281. Jäähyväislahja

Das Abschiedsgeschenk (25:5, 16.8.1998) - Es. pe 7.1.2011 klo 13.10 (ensiesitys 7.11.1998)

Kuvagalleria

Derrick kutsutaan poliisivoimista erottuaan päällikkövirkaan, Europolin palvelukseen. Läksiäisiä on tarkoitus viettää koko työtoverijoukon voimalla. (Yle.fi.)

Päätösjakson aloittaa kiivas tohina ja tuiske, reipas kilke ja kalke. Vanha kunnon Derrick nimittäin aikoo jättää murharyhmän, ei vetäytyäkseen eläkkeelle vaan noustakseen tärkeäksi päälliköksi Europoliin Brysseliin. Läksiäisjuhlaa valmistellaan siis kuin joulua Korvatunturilla loppusyksystä. Enää kaksi viikkoa aikaa...

Iloista tohinaa varjostaa ikävä sivujuonne. Nimittäin Derrickin henkeä uhataan, kuten alkukuvan kasvoton puhelindialogi jo antaa ymmärtää. Uwe Friedrichsenin esittämä Albert Kaschonnick näkee ylitarkastajan verivihollisenaan, tämä kun järjesti hänelle 15 vuoden vankilatuomion.

Friedrichsenin tappouhkausten vakavuudesta ei ole epäilystäkään. Siksi kaikki Münchenin poliisivoimat on hälytetty valmiuteen. Harry Kleinkin ilmaisee suunnattoman huolensa siitä, että rakas ylitarkastaja suhtautuu vaaraan turhan huolettomasti. Mutta julkinen pelko ja piiloon rientäminen eivät kuulu Derrickin persoonaan, ei, ei ja vielä kerran ei.

Päätösjakso sukeltaa kiitettävän monisyisesti päähenkilönsä Derrickin persoonaan, vielä kerran ja oikein syvälle. Harry Klein saakin lausua minuutilla 44: "Näiden vuosien jälkeenkään en vielä tunne sinua."

Derrick lähtee murhauhan hälyttämänä kierrokselle: jututtamaan vankilassa istuvaa Friedrichseniä itseään, hänen perhettään ja ystäviään. Joka paikasta näyttää löytyvän sama rakastetun herra Friedrichsenin iso valokuva kehystettynä seinältä... Ja kaikilla tuntuu olevan varsin yksisyinen ja itsekäs moraali toimiaan ohjaamassa.

Derrick uhkaajansa perheenjäsenten seurassa:
wanharouva Becker ja isosilmä Merten. (Kuva: ZDF.) 

Friedrichesenin viehättävään perheeseen kuuluu joukko lempinäyttelijöitäni. Itse jylhänjulma wanharouva Maria Becker on Vera Kaschonnick, Derrickin uhkaajan äiti. Mannekiinina uraa luova Michaela Merten Andrea Kaschonnickina saa näytellä isoja silmiään tänään oikein isoina, kun Pierre Franckh valokuvailee häntä. Dirk Galuba puolestaan on veli Walter, joka on saanut perheen baarin johdettavakseen.

Friederichsenin hiukan epämääräisessä baarissa kohtaamme kaksi vanhaa ja hyvää tuttua. Muistamme Karl Lieffenin sivuroolin 262. Surunmurtamassa naapurissa. Nytkin hän saa olla tekemisissä tanssin kanssa valmentaessaan baarin tanssityttöjä. Günther Kaufmann vaikuttaa samassa baarissa jonkinlaisen yleismiehen vakanssilla.

Tapahtumien edetessä Eleonore Weisgerber (s. 1948) tekee itseään tykö poliisipsykologina, joka haluaa auttaa tapauksen tutkimuksissa. Derrick päättää viedä tämän ja Harry Kleinin uhkaajansa eroottiseen baariin iltaa viettämään.

Baarissa ylitarkastaja kohtaa uudelleen ilkeän ja ilkeästi nauravan wanhanrouvan. Tämä kutsuu Derrickin päiväkahville luokseen... Tänään wanharouva ei saa näytellä monisärmäistä persoonaa ja korkean poikkeusmoraalin kantajaa; hän on vain yksitotisen kaikkien sota kaikkia vastaan -filosofian sävytön julistaja, ikävä ja ilkeä ihminen. Itse asiassa hän osoittautuu loppuminuuteilla pahan ruumiillistumaksi. Moista intensiivistä latausta pahuudelle harva näyttelijä olisi osannut luoda wanhanrouvan lailla. Hän peittoaa kaikki Disneyn hyytävät äitipuolet mennen tullen.

Franjo Marincic hyppää viimeisellä kolmanneksella mukaan tarinaan. Hänellä on rooli syväkurkkuna, joka ilmestyy pimeältä sivukujalta kertomaan Derrickille tärkeitä seikkoja murhahankkeesta, lopulta myös palkkamurhaajan henkilöllisyyden.

Poliisipsykologin kiikkulaudalla (kohta 38 minuuttia) Derrick antaa näkemyksensä urastaan rikostutkijana: "Vuosikaudet elämäni on ollut ainaista työntekoa, taistelua rikollisia ja murhaajia vastaan. Mitä apua siitä on ollut? Ihmiset vain katsovat sivusta. He eivät lainkaan tajua, että katselevat omaa elämäänsä." Samaa teemaa hän käsittelee myöhemmässä juhlapuheessaan.

Läksiäisjuhlan tullen. (Kuva: ZDF.)

Itse juhlatilaisuus alkaa kaikista uhista huolimatta suunnitellusti kohdassa 46 minuuttia. Vankilassa viruvan Friedrichseninkin perhe ja ystävät on tietysti myös kutsuttu mukaan... Salikin on kerrassaan upea! Ehtiikö attentaatin tekijäksi pestattu murhamies väliin?

Ei ehdi - kaikki sujuu suunnitellusti.

"Ensimmäisellä sijalla on aina oma, henkilökohtainen etu", Derrick analysoi puhujapöntöstä ankarana nykyaikaa kuin rienatakseen uhkaajansa lähipiirin moraalia. Sivustakatsojista puhuessaan ylitarkastaja mahdollisesti tarkoittaa meitä televisionkatsojiakin... Puheen voi hyvin kuvitella olevan myös eräänlainen käsikirjoittaja Herbert Reineckerin henkinen testamentti.

Derrickin jäähyväispuhe juhlayleisön edessä on niin lyömätön, että sitä kannattaa varmaan kerrata oheiselta YouTubesta löytyvältä videolta. Samalla voi tarkistaa, ettei yksikään paikalle vaivutuneista, eturiveille parkkeeranneista, muihin saksalaisiin poliisarjoihin kuuluvista kuulijoista jäänyt bongaamatta. Tärkein noista kuulijoista varmaan on itse Kettu Leo Kress. 267. Pienessä, punaisessa luvussa rötöstellyt Pierre Sanoussi-Blisshän teki hetikohta jakson jälkeen parannuksen ja hyppäsi Kettu-jengiin, jotenka hänelläkin on itseoikeutettu istumapaikka lähellä Kressiä. Helmut Ringelmannilla (s. 1926), joka tuotti kaikki sarjan 281 jaksoa, on vuorosanaton rooli poliisipäällikkönä juhlasalissa, eturivissä.

Jakso etenee melko kaavamaisesti Derrickin haastatellessa henkilöä toisensa jälkeen, mikä kuitenkaan ei latista tunnelmaa eikä jännitystä, joka pysyy koko ajan korkeana. Pienin keinoin ja yksinkertaisuudessaan toimivin jännittein Jäähyväislahjasta kehkeytyy hieno finaali hienolle sarjalle. Lisäksi attentaattisuunnitelmaan liittyvät henkilöt ja Derrickin juhlapuheen aihe nivoutuvat loistavasti toisiinsa.

Loppukohtausta varten kannattaa varata nenäliina ulottuville, Harry Kleininkin olisi kannattanut. Ja Derrickin. Helen Schneiderin laulama "Hey Mr. Gentleman" taustamusiikkina Derrick etääntyy työtovereistaan iltaan.

277. Palkkamurhaajan tytär

Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10

Kuvagalleria

Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)

Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.

Werner Schnitzer ja Gundi Ellert 

pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.)

Hurja palkkamurhaaja

Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.)

Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.

Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.

Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).

Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.

Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!

Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.

Tuoreen yksinhuoltajaisän

välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.)

Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan,  millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.

Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?

Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?

Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)

"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.

Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.

Palkkamurhaajan tyttäressä saamme todistaa Derrickiä kaikkein sympaattisimmillaan ja empaattisimmillaan. Keskiössä on tänään ihminen Derrick. Rakastavasti hän tutustuu Veraan ja tämän sisäiseen maailmaan muun muassa kouluaineiden avulla. Jakso jättää kuitenkin ainakin minuun hieman ristiriitaisen vaikutelman, ei vähiten päätösminuuttien puoliksi kaoottisen farssikehitelmän vuoksi.

Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.

Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?" 

Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."

Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.

275. Laulujen aatelia

Das erste aller Lieder (24:9, 7.11.1997) - Es. to 2.12.2010 klo 13.15

Kuvagalleria

Derrick epäilee Bernhard Strobelin tarinaa siitä, miten hän löysi veljensä ruumiin. Eikö hän ollut tietoinen veljensä huumeriippuvuudesta? (Yle.fi.)

Tätä torstaita joka-anoppi on odottanut kieli kammattuna takuulla jo monta viikkoa. Toivevävy Philipp Moog näet astuu jälleen lauteille, tällä kerralla Bernhard Strobelina, joka kertoo löytäneensä veljensä Sebastian Fischerin (s. 1966) kalmon öiseltä kadulta. Joka-anopin riemuun kuitenkin sekoittuu suru ja haikeus, sillä Moog laulaa jaksossa Derrick-joutsenlaulunsa.
 
Aivan aluksi teemme tutustumiskäynnin Klaus Hermin (s. 1925; viimeinen 13 Derrick-roolista) pitämään baariin, jota hän isännöi apunaan poikansa Till Toft (s. 1962). Hiljaista on, ilmoja pitelee.

Klaus Herm baarimikkoilee.
(Kuva: ZDF.)

Huumediilerit Raphael (vas.) ja Franjo hyvin 

ansaitulla virkistäytymistauolla. (Kuva: ZDF.)

On kapakissa sentään kaksi asiakasta: huumekauppiaat Franjo Marincic ja Raphael Wilczek. Aikansa istuskeltuaan ja juomiaan hemingwaylaisessa yhteisymmärryksessä nautiskeltuaan he osoittavat tehokkuutensa kauppamiehinä: Hermin ja pojan baari värvätään alta aikayksikön huumeidenjakelupisteeksi. Vähän lisätienestejä hiljaiselle paikalle, tai alkaa palaa ja tarvitaan palokuntaa.

Hermin ja pojan ensimmäinen asiakas on Fischer – itse Moogin velipoika siis! – , joka noukkii heroiiniannoksensa tiskiltä ja menee kapakin vessaan kuolemaan. Herm ja poika eivät halua poliisia heti kättelyssä riesoikseen, joten he ajavat ruumiin autokyydillä tämän omaan kotiin.

Perillä pappa-Strobel Stefan Wigger, Moog-Strobel ja sisko-Strobel ottavat ruumiin haltuunsa ja päättävät lavastaa toisenlaisen tarinan, jotta Herm ja poika saavat kätensä pestyksi jutusta. Paha juttu vain, että Derrick ei ota tarinaa uskoakseen.

Philip Moog lämmittelee käsiään
sisko-Strobel seuranaan. (Kuva: ZDF.)

Vasta ulkomailta palannut Moog järkyttyy pahasti tiedosta, että veli oli ajautunut sillä välin narkomanian syövereihin. Hän alkaa omatoimisesti selvittää tämän kuolemaa. Selvittelyjen myötä hän tutustuu myös Iris Junikin (1968 - 2009) esittämään nuoreen huumeriippuvaiseen Susanneen. Hän tuntee myötätuntoa velivainajan kohtalonsisarta kohtaan ja kutsuu hänet Strobelien perheeseen perheenjäseneksi. Suhde auttajan ja autetun välillä muun muassa tekee Moogista hetkellisen huumevälittäjän.

Välissä tapahtuu murhakin, kun kauppamatkustajapari Marincic ja Wilczek ammutaan kesken rauhallisen kadulla pasteerauksen. Kuka on veriteon tekijä?

Jakso tarjoaa pikantteja välähdyksiä rikospoliisin ja kapakoitsijan arkeen. Ensin minuutilla 41 Derrick lounastaa Harryineen nakkimakkaroiden äärellä. (Ehkä lisäkiusaksi joka-anopeille, jotka ovat kokeneet juuri viisi minuuttia sitten jotain unohtumatonta, ääretöntä, taivaallista.) Minuutilla 50 Herm puolestaan vetäytyy salaperäisen näköisenä baarinsa naisasiakkaille suunnattuun vessaan.

Derrickin poikkeusyksilöiden kirjoon tuo jakson myötä tervetulleen lisänsä mystinen huilunsoittaja Kokopelli (Georg Preuße, s. 1950), joka harjoittaa melankolista viisautta ja on aina sivustakatsojana seuraamassa, kun jotain tapahtuu. Hänen olemuksensa tuo mieleen Sergio Leonen jotkut lyyrisimmät hahmot. Kokopellin ansiosta jakso saa pahaenteisen runollisen kosketuksen. Moogilta tosin menee hermot minuutilla 33, kun hän ei ymmärrä elämänmystikon pohjatonta syvällisyyttä. Onneksi kohtaamisesta kuitenkin jää toivevävylle tartunta haurasta lyyrisyydentajua.

Monitaito ylitarkastaja ohjaajana.

Ylitarkastaja Derrick on ohjannut Laulujen aatelia itse, viimeisenä yhdestätoista ohjauksestaan. Odotin jaksoa erityisen kiinnostuneena, sillä Derrick-entusiasti Tian1806 on suonut sille matalimman mahdollisen luokituksen rankingissaan: vain yksi vaivainen derrick-piste.

Oma mielipiteeni on melko lailla päinvastainen. Jakso alkaa mielestäni vetävästi ja jatkuu siihen malliin että lopputeksteihin asti edetään kiitettävän sujuvasti. Maneereihin ei sorruta. Poikkeusyksilöt, poikkeussuhteet ja poikkeustilat nivoutuvat luontevasti toisiinsa ja muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden, ja huilunsoittaja Kokopelli levittää runollisen varjeluksen koko jakson ylle. Tämä jakso on mielestäni miltei Derrickien aatelia.

PS. Minuutilla 36 Laulujen aatelia tarjoaa kaikille joka-anopeille värisyttävän eroottisen yllätyksen. Njammi-njammi.

271. Löytötavara

Fundsache Anja (24:5, 23.5.1997) - Es. pe 12.11.2010

Kuvagalleria

Vuokratalon käytävältä löytyy kuollut mies. Kuoleman tuottanut linkkuveitsi löytyy etsinnöissä pihan roskalaatikosta. Derrickiä askarruttavat kuolemaan johtaneet syyt. (Yle.fi)

Löytötavaran minuutilla 23 löytyy kerrostalon käytävältä linkkuveitsellä telottuna vanha tuttu, Franjo Marincic, joka esittää 50-vuotiasta Alfred Kajunkea. Ennen tuota kohtalokasta iltaa hän ehtii kuitenkin vielä monen viikon ajan örveltää kantapubissaan ja välillä yltyä iloksemme hitlermäiseen mekastukseenkin. Perhe ehtii yhtä monen viikon ajan odottaa häntä sohvalla rivissä istuen ja humalaista selkäsaunaa tai jotain vielä pahempaa vartoen.

Tutkimukset lähtevät liikkeelle tuosta perheestä, johon kuuluvat vaimo Irene Clarin (s. 1955) jäähyväisroolissaan sekä tyttäret Anja (18 vee) ja Milly (12 vee). Anjaa esittää Katja Woywood (s. 1971) ensimmäisessä kahdesta Derrick-roolistaan. Inge Schulzilla on pikkurooli naapuriasunnon iäkkäänä rouvana.

Jakson nimi Löytötavara viittaa tytär-Woywoodiin, jonka Daniel Friedrich (s. 1949) löytää puutarhamajastaan paossa isän intohimoa. Syntyy sarjalle tyypillinen poikkeustilannesuhde: hyväntahtoinen Friedrich majoittaa Woywoodin yöksi kotinsa lämpöön ja ottaa sitten vähitellen tytön siipiensä suojaan, välillä syöttääkin tätä "kuin kissanpentua". Friedrich on jakson derrickläinen poikkeusyksilö, joka perustelee suojelusuhdettaan Derrickille näin: "Olen kirjailija, onnettomat ihmiset kiehtovat minua."

Derrick alkaa luonnollisesti veljeillä Friedrichin kanssa, joka saa laajasti eritellä käsityksiään Marincicin onnettomasta perheestä. Ylitarkastajan läsnä ollessa Friedrich ilmaisee niin voimakasta tunnereaktiota Marincic-vainajaa kohtaan, että 2000-luvun katsoja alkaa pelätä, miten näyttelijä mahtoi kestää parin vuoden takaiset uutiset Amstettenista ja Joseph Fritzlin perhekunnan tapahtumista.

Mielestäni jakson kammottavin hirviö ei kuitenkaan ole Marincic vaan Friedrichin naisystävä, raastinraudan ja kaktuksen mustasukkainen yhdistelmä. Niin humaani mies ja filantrooppi kuin Friedrich ei olisi ansainnut sellaista myrkkistä taakakseen. Hyvä kun lopulta häipyi.

Loppukohtaus käydään Marincicien vuokrakodissa, jossa Derrick ja Harry Klein plaraavat muistikirjojensa sisältöä perheen edessä vähän kuin olisivat uuden näytelmän ensimmäisissä lukuharjoituksissa. Friedrichkin istuu omalla paikallaan sohvalla kuin uusioisä ikään.

Varsinkin myöhempien tuotantokausien Derrickille tavaramerkkisimpiä ovat unenomaiset murhatapaukset Münchenin rahayläluokan keskuudessa, mitä nyt joskus seikkaillaan jännittävissä hämäräklubeissa. Löytötavara on piristävä poikkeus säännöstä työläisrealismissaan, Marincickin sellaisessa kunnossa, että herkempi katsoja voisi pelätä hänen tunkevan kuvaruudun läpi mukiloimaan viattoman teeveen katsojan.

Woywoodin poikkeuksellinen suhde hyväntekijäänsä on jakson kannattava ydin. Toisaalta moinen on jo muodostunut sarjan yhdeksi kliseeksi - tämä on vain yksi sen monista variaatioista. Näin isänpäivän kynnyksellä Löytötavara antaa myös opetuksen, että isän rakkaus voi olla vääränkinlaista. Tämä käy mielessä, kun Marincic lausuu tytär-Woywoodille tämän jälleen kerran kampitettuaan: "Älä pelkää, minähän rakastan sinua."

267. Pieni, punainen luku

Eine kleine rote Zahl (24:1, 3.1.1997) - Es. pe 29.10.2010
Kuvagalleria
Huumeidenvälittäjä ammutaan kapakassa juuri ennen ratsiaa. Pääepäilty on poliisin vanha tuttu. Juttu mutkistuu, kun pääepäilty pystyy esittämään alibin. (Yle.fi.)

Afrikkalaisia sukujuuria omaava Pierre Sanoussi-Bliss (s. 1962) on huumekauppias. Kun hänen reviirilleen tunkeutuu uusi yrittäjä, Sanoussi-Bliss luonnollisesti ampuu yrittäjän heti jakson viidennellä minuutilla.

Pakoon juostessaan Sanoussi-Bliss pysäyttää auton, jota ajaa rattijuoppo Ulrich Matthes (s. 1959) viimeisessä Derrick-roolissaan. Bonuksena Matthes on vieläpä derrickläinen poikkeusyksilö, joka siteeraa pakenijalle romantiikan ajan lyyrikoita heidän pakoon sählätessään.

Sitten he alkavat kaveerata Matthesin kotona, jotta Sanoussi-Bliss saa alibin, kun Derrick Harryineen tulee vierailulle. Kuulustellessaan Matthesia kamarilla Derrick ottaa strategiakseen lievän naureskelevaisuuden. "Minä luulen, että olette jollain tavalla sekaisin", hän lausuu pöytäkirjan allekirjoittamisen jälkeen huoneesta poistuvalle Matthesille, tahdikas ja huomaavainen gentlemanni kun aina on.

Isosilmäinen Catherine H. Flemming (s. 1967) tekee ainoan Derrick-roolinsa Sanoussi-Blissin vaimokkeena. Matthes jää Catherine H:lle ja Pierrelle nukkumaan humalansa pois ja jatkaa seuraavana päivänä tutustumista uuteen, ainoaan ystäväänsä.

Matthesin vaikean isäsuhteen käsittely huipentuu kyseisen isän, menestyneen talouskihon, kohtaamiseen tämän toimistossa. Psykologisesti oivaltavassa kohtauksessa vähän myöhemmin Derrick soittaa ja Matthes luulee puhelimen toisessa päässä ensin olevan isänsä. "En ole isänne. Täällä on Derrick."

Derrickin tehtäväksi tulee murtaa Matthesin lojaalisuus uusioystäväänsä kohtaan; Harry Kleinin seurassa hän tunnustaa yksityisesti olevansa jopa epätoivoinen tehtävän suhteen. Jaksoon tuo ylimääräisiä kierroksia isän kiinnostuminen odottamattomasta lisäansiomahdollisuudesta.

Inge Schulz (s. 1927) tekee pikkuroolin äveriään mutta perikadon partaalla olevan isän sihteerinä. Loppukausien kestokasvo Franjo Marincic puolestaan heittää keikkaa tarjoilijana ravintolassa, jonka läheisyydestä jakso alkaa.

Kielteiset ennakoluuloni Pienestä, punaisesta luvusta osoittautuivat aiheettomiksi. Jakso on varsin viihdyttävä, siinä on onnistuneita henkilöhahmoja onnistuneissa keskinäisissä suhteissa, eikä pidä unohtaa paria pikanttia ja kekseliästä yksityiskohtaa, kuten mainittua joutumista rattijuopon autoon pakomatkalla. Puhumattakaan Flemmingin ilahduttavan isoista silmistä.

Parannuksen tehnyt Sanoussi-Bliss uusien työtovereittensa seurassa.

PS. Sanoussi-Bliss ei joutunutkaan kaikista jaksossa todistetuista rikkeistään huolimatta linnaan vaan päinvastoin vaihtoi lain toiselle puolelle ja aloitti vielä samana vuonna 127-jaksoisen urakkansa Kettu-sarjan murharyhmässä Axel Richterinä. Murharyhmäläinen Axel Richterin ominaisuudessa hän vielä tekee cameo-roolin päätösjaksossa Jäähyväislahja, jossa koko Ketun porukka istuu ihan tokarivissä pyhäkoulupuvuissaan kuuntelemassa Derrickin jäähyväispuhetta.

264. Pimeä valo

Das dunkle Licht (23:10, 11.10.1996) - Es. to 21.10.2010
Kuvagalleria
Kymmenen vuotta sitten tapahtunut murha nousee uudelleen tarkastelun kohteeksi. Derrick muistaa tapahtumat liiankin hyvin ja varautuu pahan päivän varalle. (Yle.fi.)
 
Jakson alussa Derrick ja Klein muistelevat kymmenen vuoden takaista rahankuljetusauton ryöstöä, jonka yhteydessä auton kaksi kuljettaa saivat raa'asti surmansa. Vain yksi kolmesta syyllisestä, Hans Peter Hallwachs (s. 1938), saatiin kiinni ja tuomittiin.

Tapaus käy uudelleen akuutiksi, kun elinkautistuomion saanut Hallwachs vapautuu vakavan silmäsairauden vuoksi, mihin jakson nimikin Pimeä valo viittaa. Hänellä on vahva tahto saada rikostoverinsakin edesvastuuseen. Aikooko hän surmata heidätkin?

Derrick kehii Kleineineen juonen: he panevat peitetarinan turvin nuoren naispoliisin Anja Klingin (s. 1970) vastaamaan Hallwachsin lehti-ilmoitukseen, jolla tämä etsii avustajaa itselleen. Pesti onnistuu, mutta huippuälykäs Hallwachs tajuaa nopeasti Klingin olevan Derrickin lähettämä. Työsuhdetta jatketaan silti vielä pari päivää, jotta Hallwachs saa availla sydäntään Klingille. Terävä kaveri mutta keskinkertainen Derrick-filosofi, näkörajoitteen tuoman tajunnanlaajennuksen koettuaankin.

Derrickillä on tiedot kahdesta Hallwachsin hämäräkaverista: veljeksistä Franjo Marincic ja Mario Marincic, jotka ovat siirtyneet harjoittamaan menestyvää ravitsemustoimintaa. Hallwachs yrittää ottaa heihin yhteyttä, turhan väkivaltaisin seurauksin.

Pimeä valo kulkee melkoisen rutiinisesti ilman kiehtovia persoonia tai elähdyttäviä kohokohtia. Tämän jakson olisin mielelläni jättänyt katsomatta.

257. Ruth ja murhaaja

Ruth und die Mörderwelt (23:3, 8.3.1996) - Es. pe 24.9.2010
Kuvagalleria
Pariskunta herää kummalliseen kolinaan keskellä yötä. Kuuluu kolme laukausta ja vanha herra kohtaa murhaajansa. Derrickin tutkimukset keskittyvät naapurissa asuvan opiskelijan liikkeisiin. (Yle.fi.)

Oliver Hasenfratz on tällä kerralla nuori opiskelija, joka soittaa äidin ja isän mielestä musiikkia liian kovaa huoneessaan. Äiti ja isä eivät sen sijaan tiedä, että Hasenfratz on lisäksi sekaantunut hämäräpuuhiin lähtiessään illan päätteeksi tapaamaan kavereitaan. Murtokeikka voi alkaa: Franjo Marincic (s. 1950) tunkeutuu sisään, Hasenfratz jää vahtiin autoon.

Wanharouva Maria Becker (s. 1920) herää murtoyrityksen aiheuttamaan kolinaan ja usuttaa wanhanherra Erland Erlandsenin (1912 - 2003) alakertaan tarkistamaan ulko-ovet, miltä retkeltä wanhaherra ei enää palaa, sillä Marincic ampuu hänet.

Farssi syntyy tällä kerralla siitä, että vahdissa olevaa Hasenfratzia luullaan ulkopuoliseksi todistajaksi ja hän saa olla wanhanrouvan seurassa vastaanottamassa Derrickiä miehistöineen. Hasenfratzin kauhistunut olemus vetoaa wanhaanrouvaan, vaikka tämä heti aavistaa nuorukaisen todellisen roolin tapahtumissa. Wanharouva haluaa ottaa Hasenfratzin siipiensä suojaan, ja Derrick antaa siihen vastahakoisen suostumuksensa. Tervetuloa wanhanrouvan poikkeusmaailmaan, nuoriherra Hasenfratz!

Äiti herättää Hasenfratzin seuraavana aamuna, sillä wanharouva odottaa jo häntä innosta puhkuen keittiössä. (Niin innosta puhkuen, että suru rakkaan wanhanherran poismenosta unohtuu häneltä tykkänään.) Riennetään yhdessä kahvila-aamiaiselle, missä Beckerille tarjoutuu ensimmäinen kunnon tilaisuus toimia elämänsä suunnan menettäneen opiskelijan life coachina. Oppitunnit tehoavat, niin että wanhanrouvan elämänfilosofia lopulta kaikuu Hasenfratzin päässä yksinäisinä hetkinä.

Pienemmissä rooleissa on tänään kaksi Derrick-veteraania: karski Peter Kuiper (1929 - 2007) karskina baarimikko-murto-organisaattorina ja psyykkisesti epävakaisiin rooleihin istuva Walter Renneisen (s. 1940) vakuutusvirkailijana, pois potkittuna sellaisena, sillä hänen yhteistyönsä murtokoplan kanssa on tullut ilmi.

Saadaanhan Marincic ja muut organisaattorit lopulta kiikkiin. Ja jakson päätöskuva todistaa, että tuoresyntyinen ystävyys wanharouva Beckerin ja nuoren Hasenfratzin välillä ei suinkaan osoita kuihtumisen merkkejä.

Kiitos Maria Beckerille tämän jakson pelastamisesta poikkeusyksilönä tutustumassa murhamaailmaan. Wanhastarouvasta tuleekin loppujaksoissa vakiohahmo.

Jäähyväisroolinsa tässä jaksossa tekevän Peter Kuiperin ikimuistettavaa uraa Derrick-konnana kannattaa muistella tällä italiaksi dubatulla YouTube-videolla.