123. Mies Antibesista

Tänä iltana tarinamme alkaa jylhässä, historiaa huokuvassa ympäristössä: Münchenin sydämessä sijaitsevassa, 1600-luvun barokkia edustavassa Hofgartenin puistossa. Linnan tiloissa on meneillään wagneriaaninen konsertti-ilta. 

Der Mann aus Antibes (12:1, 18.1.1985) - Es. to 16.4.2009 klo 12.50

Kuvagalleria
Vähän ennen konsertin päättymistä joku kuulee ulkoa kirkaisun, ja esityksen jälkeen paviljongista löytyy nuori nainen puukotettuna. Oliko kyseessä mustasukkaisuusdraama? (Yle.fi.)

Irina Wanka pidättelee hengitystä. (Kuva: ZDF.)

Kun väki alkaa purkautua konsertin päätteeksi linnasta, kuuluu puistosta rääkäisy. Irina Wankahan se; hän löytyy surmattuna keskeltä ulkoilmapaviljonkia.

Ehkä tässä vaiheessa luulemme, että joudumme jakson merkeissä jättämään Wankan, mutta onneksi kohtaamme hänet vielä lopun takaumassa, jossa hän onnettomana Ofeliana riutuu Hamletinsa syleilyssä. Tuo päätöskohtaus on muuten varsin upeasti toteutettu.

Derrick vie suru-uutisen Wankan isälle (Edwin Marian, s. 1928), jolla on kaksi tärkeää viestiä ylitarkastajalle: tytär oli tasapainoton ja eli viimeiset aikansa harmaaohimoisen rakastajan luona. Vierailu jää turhan lyhyeksi, mutta ei hätää: jakson mittaan törmäämme isään toistamiseenkin, tosin haamuksi muuntautuneena.

Dumont on hypännyt peiliin turvaan Derrickiltä. (Kuva: ZDF.)

Harmaaohimo on tietenkin aina yhtä charmantti Sky Dumont, joka taatusti on ottanut illan näyttelijätyöhön mallia meidän ikioman machotruba-duurimme Frederikin roolielkeistä. Matkatoimiston-omistaja Dumont päivittää isä-Wankan vanhentuneen tiedon tyttären asuinpaikasta: rakkaus lopahti jo kolme kuukautta sitten ja Wanka lähti lätkimään.

Dumontin rennossa seurassa Derrick saa osoittaa kuivaa huumoriaan ja kunnioitustaan film noirin terävälle dialogille. Dumont toteaa: ”En pidä äänensävystänne”, mihin Derrick vastaa: ”En pidä siitä aina itsekään.”

Wanka ei kuollut ihan eilisen teeren tyttönä, sillä jo ennen Dumontia hänellä on ollut poikaystävä. Tämä on valitettavasti parhaillaan purjehtimassa Antibesissa asti mutta lupaa tulla heti Müncheniin. Derrick noutaa hänet lentokentältä, missä saamme hämmästykseksemme huomata, että mies Antibesista onkin itse Christian Kohlund – siis yksi Vuoristosairaalan lääkäreistä, se Frau Christa Brinkmannin myöhempi rakastaja!

Ex-poikaystävä ja höllä solmio. (Kuva: ZDF.)

Tässä vaiheessa päivä on yltynyt jo niin helteiseksi, että Derrickkin höllää solmiotaan.

Bänksien jälkeen Wanka ja Kohlund ovat onneksi jatkaneet suhdettaan kirjeenvaihdon merkeissä, joka poikaystävän mielestä osoittaa kiistatta Dumontin nuoren naisen murhaajaksi. Niinpä Kohlundilla on kyltymätön hinku osoittaa matkatoimiston omistaja syylliseksi.

Kohlund esittelee Wankan kirjeitä Derrickille myöhemminkin, aina käsikirjoituksellisesti kaikkein sopivimmissa kohdissa.

Joistain latteista ratkaisuistaan huolimatta Mies Antibesista lipuu varsin ongelmattomasti alusta loppun asti, eikä jännite lässähdä kesken kaiken. Uusia yllätyksiä tulee eteen riittävästi, ja löytääpä Derrick hänelle tarjoillusta asetelmasta oikein kunnon vanhan ajan harhautuksenkin.

Mikä parasta, paljastuvaan murhakuvioon sisältyy moraalinen monitulkintaisuuskin, mikä on omiaan houkuttamaan katsojaa filosofisluontoiseen pohdintaan, kuten parhaaseen Derrick-tyyliin kuuluu. Mikä oikein on oikein? kysyy Hamlet.

• Derricks großer Freund on jälleen herättänyt uransa Derrick-bloggaajana päivätorkuilta. Käykää tutustumassa! Blogissa on tähän mennessä mm. esitelty Der Kommissar -sarjaa ja keskusteltu 1970-luvun derrickeistä. Lähiaikoina on tiedossa teksti, jota ohellani varmasti useampi muukin suomalaisderrickeristi aivan erityisesti odottaa.
• Anonyymi (30. lokakuuta 2011), jolle jakson "Painajainen" juoni on jäänyt epäselväksi, sinua varten Derricks großer Freund on laatinut juonitiivistelmän jaksosta tekstin "Ennakko: Derrickeristin adventti" kommenttialueelle.
• Seuraava jaksoesittely ilmestyy torstaina 1. joulukuuta ennen iltaseitsemää. Vuorossa olevan jakson keskushenkilöihin kuuluva näyttelijä kohosi 1970-luvulla maailmansensaatioksi roolityöstään, jonka hän teki vain 11-vuotiaana eräässä debattia herättäneessä elokuvassa. Joulukuun ensimmäisen päivän rooli on hänen Derrick-ainokaisensa. (Lisävihje: Kyseinen näyttelijä ei ole Brooke Shields.)

56. Kolkko talo

Minulla on varastossa muutama varhaisempi Derrick-jakso, joita aion kommentoida tänään alkavassa retrosarjassani. Pääsiäisen aikaan on tiedossa kaksi ensimmäistä tekstiä, ja sarja saa jatkoa viimeistään adventin tullen.
 
Varhaisin säilötty derrickini on kuudennelta tuotantokaudelta, synkeitä salaisuuksia kätkevän täysihoitolan mysteeriä aukova Kolkko talo vuodelta 1979:

Ein unheimliches Haus (6:4, 30.3.1979) - Es. to 10.4.2008 klo 15.50
Kuvagalleria
Perhelääkärillä on syytä epäillä, että hänen iäkäs potilaansa ei kuollutkaan luonnollisella tavalla. Paikalle saapuva Derrick on lääkärin kanssa samaa mieltä. (Yle.fi.)

Derrickin uusintakierros päättyi TV2:ssa tammikuussa, joten on hyvä kääntää katsetta sarjan varhaisiin vaiheisiin.

Olen ollut huomaavinani, että jotkin sarjaan alkuaan kuuluneet tyylitekijät kuluivat pois tuotantokausien karttuessa. Tällainen tekijä on esimerkiksi kuvauksen arkisuus, jota joku voisi luonnehtia viehättäväksi tai ainakin pikantiksi. Tätä minun ainakin kaipaamaani arkisuutta edustaa tämän päivän Kolkko talo, ja vielä paremmin eräs toinen varhainen jakso, jota kommentoin parin päivän kuluttua.

Kolkko talo on poikkeuksellinen jakso siinäkin mielessä, että se flirttaa agathachristieläisen klassisen dekkarin  kanssa. Tarina voisi olla Dame Agathan aivoituksen tulosta - jakson kolkko talo on tavallaan väärän vänkyrä talo. Juonikuvioon kuuluu todellisen mysteerin tuntu, ja miljöökin on anakronistisen goottilainen. Tähän ympäristöön Derrick Harryineen saapuu ratkomaan arvoitusta modernin Isä Brownin lailla.

Sairaanhoitajatar, perhelääkäri ja dekkareista innoitusta ammentava
täysihoitolavieras. (Hieno kuvakompositio!) (Kuva: ZDF.)

Jakson alkukuvassa Alf Marholmin (1918 - 2006) esittämä perhelääkäri kurvaa suuren, eteläsaksalaisittain koristellun arvotalon pihaan. Hänen käyttämänsä saksalaisauto, suuri punainen bensasyöppö, kohottaa heti ajatukset 1970-luvulle ja nostalgisiin sfääreihin.

Talossa pitää täysihoitolaa rikas rouva Ambach, joka nyt on kuollut. Eva Kotthausin (s. 1932, 2./8) esittämä taloudenhoitajatar on kutsunut tohtori Marholmin katsastamaan ruumiin. Ja tohtori Marholm haistaa... karvasmantelin! Sinihapon pahaenteinen aromi.

Kuka on myrkyttänyt rouva Ambachin?

Epäillyt marssitetaan Derrickin eteen kuin klassisessa murhamysteerissä ikään: palvelusväki, täysihoitolan vieraat, muualta tulevat sukulaiset. Hoitolan varsinaiset asukkaat ovat kultakausidekkarityyliin enemmän tai vähemmän originelleja karikatyyreja, kaikki vanhempaa herrasväkeä.

Taloudenhoitajatar Eva Kotthaus melodramaattisena.
(Kuva: ZDF.)

Kolkko talo on täynnään perinteisen salapoliisitarinan kuvastoa ja motiiveja. "Dekkarimelodraaman" ominaispiirteet hallitsevat kerrontaa: Luodaan salavihkaisia katseita ovenraosta tai korkean nojatuolin takaa. Salakuunnellaan oven toisella puolella. Pyörtyillään suurieleisesti ja yllätetään taloudenhoitajatar huoneestaan itkemästä. Väijytään pimeässä kirjastossa yöllistä hiipijää. Paljastetaan salarakastavaiset.

Merkille pantavaa on myös, miten antaumuksellisesti Derrick heittäytyy nojatuolidetektiivin rooliinsa. Hän kokoaa epäillyt lappusiksi kirjoituspöydälleen kuin paperinuket, joihin tekee merkintöjään. Samoin hänellä on klassiseen dekkariin elimellisesti kuuluva pohjapiirustus täysihoitolan alueesta pöydällään.

Murhapaikkaan tutustumisen jälkeen Harry Klein jää Derrickin tohtoriwatsonina viettämään iltaa täysihoitolaan. Hän saa siis suoritettavakseen alempiarvoisen kenttätyön, kun Derrick vetäytyy poliisiasemalle toimistonsa ylhäiseen yksinäisyyteen. Harry Klein pitää Derrickin ajan tasalla puhelimitse; Holmesin ja Watsonin aikoihin sama tapahtui vähän verkkaisemmassa tahdissa postin välityksellä. Ja lopulta Derrick tietenkin ratkaisee mysteerin nojatuolissaan istuen Harry Kleinin kenttäraporttien pohjalta päättelemällä.

Sherlock Holmesilla oli piippunsa, ja Derrick tupakoi, kuten trendikästä oli vielä 1970-luvun lopussa. Milloin ylitarkastaja muuten lopetti sauhuttelunsa?

Tyylilajiin sopivasti myös täysihoitolavieraat ovat pikkasen hassahtaneesti viehtyneet salapoliisiromaaneihin. Varsinkin Wolfgang Büttnerin (1912 - 1990) esittämä eläkkeelle vetäytynyt oikeudenpalvelija saa niistä runsain mitoin inspiraatiota omille nojatuoliaivoituksilleen. Hän muun muassa päättelee, että murhaaja pani sinihappoa rouva Ambachin teekuppiin jossain vaiheessa kello 15.10:n ja 15.13:n välissä. Büttner erittelee myös mahdollisia murhamotiiveja ylitarkastajalle asiantuntevin äänenpainoin. Omassa luokituksessaan hän jakaa ihmiset synnynnäisiin rikoksentekijöihin ja synnynnäisiin uhreihin, mikä karsii osan epäillyistä.

Jakson nuorempi näyttelijäkunta edustaa 1980-luvun taitteen vakiovieraita sarjassa. Vuoristosairaalan myöhempi sydäntenmurskaaja Sascha Hehn (s. 1954) esittää ensimmäisessä Derrick-roolissaan taloudenhoitajatar Kotthausin uskollista poikaa. Vuoristosairaala onkin jaksossa hyvin edustettuna, sillä alkukohtausten jälkeen tarinasta kaikonneella tohtori Marholmillahan oli rooli samassa sarjassa sairaalanjohtajana.

Lisa Kreuzer ylitarkastajan
kovisteltavana. (Kuva: ZDF.)

Lisa Kreuzerille (s. 1945) sairaanhoitajatar Annie Feindlin osa on kolmas kymmenestä osasta sarjassa. Kreuzer on ehdottomia Derrick-lempinäyttelijöitäni; häntähän olemme saaneet ihailla viime aikoina Yle Teemalla pariinkin kertaa uusitussa Wim Wendersin loistavassa Amerikkalaisessa ystävässä (1977). Ute Willingillä (s. 1958, 2./9) on rooli Anita Ambachina, rikkaan isoäidin huikentelevaisena perijättärenä, hemmoteltuna nahkahousupimuna.

Kolkon talon vahvuus ja viehätys ei ole psykologiassa vaan yksityiskohdissa ja niitten rikkaudessa. Derrick esimerkiksi panee herculepoirot-tyyliin sairaanhoitajatar-Lizan pikkutarkasti näyttämään, miten tämä valmisti emäntänsä kohtaloksi muodostuneen kamomillateen ja kantoi sen yläkertaan. Tällä tavalla saadaan aikaan monta herkullista minuuttia tarinaan - maittavaa arkiruokaa parhaimmillaan.

Kohdassa 41 minuuttia watson-Klein yllättää salaseuran pitämästä kokoustaan iltaöisessä keittiössä. Kuvion hämähäkinseitti paljastuu hiljalleen ja paljastaa, että kaikki epäillyt ovat siinä tavalla tai toisella osallisina.

Lopusta löytyy sentään toimintajakso, kun murhaaja tajuaa joutuneensa satimeen ja heittäytyy epätoivoiseksi pyssynsä kanssa. Samanlainen syyllisen panikointihan on ominainen monille Christien loppuratkaisuille. Murhaaja ryntää ullakolle ja uhkaa pyssyllään Derrickiäkin. Ylitarkastaja toteaa tyynesti: "Myrkyttäjät ovat pelkureita. Ette te ammu."

Siitä kun näin Kolkon talon ensimmäisen kerran on kolmisen vuotta. Uudella näkemällä tajusin sekoittaneeni sen toiseen Derrick-tarinaan, joka on valmistunut samoihin aikoihin. Tuo toinen tarina on 42. Iltarauha sarjan edelliseltä tuotantokaudelta, kuten Derricks großer Freund kommenttialueella osasi heti osoittaa.

Jaksojen ympäristössä ja henkilöissä on paljon samaa, mutta Iltarauhassa harhautuskuvio on vielä monin verroin agathamaisempi. Harmillisesti jakso vain ei päätynyt vhs-nauhalleni tai kovalevylleni.

• Iltarauha (Abendfrieden, 1978) on lisätty huhtikuussa 2012 kokonaisuudessaan YouTubeen. Tätä tietä, olkaa hyvät. [Lisäys 6.6.2012.]

277. Palkkamurhaajan tytär

Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10

Kuvagalleria

Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)

Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.

Werner Schnitzer ja Gundi Ellert 

pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.)

Hurja palkkamurhaaja

Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.)

Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.

Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.

Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).

Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.

Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!

Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.

Tuoreen yksinhuoltajaisän

välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.)

Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan,  millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.

Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?

Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?

Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)

"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.

Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.

Palkkamurhaajan tyttäressä saamme todistaa Derrickiä kaikkein sympaattisimmillaan ja empaattisimmillaan. Keskiössä on tänään ihminen Derrick. Rakastavasti hän tutustuu Veraan ja tämän sisäiseen maailmaan muun muassa kouluaineiden avulla. Jakso jättää kuitenkin ainakin minuun hieman ristiriitaisen vaikutelman, ei vähiten päätösminuuttien puoliksi kaoottisen farssikehitelmän vuoksi.

Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.

Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?" 

Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."

Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.

269. Tappion paikka

Verlorener Platz (24:3, 14.3.1997) - Es. pe 5.11.2010
Kuvagalleria
Rouva lähtee viemään liikkeen viikon kassaa säilytyslokeroon eikä palaa sovitusti noutamaan miestään. Vaimo löytyy murhattuna autoonsa. Umpimähkäinen ryöstö vai harkittu murha? (Yle.fi.)

Tänään näemme traagisen tarinan Lenaun vaatekauppiassukua kohtaavasta vastoinkäymisestä. Herta Lenauta esittävä Irina Wanka (s. 1961) nimittäin kokee ankean kohtalon autonsa ääreen kuristettuna, viimeisessä Derrick-roolissaan. Mikä pahinta, murhaajankin sukunimi alkaa ällällä niin kuin Lenau, kuten tulemme näkemään.

Mutta ennen vastoinkäymisiä Wanka on ylen onnellisesti naimisissa Klausjürgen "Herr Professor Vuoristosairaala" Wussowin (1929 - 2007) kanssa. Tämä on Wussowin toinen avioliitto, ensimmäinen oli saksalaisen teatterin nykyisen Grand Old Ladyn Christiane Hörbigerin (s. 1938) kanssa.

Ensin Wussow pyrkii kieltämään vaimonsa kuoleman, mikä on suorastaan tragikoomisen hienosti kuvattu. Sitten kun totuutta enää ei voi kiistää, hän joutuu sairaalaan vuodelepoon massiivista lamaannusta potien. Derrickin puhuttaessa Wussowia ensimmäinen rouva Lenau eli Hörbiger tulee yllätyskäynnille sairasvuoteen ääreen ja suhtautuu Wussowiin yhä varsin omistavasti.

Lempinäyttelijöitteni Wussowin ja Hörbigerin avioliitosta ei voi siitä ja syntyä kuin jotain aivan spesiaalia, eli tässä tapauksessa joka-paikan-punastuja Holger Handtke, lempinäyttelijöitteni aatelia hänkin. Hänen estradille astumistaan saamme kuitenkin jännittää kiusaannuttavan kauan, aina minuutille 29. Sitä ennen katsojalle esitellään pariskunnan kaksi muuta lasta: tytär Natali Seelig (s. 1970) ja toinen poika.

Handtkekin työskentelee perheensä vaatehtimossa ja reagoi Derrickin puhutteluihin eleettömän apeasti. Jakson mittaan katsojakin käy apeaksi, sillä niin pieneksi on tämän poikakullan rooli kirjoitettu, vaikka kyseessä on sentään hänen jäähyväisroolinsa sarjassa. Lohdullista kuitenkin on, että tällä kerralla Handtke ei tyri raskaasti surmaamalla silkkaa kömpelyyttään rakastettuaan tai muuta naikkosta, vastoin kuin rutiiniksi ehti jo muodostua.
 
Tappion paikka kertoo tarinan Hörbigerin epätoivoisesta yrityksestä saattaa Lenautten särkynyt perheidylli takaisin kokoon. Ymmärrettävästi hän on Derrickin ykkösepäilty läpi jakson, ja yhteisinä joutohetkinä Derrick vie hänet tutustumaan oikeustaloon ja kertomaan syväajatuksiaan puolustautumisesta ja syyllisyydestä. Tutustumiskäynnistä riittää jälkipuitavaa Harryn kanssa kamarilla.

Loppukohtauksen on tarkoitus sijoittua Lenautten päivällispöytään, johon Gabriele Dossi (s. 1947) tarjoilee taloudenhoitajattarena. Miltei koko perhe - äiti, isä, kaksi lasta ja Derrick - on paikalla, mutta Handtke uupuu.  Niinpä Hörbiger lähtee Derrickin kanssa etsimään Handtkea ja uutta loppukohtauspaikkaa, jossa kaikki selviää, hiukan latteasti mielestäni tosin.

Tämä on jotenkin rutiininen jakso... Jos Tappion paikkaa ei olisi kirkastettu peräti kolmella lempinäyttelijälläni, olisin voinut vailla tunnontuskia jättää jakson väliin.

Niille, jotka kaipaavat vielä jakson huippukohtien läpikäyntiä, on suunnattu oheinen YouTubesta löytyvä 10-minuuttinen video jaksosta.

263. Puolustus

Der Verteidiger (23:9, 6.9.1996) - Es. pe 15.10.2010
Kuvagalleria
Kiinteistökeinottelijaa syytetään nuoren pojan murhasta. Derrick joutuu pohtimaan päätodistajan lausunnon vedenpitävyyttä. (Yle.fi.) 

Puolustuksessa on heti alkuminuuteilla hienoa tyylittelyä, kun menneisyyteen kuuluvat murhayritykset kiinteistökeinottelija Armin Rohmia vastaan näytetään tiivistettyinä harkittuine kuvakulmineen kaikkineen.

Tätä jaksoa joka-anoppi on taas odottanut kieli märkänä, sillä toivevävy Philipp Moog on jälleen mukana kuvioissa. Tosin pahoitellen täytyy todeta, että täksi päiväksi Moog on kasvattanut toivevävyksi hiukkasen liian pitkän tukan. Onneksi hänen osakkeitaan korjaa se, että hän on hyvässä ammatissa asianajajana.

Muutenkin jakso on yhtä vakionäyttelijöitten esiinmarssia. Aloitetaan vaikka Moogin kollegoista: Tavallisesti niin epävakainen Walter Renneisen on tänään jämerässä kunnossa asianajotoimiston johtajana. Vanha kunnon Udo Vioff puolestaan äkkisairastuu vakavasti, joten hän ei voi nyt puolustaa tärkeää asiakasta. Onneksi hän silti jaksaa sairasvuoteeltaan lausua oikeasti viisaita viisauksia nuoremmalle kollegalleen.

Tärkeä asiakas on Jürgen Hentsch (s. 1936), jo mainittu määrätietoinen ja jääkylmän luja kiinteistökeinottelija. Häntäpä ei murhatakaan vaan hän joutuu itse syytetyksi nuoren miehen ampumisesta talonsa kotiportaille. Tamperetukka-Moog saa jutun hoitaakseen ensimmäisenä isona juttunaan, mistä hän on isosti ylpeä ja innoissaan.

Gaby Dohm (s. 1943) eli tuttavallisemmin Vuoristosairaalan Christa tekee jäähyväis-Derrickinsä pianonsoitonopettaja Irmgard Trenkinä, joka joutuu tapauksen päätodistajaksi nähtyään  ampumisen autolla ohi ajaessaan.

Christalla on tosin varjonsa ja jopa luurankonsa kaapissa. Derrick luonnehtii häntä näin: "Hän on hermostunut ja hieman epävakaa." Ja kun Moog käy haastattelemassa hänen toista aviomiestään Dirk Galubaa, tämä toteaa lonkalta: "Luulin, että hän yritti taas itsemurhaa."

Christan todistus käy vähän epäilyksenalaiseksi, sillä osoittautuu, että hänellä saattaa olla omakin lehmä hampaankolossa: hän on yksi syytetyn kiinteistökeinottelijan monista uhreista, joka on saanut häädön kodistaan. Derrickin tehtäväksi tulee nyt pitää huolta, ettei kova vastapuoli pelota häntä todistamasta. Ja parhaansa keltanokka Moog tekeekin yrittäessään manipuloida Christan luopumaan todistuksestaan.

Vaikka Moog on päivän kuosissaan näennäisen pinnallinen nuori mies, ei murhaajan silti olisi kannattanut leuhkien tunnustaa hänelle syyllisyyttään edes menestyksellisesti päättyneen prosessin jälkeen. Tässä Moogissa nimittäin on kuin onkin ainesta, vaikka hänen lopullinen ratkaisunsa varsin omamoraalinen onkin. Siitä vain kypsymään edelleen! Mutta ensin parturiin... (Uskoakseni hänellä taas runsaan kuukauden kuluttua on siisti kuontalo, kun hän viimeisen kerran astuu vieraaksemme olohuoneisiimme, sillä vanhan polven herrasmies Derrick on itse ohjannut tuon jakson.)
 
Derrickiin elimellisesti kuuluvat erityispersoonallisuudet on tänään suljettu ulkopuolelle, sillä Christakin on hermoherkkä suhteellisen normaalilla tavalla. Silti Puolustus on kekseliäällä tavalla sujuva, jännittävä, viihdyttävä ja monivivahteinen synkeässä tarinassaan siitä, miten Christa murretaan. Asianajotoiminnan moraalikin saa kiitosta ansaitsevan pohdinnan. Tästä jaksosta varmasti moni pitää.