick kutsutaan poliisivoimista erottuaan päällikkövirkaan, Europolin palvelukseen. Läksiäisiä on tarkoitus viettää koko työtoverijoukon voimalla. (Yle.fi.)

Päätösjakson aloittaa kiivas tohina ja tuiske, reipas kilke ja kalke. Vanha kunnon Derrick nimittäin aikoo jättää murharyhmän, ei vetäytyäkseen eläkkeelle vaan noustakseen tärkeäksi päälliköksi Europoliin Brysseliin. Läksiäisjuhlaa valmistellaan siis kuin joulua Korvatunturilla loppusyksystä. Enää kaksi viikkoa aikaa...

Iloista tohinaa varjostaa ikävä sivujuonne. Nimittäin Derrickin henkeä uhataan, kuten alkukuvan kasvoton puhelindialogi jo antaa ymmärtää. Uwe Friedrichsenin esittämä Albert Kaschonnick näkee ylitarkastajan verivihollisenaan, tämä kun järjesti hänelle 15 vuoden vankilatuomion.

Friedrichsenin tappouhkausten vakavuudesta ei ole epäilystäkään. Siksi kaikki Münchenin poliisivoimat on hälytetty valmiuteen. Harry Kleinkin ilmaisee suunnattoman huolensa siitä, että rakas ylitarkastaja suhtautuu vaaraan turhan huolettomasti. Mutta julkinen pelko ja piiloon rientäminen eivät kuulu Derrickin persoonaan, ei, ei ja vielä kerran ei.

Päätösjakso sukeltaa kiitettävän monisyisesti päähenkilönsä Derrickin persoonaan, vielä kerran ja oikein syvälle. Harry Klein saakin lausua minuutilla 44: "Näiden vuosien jälkeenkään en vielä tunne sinua."

Derrick lähtee murhauhan hälyttämänä kierrokselle: jututtamaan vankilassa istuvaa Friedrichseniä itseään, hänen perhettään ja ystäviään. Joka paikasta näyttää löytyvän sama rakastetun herra Friedrichsenin iso valokuva kehystettynä seinältä... Ja kaikilla tuntuu olevan varsin yksisyinen ja itsekäs moraali toimiaan ohjaamassa.

Derrick uhkaajansa perheenjäsenten seurassa:
wanharouva Becker ja isosilmä Merten. (Kuva: ZDF.) 

Friedrichesenin viehättävään perheeseen kuuluu joukko lempinäyttelijöitäni. Itse jylhänjulma wanharouva Maria Becker on Vera Kaschonnick, Derrickin uhkaajan äiti. Mannekiinina uraa luova Michaela Merten Andrea Kaschonnickina saa näytellä isoja silmiään tänään oikein isoina, kun Pierre Franckh valokuvailee häntä. Dirk Galuba puolestaan on veli Walter, joka on saanut perheen baarin johdettavakseen.

Friederichsenin hiukan epämääräisessä baarissa kohtaamme kaksi vanhaa ja hyvää tuttua. Muistamme Karl Lieffenin sivuroolin 262. Surunmurtamassa naapurissa. Nytkin hän saa olla tekemisissä tanssin kanssa valmentaessaan baarin tanssityttöjä. Günther Kaufmann vaikuttaa samassa baarissa jonkinlaisen yleismiehen vakanssilla.

Tapahtumien edetessä Eleonore Weisgerber (s. 1948) tekee itseään tykö poliisipsykologina, joka haluaa auttaa tapauksen tutkimuksissa. Derrick päättää viedä tämän ja Harry Kleinin uhkaajansa eroottiseen baariin iltaa viettämään.

Baarissa ylitarkastaja kohtaa uudelleen ilkeän ja ilkeästi nauravan wanhanrouvan. Tämä kutsuu Derrickin päiväkahville luokseen... Tänään wanharouva ei saa näytellä monisärmäistä persoonaa ja korkean poikkeusmoraalin kantajaa; hän on vain yksitotisen kaikkien sota kaikkia vastaan -filosofian sävytön julistaja, ikävä ja ilkeä ihminen. Itse asiassa hän osoittautuu loppuminuuteilla pahan ruumiillistumaksi. Moista intensiivistä latausta pahuudelle harva näyttelijä olisi osannut luoda wanhanrouvan lailla. Hän peittoaa kaikki Disneyn hyytävät äitipuolet mennen tullen.

Franjo Marincic hyppää viimeisellä kolmanneksella mukaan tarinaan. Hänellä on rooli syväkurkkuna, joka ilmestyy pimeältä sivukujalta kertomaan Derrickille tärkeitä seikkoja murhahankkeesta, lopulta myös palkkamurhaajan henkilöllisyyden.

Poliisipsykologin kiikkulaudalla (kohta 38 minuuttia) Derrick antaa näkemyksensä urastaan rikostutkijana: "Vuosikaudet elämäni on ollut ainaista työntekoa, taistelua rikollisia ja murhaajia vastaan. Mitä apua siitä on ollut? Ihmiset vain katsovat sivusta. He eivät lainkaan tajua, että katselevat omaa elämäänsä." Samaa teemaa hän käsittelee myöhemmässä juhlapuheessaan.

Läksiäisjuhlan tullen. (Kuva: ZDF.)

Itse juhlatilaisuus alkaa kaikista uhista huolimatta suunnitellusti kohdassa 46 minuuttia. Vankilassa viruvan Friedrichseninkin perhe ja ystävät on tietysti myös kutsuttu mukaan... Salikin on kerrassaan upea! Ehtiikö attentaatin tekijäksi pestattu murhamies väliin?

Ei ehdi - kaikki sujuu suunnitellusti.

"Ensimmäisellä sijalla on aina oma, henkilökohtainen etu", Derrick analysoi puhujapöntöstä ankarana nykyaikaa kuin rienatakseen uhkaajansa lähipiirin moraalia. Sivustakatsojista puhuessaan ylitarkastaja mahdollisesti tarkoittaa meitä televisionkatsojiakin... Puheen voi hyvin kuvitella olevan myös eräänlainen käsikirjoittaja Herbert Reineckerin henkinen testamentti.

Derrickin jäähyväispuhe juhlayleisön edessä on niin lyömätön, että sitä kannattaa varmaan kerrata oheiselta YouTubesta löytyvältä videolta. Samalla voi tarkistaa, ettei yksikään paikalle vaivutuneista, eturiveille parkkeeranneista, muihin saksalaisiin poliisarjoihin kuuluvista kuulijoista jäänyt bongaamatta. Tärkein noista kuulijoista varmaan on itse Kettu Leo Kress. 267. Pienessä, punaisessa luvussa rötöstellyt Pierre Sanoussi-Blisshän teki hetikohta jakson jälkeen parannuksen ja hyppäsi Kettu-jengiin, jotenka hänelläkin on itseoikeutettu istumapaikka lähellä Kressiä. Helmut Ringelmannilla (s. 1926), joka tuotti kaikki sarjan 281 jaksoa, on vuorosanaton rooli poliisipäällikkönä juhlasalissa, eturivissä.

Jakso etenee melko kaavamaisesti Derrickin haastatellessa henkilöä toisensa jälkeen, mikä kuitenkaan ei latista tunnelmaa eikä jännitystä, joka pysyy koko ajan korkeana. Pienin keinoin ja yksinkertaisuudessaan toimivin jännittein Jäähyväislahjasta kehkeytyy hieno finaali hienolle sarjalle. Lisäksi attentaattisuunnitelmaan liittyvät henkilöt ja Derrickin juhlapuheen aihe nivoutuvat loistavasti toisiinsa.

Loppukohtausta varten kannattaa varata nenäliina ulottuville, Harry Kleininkin olisi kannattanut. Ja Derrickin. Helen Schneiderin laulama "Hey Mr. Gentleman" taustamusiikkina Derrick etääntyy työtovereistaan iltaan.

277. Palkkamurhaajan tytär

Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10

Kuvagalleria

Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)

Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.

Werner Schnitzer ja Gundi Ellert 

pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.)

Hurja palkkamurhaaja

Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.)

Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.

Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.

Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).

Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.

Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!

Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.

Tuoreen yksinhuoltajaisän

välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.)

Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan,  millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.

Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?

Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?

Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)

"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.

Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.

Palkkamurhaajan tyttäressä saamme todistaa Derrickiä kaikkein sympaattisimmillaan ja empaattisimmillaan. Keskiössä on tänään ihminen Derrick. Rakastavasti hän tutustuu Veraan ja tämän sisäiseen maailmaan muun muassa kouluaineiden avulla. Jakso jättää kuitenkin ainakin minuun hieman ristiriitaisen vaikutelman, ei vähiten päätösminuuttien puoliksi kaoottisen farssikehitelmän vuoksi.

Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.

Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?" 

Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."

Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.

274. Erehdyksenä murha

Der Mord, der ein Irrtum war (24:8, 17.10.1997) - Es. to 25.11.2010
Kuvagalleria
Rouva Beck löytää miehensä ammuttuna olohuoneen lattialta. Derrickin saavuttua paikalle rouva pystyy heti nimeämään epäillyn. Voiko tapauksella olla mitään yhteistä nuoren opiskelijan kohtalon kanssa? (Yle.fi.)

Rouva Anneliese Beck (Angela Hobrig, s. 1964) palaa pahaa aavistamatta ostoksilta ja löytää miehensä luoti rinnassa olohuoneen lattialta. Kun Derrick saapuu paikalle ja kysyy "Mitä tapahtui?", rouva Beck ohjaa hänet hetimiten seurustelemaan Waldhausien perhettä, jolla oli kana kynimättä hampaankolossa herra Beckin kanssa.

Friedrich von Thunin (s. 1942) tunnemme Suomessa paremmin vuosien 1998 - 2004 professori Capellarina, mutta tänään hän saa olla taatto Waldhaus. Vaimoa Erikaa esittää Gila von Weitershausen (s. 1944).

Avioliitosta on hedelmänä tytär Katja Woywood, joka on omaksunut kulkupelikseen pyörätuolin sitten viime näkemän. Istunut siinä kuulemma viimeiset viisi vuotta... Hänkö muka on riistänyt hengen rouva Beckin ainoalta mieheltä? Ainakin hän on uhannut niin onnettomuudesta asti, jossa rattijuoppo herra Beck vammautti hänet.

Äveriäässä kodissa seinät on päällystetty tyttärestä otetuilla, lavastetuilla mallikuvilla, ettei varmasti unohtuisi, millaisen elämän Woywood on menettänyt. Tunnelmat talossa ovat varsin traagiset edelleen; ei ihme, vaikka kostolla olisi herkuteltu perhepiirissä kokopäivätoimisesti, kahdessa vuorossa koko herra Beckin rattijuoppotuomion ajan. Katsojan epäilyksiä yritetään kasata myös tyttären ylihuolehtivaisen autonkuljettajan (Veit Stübner, s. 1954) ylle. Taloudenhoitajattarena hääräilee Inge Schulz.

Derrick ja Woywood alkavat seurustella. Tosin ailahtelevaisen pyörätuolipotilaan osalta suhde vaikuttaa joltain lapselliselta viha-rakkaussuhteelta. Ylitarkastaja jopa paljastaa tytölle tärkeän elämänohjeensa: "Tee mahdollisimman vähän virheitä." Ja minuutilla 27 Woywood tunnustaa olevansa herra Beckin murhan takana, tavalla tai toisella... "Ottakaa selvää, miten."

Erehdyksenä murha keskittyy täysin psykologiaan ja samalla viljelee sarjan kliseitä. Derrick esimerkiksi tutusti vierailee keskustelemassa valokuvausstudiossa, jossa Woywood lavastettiin tervejäseniseksi kaksi vuotta aiemmin. Klaustrofobinen poikkeustunnelmakaan invalidiperheessä ei saa erityisen voimakasta ilmaisua.

Odotin jaksolta enemmän. Derrick analysoi nuorta naisseuralaistaan oivaltavasti mutta kovin rutinoituneesti. Kypsymättömän uhmakkaasta pyörätuolipotilaasta on vaikea pitää. Jaksossa ei tapahdu erityisen paljon, ei varsinkaan erityisiä, kunnes...

Viimeisellä neljänneksellä Woywoodin muistoista kaivautuu esiin jotain uutta ja ainutlaatuista: vankilasta vapautunut herra Beck on syyllisyydentuntoineen ottanut yhteyttä uhriinsa. Yhteinen tragedia yhdistää näitä kahta oudolla tavalla, sillä kummallakin on oma pyörätuolinsa sielussaan, ja he löytävät toisensa. Suudelma rikkojan ja rikotun välillä on avain uuteen maailmaan. Muistoissa Woywood kykenee jälleen kävelemään, juoksemaan, lentämään - Love Story à la Woywood ja herra Beck, tosin ehkä vähän enemmän rujosti kuin runollisesti. (Tässä vaiheessa jakso on jo siirtynyt arkirealismista kauas sielun surrealistisiin sfääreihin.)

Ja murha olikin tietämättömyydessä tehty erehdys, jotain jota vammauttajansa uudella tasolla kohdannut Woywood vähiten toivoi.

271. Löytötavara

Fundsache Anja (24:5, 23.5.1997) - Es. pe 12.11.2010

Kuvagalleria

Vuokratalon käytävältä löytyy kuollut mies. Kuoleman tuottanut linkkuveitsi löytyy etsinnöissä pihan roskalaatikosta. Derrickiä askarruttavat kuolemaan johtaneet syyt. (Yle.fi)

Löytötavaran minuutilla 23 löytyy kerrostalon käytävältä linkkuveitsellä telottuna vanha tuttu, Franjo Marincic, joka esittää 50-vuotiasta Alfred Kajunkea. Ennen tuota kohtalokasta iltaa hän ehtii kuitenkin vielä monen viikon ajan örveltää kantapubissaan ja välillä yltyä iloksemme hitlermäiseen mekastukseenkin. Perhe ehtii yhtä monen viikon ajan odottaa häntä sohvalla rivissä istuen ja humalaista selkäsaunaa tai jotain vielä pahempaa vartoen.

Tutkimukset lähtevät liikkeelle tuosta perheestä, johon kuuluvat vaimo Irene Clarin (s. 1955) jäähyväisroolissaan sekä tyttäret Anja (18 vee) ja Milly (12 vee). Anjaa esittää Katja Woywood (s. 1971) ensimmäisessä kahdesta Derrick-roolistaan. Inge Schulzilla on pikkurooli naapuriasunnon iäkkäänä rouvana.

Jakson nimi Löytötavara viittaa tytär-Woywoodiin, jonka Daniel Friedrich (s. 1949) löytää puutarhamajastaan paossa isän intohimoa. Syntyy sarjalle tyypillinen poikkeustilannesuhde: hyväntahtoinen Friedrich majoittaa Woywoodin yöksi kotinsa lämpöön ja ottaa sitten vähitellen tytön siipiensä suojaan, välillä syöttääkin tätä "kuin kissanpentua". Friedrich on jakson derrickläinen poikkeusyksilö, joka perustelee suojelusuhdettaan Derrickille näin: "Olen kirjailija, onnettomat ihmiset kiehtovat minua."

Derrick alkaa luonnollisesti veljeillä Friedrichin kanssa, joka saa laajasti eritellä käsityksiään Marincicin onnettomasta perheestä. Ylitarkastajan läsnä ollessa Friedrich ilmaisee niin voimakasta tunnereaktiota Marincic-vainajaa kohtaan, että 2000-luvun katsoja alkaa pelätä, miten näyttelijä mahtoi kestää parin vuoden takaiset uutiset Amstettenista ja Joseph Fritzlin perhekunnan tapahtumista.

Mielestäni jakson kammottavin hirviö ei kuitenkaan ole Marincic vaan Friedrichin naisystävä, raastinraudan ja kaktuksen mustasukkainen yhdistelmä. Niin humaani mies ja filantrooppi kuin Friedrich ei olisi ansainnut sellaista myrkkistä taakakseen. Hyvä kun lopulta häipyi.

Loppukohtaus käydään Marincicien vuokrakodissa, jossa Derrick ja Harry Klein plaraavat muistikirjojensa sisältöä perheen edessä vähän kuin olisivat uuden näytelmän ensimmäisissä lukuharjoituksissa. Friedrichkin istuu omalla paikallaan sohvalla kuin uusioisä ikään.

Varsinkin myöhempien tuotantokausien Derrickille tavaramerkkisimpiä ovat unenomaiset murhatapaukset Münchenin rahayläluokan keskuudessa, mitä nyt joskus seikkaillaan jännittävissä hämäräklubeissa. Löytötavara on piristävä poikkeus säännöstä työläisrealismissaan, Marincickin sellaisessa kunnossa, että herkempi katsoja voisi pelätä hänen tunkevan kuvaruudun läpi mukiloimaan viattoman teeveen katsojan.

Woywoodin poikkeuksellinen suhde hyväntekijäänsä on jakson kannattava ydin. Toisaalta moinen on jo muodostunut sarjan yhdeksi kliseeksi - tämä on vain yksi sen monista variaatioista. Näin isänpäivän kynnyksellä Löytötavara antaa myös opetuksen, että isän rakkaus voi olla vääränkinlaista. Tämä käy mielessä, kun Marincic lausuu tytär-Woywoodille tämän jälleen kerran kampitettuaan: "Älä pelkää, minähän rakastan sinua."