242. Illallinen Brunon seurassa

Derrickin taipaleeseen liittyy jälkeenjääneisiin yksilöihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta. Nimittäin sekä 4. Keskiyön bussissa ja 54. Tapaus Brunossa että tämäniltaisessa Illallisessa Brunon seurassa on tavalla tai toisella jälkeenjäänyt henkilö, jonka nimi sattuu olemaan Bruno.

Voi miettiä, mikä on saanut käsikirjoittaja Reineckerin ristimään vammaisensa aina Brunoksi. Eivätkä yhtenevyydet edes tähän lopu. Nimittäin seikan esiin tuonut Derricks großer Freund kertoo lisäksi, että murhaaja sysää syyllisyyden rikoksestaan aina Bruno-raukalle. Niin tänäänkin, kun jälkeenjääneen Brunon kruunua saa kantaa itse joka anopin toivevävy Philipp Moog.

Tämäniltainen Brunomme kuuluu Sassen komeaan perheeseen, joka on vammaista veljeä lukuun ottamatta menestynyt loistavasti, ainakin ulkoisesti. Perheen taattona häärää Ernst Jacobi (s.1933). Philipp-Brunon veljeä esittää ainoassa Derrick-roolissaan Sebastian Koch (s. 1962), joka on myöhemmällä urallaan näytellyt mm. kirjailija Klaus Mannia (2001) ja natsiarkkitehti Albert Speeriä (2005).

Abendessen mit Bruno (21:12, 2.12.1994) - Es. to 5.8.2010

Kuvagalleria 

Als Jürgen Simon von seinem Chef die Kündigung erhält, wird er handgreiflich. Der Bruder des Chefs, Bruno Sasse, schlägt Simon nieder. Dafür wandert der psychisch Kranke in den Knast. Derrick vermutet, dass jemand Bruno Sasse die Tat unterschieben wollte. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Kun kerran Bruno-Philippillä on vikaa aivotoiminnassa, äveriäs perhe on sysännyt hänet syrjään, kuten luonnollista on. Niinpä hän on viettänyt viime vuotensa viihtyisässä hoitokodissa maaseudulla. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: hoitokodin johtaja, professori Elert Bode (s. 1934), panee hoitokodin oven säppiin, sillä hän haluaa ”kirjoittaa kirjan siitä, millaiset ovat häiriintyneet aivot”.

Professori Bode on jakson ”Derrick-viisas” – viisas omalla vähän nyrjähtäneellä ja vähän pintapuolisella tavallaan, kuten Derrick-viisaat niin usein ovat.

Jälkeenjäänyt toivevävy ja epäuskoinen veli. (Kuva: ZDF.)

Veli-Sebastian on ymmärrettävästi hiukan kärtsynä, kun joutuu noukkimaan häiriintyneen Bruno-Philippin mukaansa kotikartanoon. Vastuullisena veljenä hän tietenkin tiedustelee professorilta veljensä käyttöohjetta: ”Miten kohdellaan jotakuta, joka ei ole normaali?”

Aikansa veljeään töllisteltyään Sebastian sulloo tämän halinalleineen auton takapenkille ja suuntaa kotiin, jossa odottaa sydämellinen jälleennäkeminen taaton kanssa. Taatto kuiskaa paniikissa Sebastianille: ”Eikö hän tunne minua?” Sebastian vastaa: ”En tiedä.”

Sebastianilla on menestyvä firma Wolf Rothin kanssa. Ikävästi vain heidän hämäräperäinen huijauksensa on tullut ilmi. Syyllinen huijauksen paljastumiseen voi olla vain yksi alaisista, Thomas Schücke, joka uskoo nyt saaneensa elämänsä tilaisuuden kiristää pomojaan. Schücken hallussa olevat todisteet kuitenkin saadaan takaisin, ja kun valttikorttien menetys selviää onnettomalle alaiselle, tämä ryntää perheen kartanoon selvittämään asiaa.

Bruno saa taas selittää...

Tunteethan siinä kuumenevat, ja syntyvässä käsirysyssä Sebastian tulee kolkanneeksi Schücken kuoliaaksi kynttilänjalalla. Silminnäkijäksi joutuu koko perhe – myös Bruno-Philipp. Laaditaan kuumeisesti sotasuunnitelma ja päätetään yksissä tuumin lavastaa vähän erilainen veli syylliseksi: ”Meidän Bruno-Philipp on murhaaja.” Derrick vie hänet täten pii-paa-autolla pois.

Tähän mennessä Illallinen Brunon seurassa on sujunut moitteettomasti. Näyttää siltä, että varsin tasokasta ja monella tavalla jännittävää Derrick-jaksoa kehrätään kokoon. Kohdassa 28 minuuttia tapahtuu kuitenkin järkyttävä käänne: korot alkavat kopista ja Derrickin työhuonetta kohti suuntaavat askeleet, joitten synnyttäjä on etäisesti tutun näköinen, hippifarkkuleninkiin sonnustautunut naishenkilö.

Rikospsykologi Sophie Lauerhan (Marion Kracht) se, ensimmäisen vaan ei viimeisen kerran sarjan historiassa. Ylitarkastaja on kutsunut nuoren psykologin, koska epäilee neljän todistajan valehtelevan jälkeenjääneen Philippin tapauksessa.

Psykologi Lauer saa siis tehtäväkseen pehmittää putkassa lusivaa Philippiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän viettää pitkän rupeaman Bruno-Philippin läsnäoloa aistien, mutta tämä vain vaikenee kaikkien yhteisten tuntien ajan. Siitä huolimatta rikospsykologimme käy vakuuttuneeksi hänen syyttömyydestään. Psykologi myös löytää miehen puhumattomuuden takaa poikkeusyksilöyden, mistä seuraavana aamuna raportoi Derrickille: ”Hän puhui kanssani sanomatta mitään. -- Hän tietää ja ymmärtää kaiken.”

Nuoren psykologiystävättärensä lausunnon innoittamana Derrick sitten lausuu Bruno-Philippin perheelle: ”Veljenne voi olla meitä älykkäämpi. On hän toki sairas. Yliherkkyys saa hänet sulkeutumaan ja vaikuttamaan epänormaalilta, vaikka hän tietää ja ymmärtää kaiken.” En ihmettele, että varsinkin Sebastian-veljellä on vaikeuksia pitää pokkaansa ylitarkastajan vakaumuksellisten sanojen aikana.

Seuraavaksi Derrick virittää psykologisen ansan, jolla saada perhe kohtaamaan väärä todistuksensa silmästä silmään. Kuten ylitarkastajan kaikki viritykset, tämäkin luonnollisesti onnistuu, ja Bruno-Philipp pelastuu murhamiehen leimalta.

Verrattuna myöhempiin esiintymisiinsä sarjassa psykologi Sophie Lauer näyttäytyy tänään melko pienessä roolissa. En ole varma, oliko rikospsykologillemme vielä jakson kuvausten aikaan lainkaan pedattu paikkaa sarjan viimeisten kausien vakiokasvona.Derrick olisi varsin hyvin voinut hoitaa jaksossa psykologille sälytetyn tehtävän, ellei se olisi vaatinut hänen psykologisen silmänsä venyttämistä suurin piirtein yli-inhimillisiin mittoihin. Nuoren psykologin ”naisintuitio” näyttäytyy ehkä hiukan ”uskottavampana”.

Illallinen Brunon seurassa on kovin hidastempoinen, mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävää muistaen keskeisen henkilön persoonan hitauden. Jakso on myös kovin asetelmallinen alusta loppuun asti: miltei tyylitellyn räikeä on vastakkainasettelu poikkeavan Bruno-Philippin ja ”normaalin” muun maailman välillä.

Derrick tasapainoilee silloin tällöin tekotaiteellisuuden rajoilla, ja tässä jaksossa ollaan kyllä niin varomattomia, että molskahdetaan veteen väärältä puolelta. Suuri ongelma on se, että Bruno-Philippin syvähenkisestä poikkeusyksilöydestä ei anneta katsojalle mitään muuta näyttöä kuin rikospsykologin lausunto. (Totta tietenkin on, että nuorukainen ei ole syntymästään asti jälkeenjäänyt vaan vammautunut vaikean trauman seurauksena, joka on ajanut hänet yksinäiseen vaikenemiseensa.)

Bruno-Philipp herättää minussa samoja hämmentyneen epäuskoisia ajatuksia kuin vaikkapa jakson 140. Kaiken loppu dementoitunut taatto – käsikirjoittaja Reineckerin näihin kahteen panostama poikkeusyksilöys on tyypiltään sellaista, että se ei oikein kestä. Toisaalta ehkä heidän poikkeusyksilöyttään ei pitäisi lainkaan yrittää lähestyä psykologisen uskottavuuden kannalta vaan joltain muulta pohjalta. Siinäkin tapauksessa epäämätön totuus lienee, että asiaan kuuluvilla syvätaiteellisilla vesillä moni muu elokuvantekijä on saavuttanut käsikirjoittajamme luomuksia kestävämmän lopputuloksen.

275. Laulujen aatelia

Das erste aller Lieder (24:9, 7.11.1997) - Es. to 2.12.2010 klo 13.15

Kuvagalleria

Derrick epäilee Bernhard Strobelin tarinaa siitä, miten hän löysi veljensä ruumiin. Eikö hän ollut tietoinen veljensä huumeriippuvuudesta? (Yle.fi.)

Tätä torstaita joka-anoppi on odottanut kieli kammattuna takuulla jo monta viikkoa. Toivevävy Philipp Moog näet astuu jälleen lauteille, tällä kerralla Bernhard Strobelina, joka kertoo löytäneensä veljensä Sebastian Fischerin (s. 1966) kalmon öiseltä kadulta. Joka-anopin riemuun kuitenkin sekoittuu suru ja haikeus, sillä Moog laulaa jaksossa Derrick-joutsenlaulunsa.
 
Aivan aluksi teemme tutustumiskäynnin Klaus Hermin (s. 1925; viimeinen 13 Derrick-roolista) pitämään baariin, jota hän isännöi apunaan poikansa Till Toft (s. 1962). Hiljaista on, ilmoja pitelee.

Klaus Herm baarimikkoilee.
(Kuva: ZDF.)

Huumediilerit Raphael (vas.) ja Franjo hyvin 

ansaitulla virkistäytymistauolla. (Kuva: ZDF.)

On kapakissa sentään kaksi asiakasta: huumekauppiaat Franjo Marincic ja Raphael Wilczek. Aikansa istuskeltuaan ja juomiaan hemingwaylaisessa yhteisymmärryksessä nautiskeltuaan he osoittavat tehokkuutensa kauppamiehinä: Hermin ja pojan baari värvätään alta aikayksikön huumeidenjakelupisteeksi. Vähän lisätienestejä hiljaiselle paikalle, tai alkaa palaa ja tarvitaan palokuntaa.

Hermin ja pojan ensimmäinen asiakas on Fischer – itse Moogin velipoika siis! – , joka noukkii heroiiniannoksensa tiskiltä ja menee kapakin vessaan kuolemaan. Herm ja poika eivät halua poliisia heti kättelyssä riesoikseen, joten he ajavat ruumiin autokyydillä tämän omaan kotiin.

Perillä pappa-Strobel Stefan Wigger, Moog-Strobel ja sisko-Strobel ottavat ruumiin haltuunsa ja päättävät lavastaa toisenlaisen tarinan, jotta Herm ja poika saavat kätensä pestyksi jutusta. Paha juttu vain, että Derrick ei ota tarinaa uskoakseen.

Philip Moog lämmittelee käsiään
sisko-Strobel seuranaan. (Kuva: ZDF.)

Vasta ulkomailta palannut Moog järkyttyy pahasti tiedosta, että veli oli ajautunut sillä välin narkomanian syövereihin. Hän alkaa omatoimisesti selvittää tämän kuolemaa. Selvittelyjen myötä hän tutustuu myös Iris Junikin (1968 - 2009) esittämään nuoreen huumeriippuvaiseen Susanneen. Hän tuntee myötätuntoa velivainajan kohtalonsisarta kohtaan ja kutsuu hänet Strobelien perheeseen perheenjäseneksi. Suhde auttajan ja autetun välillä muun muassa tekee Moogista hetkellisen huumevälittäjän.

Välissä tapahtuu murhakin, kun kauppamatkustajapari Marincic ja Wilczek ammutaan kesken rauhallisen kadulla pasteerauksen. Kuka on veriteon tekijä?

Jakso tarjoaa pikantteja välähdyksiä rikospoliisin ja kapakoitsijan arkeen. Ensin minuutilla 41 Derrick lounastaa Harryineen nakkimakkaroiden äärellä. (Ehkä lisäkiusaksi joka-anopeille, jotka ovat kokeneet juuri viisi minuuttia sitten jotain unohtumatonta, ääretöntä, taivaallista.) Minuutilla 50 Herm puolestaan vetäytyy salaperäisen näköisenä baarinsa naisasiakkaille suunnattuun vessaan.

Derrickin poikkeusyksilöiden kirjoon tuo jakson myötä tervetulleen lisänsä mystinen huilunsoittaja Kokopelli (Georg Preuße, s. 1950), joka harjoittaa melankolista viisautta ja on aina sivustakatsojana seuraamassa, kun jotain tapahtuu. Hänen olemuksensa tuo mieleen Sergio Leonen jotkut lyyrisimmät hahmot. Kokopellin ansiosta jakso saa pahaenteisen runollisen kosketuksen. Moogilta tosin menee hermot minuutilla 33, kun hän ei ymmärrä elämänmystikon pohjatonta syvällisyyttä. Onneksi kohtaamisesta kuitenkin jää toivevävylle tartunta haurasta lyyrisyydentajua.

Monitaito ylitarkastaja ohjaajana.

Ylitarkastaja Derrick on ohjannut Laulujen aatelia itse, viimeisenä yhdestätoista ohjauksestaan. Odotin jaksoa erityisen kiinnostuneena, sillä Derrick-entusiasti Tian1806 on suonut sille matalimman mahdollisen luokituksen rankingissaan: vain yksi vaivainen derrick-piste.

Oma mielipiteeni on melko lailla päinvastainen. Jakso alkaa mielestäni vetävästi ja jatkuu siihen malliin että lopputeksteihin asti edetään kiitettävän sujuvasti. Maneereihin ei sorruta. Poikkeusyksilöt, poikkeussuhteet ja poikkeustilat nivoutuvat luontevasti toisiinsa ja muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden, ja huilunsoittaja Kokopelli levittää runollisen varjeluksen koko jakson ylle. Tämä jakso on mielestäni miltei Derrickien aatelia.

PS. Minuutilla 36 Laulujen aatelia tarjoaa kaikille joka-anopeille värisyttävän eroottisen yllätyksen. Njammi-njammi.

263. Puolustus

Der Verteidiger (23:9, 6.9.1996) - Es. pe 15.10.2010
Kuvagalleria
Kiinteistökeinottelijaa syytetään nuoren pojan murhasta. Derrick joutuu pohtimaan päätodistajan lausunnon vedenpitävyyttä. (Yle.fi.) 

Puolustuksessa on heti alkuminuuteilla hienoa tyylittelyä, kun menneisyyteen kuuluvat murhayritykset kiinteistökeinottelija Armin Rohmia vastaan näytetään tiivistettyinä harkittuine kuvakulmineen kaikkineen.

Tätä jaksoa joka-anoppi on taas odottanut kieli märkänä, sillä toivevävy Philipp Moog on jälleen mukana kuvioissa. Tosin pahoitellen täytyy todeta, että täksi päiväksi Moog on kasvattanut toivevävyksi hiukkasen liian pitkän tukan. Onneksi hänen osakkeitaan korjaa se, että hän on hyvässä ammatissa asianajajana.

Muutenkin jakso on yhtä vakionäyttelijöitten esiinmarssia. Aloitetaan vaikka Moogin kollegoista: Tavallisesti niin epävakainen Walter Renneisen on tänään jämerässä kunnossa asianajotoimiston johtajana. Vanha kunnon Udo Vioff puolestaan äkkisairastuu vakavasti, joten hän ei voi nyt puolustaa tärkeää asiakasta. Onneksi hän silti jaksaa sairasvuoteeltaan lausua oikeasti viisaita viisauksia nuoremmalle kollegalleen.

Tärkeä asiakas on Jürgen Hentsch (s. 1936), jo mainittu määrätietoinen ja jääkylmän luja kiinteistökeinottelija. Häntäpä ei murhatakaan vaan hän joutuu itse syytetyksi nuoren miehen ampumisesta talonsa kotiportaille. Tamperetukka-Moog saa jutun hoitaakseen ensimmäisenä isona juttunaan, mistä hän on isosti ylpeä ja innoissaan.

Gaby Dohm (s. 1943) eli tuttavallisemmin Vuoristosairaalan Christa tekee jäähyväis-Derrickinsä pianonsoitonopettaja Irmgard Trenkinä, joka joutuu tapauksen päätodistajaksi nähtyään  ampumisen autolla ohi ajaessaan.

Christalla on tosin varjonsa ja jopa luurankonsa kaapissa. Derrick luonnehtii häntä näin: "Hän on hermostunut ja hieman epävakaa." Ja kun Moog käy haastattelemassa hänen toista aviomiestään Dirk Galubaa, tämä toteaa lonkalta: "Luulin, että hän yritti taas itsemurhaa."

Christan todistus käy vähän epäilyksenalaiseksi, sillä osoittautuu, että hänellä saattaa olla omakin lehmä hampaankolossa: hän on yksi syytetyn kiinteistökeinottelijan monista uhreista, joka on saanut häädön kodistaan. Derrickin tehtäväksi tulee nyt pitää huolta, ettei kova vastapuoli pelota häntä todistamasta. Ja parhaansa keltanokka Moog tekeekin yrittäessään manipuloida Christan luopumaan todistuksestaan.

Vaikka Moog on päivän kuosissaan näennäisen pinnallinen nuori mies, ei murhaajan silti olisi kannattanut leuhkien tunnustaa hänelle syyllisyyttään edes menestyksellisesti päättyneen prosessin jälkeen. Tässä Moogissa nimittäin on kuin onkin ainesta, vaikka hänen lopullinen ratkaisunsa varsin omamoraalinen onkin. Siitä vain kypsymään edelleen! Mutta ensin parturiin... (Uskoakseni hänellä taas runsaan kuukauden kuluttua on siisti kuontalo, kun hän viimeisen kerran astuu vieraaksemme olohuoneisiimme, sillä vanhan polven herrasmies Derrick on itse ohjannut tuon jakson.)
 
Derrickiin elimellisesti kuuluvat erityispersoonallisuudet on tänään suljettu ulkopuolelle, sillä Christakin on hermoherkkä suhteellisen normaalilla tavalla. Silti Puolustus on kekseliäällä tavalla sujuva, jännittävä, viihdyttävä ja monivivahteinen synkeässä tarinassaan siitä, miten Christa murretaan. Asianajotoiminnan moraalikin saa kiitosta ansaitsevan pohdinnan. Tästä jaksosta varmasti moni pitää.

255. Toinen luoti

Die zweite Kugel (23:1, 5.1.1996) - Es. pe 17.9.2010
Kuvagalleria
Olutkapakan omistaja ammutaan puolenyön aikaan. Derrick joukkoineen saa pian selville, että mafia on kiristänyt italialaista uhria. (Yle.fi.)

Niille joka-anopeille, jotka ovat odottaneet vesi kielellä saadakseen taas kohdata toivevävynsä Philipp Moogin, jakso luultavimmin tuottaa pettymyksen. Moog on nimittäin tänään katolinen pappi, täysin ulkona vävykaavailuista.

Moogin lisäksi meillä on ilo kohdata monta muuta vanhaa tuttua. Toivottavasti pidätte tai mieluummin rakastatte Dirk Galubaa, sillä hänen mittava Derrick-uransa ei ole vielä lähelläkään loppua. Galuba esittää tällä kerralla mafiapomoa, joka kerää Baijerin italialaisilta suojelurahoja miestensä avulla. Oliver Hasenfratz (1966 - 2001) on Galuban samanaikaisesti nynny ja paha poika, joka tahtoo välttämättä seurata isänsä palkollista tämän yölliselle pelottelukäynnille ”Veronan miehenä” tunnetun ravintoloitsijan oluttupaan. Myöhemmin kuvioihin astuu myös yksi omista suosikeistani, Lambert Hamel (s. 1940), jykevänä maalaistohtorina, joka joutuu vastentahtoisesti paikkailemaan nynnyn Hasenfratzin käsivartta, johon on osunut ilkeä luoti.

Toinen luoti on hieno moraalitarina, ja loistavasti käsikirjoitettu. Pienet epärealistisuudet, kuten tutkimusten äärimmäisen nopea eteneminen rikosyönä, eivät saa antaa häiritä, sillä Derrick-sarjan loisto piilee jossain aivan muualla kuin saivartelevissa yksityiskohdissa.

Hasenfratz siis lähtee isänsä palkollisen mukana pelottelukäynnille Veronan miehen kapakkaan. Ravintoloitsija kuitenkin yllättää sisään murtautuneet nuorukaiset, ja Hasenfratz ampuu tämän. Nuorukaisen odottamaton pahuutta huokuva ilme ratkaisevalla hetkellä ennen liipasimen painamista on mieleen jäävä.

Nynny-paha Hasenfratz keksii oivan keinon saada apua mahdollisesti kuolettavaan käsivarsiosumaan, jonka Veronan mies häneen ampui: hän menee ripittäytymään katoliselle papille, mutta perimmäinen motiivi ei ole saada sielulle pelastusta vaan papin välityksellä lääkärinapua, joka olisi yhtä vaikenevaista.

Moog ja Hamel ovat melko mainio pari katolisen opin kahlitsemana pappina ja kyynisempänä lääkärinä. Moogin hahmo popularisoi hienosti Derrickille katolisen ripin periaatetta. Sen sijaan Derrickin hautuumaalla Moogille esittämä luento yhteiskuntamoraalista ei ole yhtä vakuuttava. Harmillista, että Derrickin syvemmät ajatukset tuntuvat aina olevan jotenkin latteita.

Muutoin jakso kyllä on Derrickin karisman juhlaa. Loppumetreillä hän järjestää Hasenfratzille hienon hamletlainen näytelmän näytelmässä, Veronan mieskin kaksoisolentona paikalla, ja freskomaalarin huolettomuudella toteutettu psykodraama huipentuu Moogin kotikirkkoon, jossa Hasenfratz vihdoin on valmis tunnustamaan syntinsä. Päätös on sielunhoidollisestikin mitä motivoitunein; jakso ei turhaan pääty sakraaliseen musiikkiin.

Jakso aloittaa 23. tuotantokauden tasokkaasti, ja ylitarkastaja Derrick on sen itse ohjannut. Derrickillä on 281 jakson joukossa itsellään yhteensä noin 11 ohjausta, ja niistä vielä kaksi on odottamassa ennen sarjan päättymistä.

253. Nuhteeton herra Widanje

Herr Widanje träumt schlecht (22:11, 17.11.1995) - Es. pe 10.9.2010
Kuvagalleria
Rouva Widanjea odottaa järkyttävä yllätys kotiovellaan, kun hän palaa terapiaistunnostaan. Derrickin tutkimuksissa selviää, että monet ovat olleet tietoisia herra Widanjen kaksoiselämästä. (Yle.fi.)

Herra Widanje eli Henry van Lyck (s. 1941) on nuhteeton vain ironisessa merkityksessä. Lähipiiri tuntee hänet seksimaanikkona, joka fantasioittensa ajamana ei epäröi raiskata 18-vuotiasta talouskoululaista. Koska hän on äveriäs, välttää hän syytteen pestaamalla talouskoululaisen isän, Edwin Noelin (1944 - 2004) Derrick-jäähyväisroolissaan, yritykseensä konttoristiksi. Mutta tämä on vain taustaa ja menneisyyttä. Jakso alkaa sillä, että Widanje löytyy ammuttuna asuntonsa edestä.

Jakson psykologinen keskus on raiskatun tytön perheessä: tytär ei anna isälleen ja veljelleen anteeksi, että nämä ovat myyneet hänen oikeutensa konttoristin paikasta ja hienosta vaihdepyörästä. Lopulta isä tyttärensä anteeksiannon saadakseen tunnustautuu Widanjen ampujaksi, ja tunnustus saa rutkasti lisävakuuttavuutta siitä, että oikeat murhaajat osaavat viskata pyssyn isän mainitsemaan paikkaan, kun Derrick on paikan heille tuottamuksellisena virkavirheenä tullut paljastaneeksi.

Juttuun liittyy loppua kohti yhä elimellisemmin rouva Widanje-raukan terapeutti Gudrun Landgrebe (s. 1950), Derrickin ystävä jotakin kautta, jonka ikääntyvää klassista kauneutta emme enää viimeisissä Derrickeissä ole tapaava. Kirkasotsaista syyttäjää esittää Philipp Moog (s. 1961), ja tähän joka-anopin toivevävyyn törmäämme vielä kahdesti. Dirk Galuba (s. 1940) nuhteetooman herra Widanjen melkein yhtä nuhteettomana yhtiökumppanina ilahduttaa meitä jälleen jo tulevana perjantaina (jakso 255).

Jakso on teknisesti moitteeton, mutta ei tuo mitään uutta. Siksi katsoin jaksosta suurimman osan pikakelaus päälle asetettuna.