127. Kuka ampui Asmyn?

Näyttelijä Heinz Bennent (s. 1921) kuoli kuluvan vuoden lokakuussa. Vaikka hän esiintyi uransa aikana viidessä Derrick-jaksossa, emme tänään kohtaa häntä vaan sen sijaan peräti kaksi hänen lastaan - Annen ja Davidin siskon ja sen veljen rooleissa.

Peltirumpu (1979).

Anne Bennentillä (s. 1963) oli tiiviiseen tahtiin kuusi Derrick-roolia 1978 ja 1982 – 86. Sen sijaan hänen veljensä David Bennent (s. 1966) esiintyi ainoastaan tässä yhdessä jaksossa. Davidhan nousi maailmanlaajuiseksi sensaatioksi Günter Grassin romaaniin perustuvan elokuvan Peltirumpu (1979) myötä, jossa näytellessään hän oli vain 11-vuotias.

Vaikka David Bennentille annettiin lapsuudessa useita kasvua edistäviä hoitoja, hän jäi tunnetusti lyhytkasvuiseksi. IMDb:n tietojen mukaan hän on 155-senttinen mutta näyttää sopivista kuvakulmista Derrickin vieressä vielä paljon pikkuisemmalta. Pidän mahdollisena, että käsikirjoittaja Reinecker kirjoitti jakson tilaustyönä sisaruksille.

Wer erschoss Asmy? (12:5, 19.4.1985) - Es.to 30.4.2009 klo 12.45
Kuvagalleria

Nuoren parin saunareissu päättyy kolkosti, kun mies ammutaan saunan pihalle. Surmansa sai rikas playboy Robert Asmy, onko joku hänen entisistään naisystävistään teon takana? (Yle.fi.)

Kuka ampui Asmyn? on illan polttava kysymys.

Mutta ei kiirehditä asioitten edelle vaan tutustutaan ensin kaikessa rauhassa tähän Asmyyn, rikkaaseen ja maineikkaaseen playboyhin. Asmylla on uusi nainen kierrossa. Niinpä saamme alkumusiikin ajan jännittää, ken mahtaa olla se onnellinen neitonen, joka tällä kerralla saa vuoronsa palvella kesätyttönä Asmyn kartanossa…

Anne Bennenthän se on! Hänellä on ilo päästä Asmyn avecina kartanon ulkorakennuksessa sijaitsevaan saunaan kylpemään. Lauteilla Bennent tarjoaa katsojille tyylivinkin, kuinka hyvin ajelemattomat kainalot ja paljaat rinnat sopivatkaan yhteen.

Pitkä ilo...

... ja pitkän ilon seuraus. (Kuvat: ZDF.)

Sitten, palattaessa sateen liukastamaa polkua pitkin päärakennukseen, tapahtuu PÄM! Kuka ampui Asmyn?

Talon palvelusväki, Fritz Straßner ja keittäjänä toimiva Enzi Fuchs (s. 1937), perehdyttää Derrickin tilanteeseen, sillä välin kun Bennent yrittää koota itseään salin sohvalle käpertyneenä. Asmyn äitikin, kunnianarvoisa Inge Birkmann (1915 - 2004), ehtii sopivasti paikalle arvioimaan poikaansa, joka makaa yhä pressun alla märällä ruoholla.

Vainajan äiti ja entinen vaimo. (Kuva: ZDF.)

Asmylla on myös ultratyylikäs entinen vaimo, Constanze Engelbrecht (1955 - 2000), joka tarjoaa Derrickille kylmänkatkeran luonnehdintansa Asmyn päättymättömästä toivioretkestä kohti unelmiensa naista.

Derrick haastattelee Harryineen Bennentin entistä heilaakin, Werner Asamin (s. 1944) esittämää vieterinletkeää automyyjää, joka on muutamaa päivää aiemmin piipahtanut kartanossa uhkailemassa. Murhan tapahtuma-aikaan hän oli sopivasti yksinäisellä koeajolla.

Äiti-Asmy osoittaa vahvasti poikkeusyksilön ominaisuuksia. Hän toteaa vakaumuksen rintaäänellä, että neiti Bennent on ihan saletisti motiivi pojan äkilliseen surmaan, ja määrää tytön muuttamaan luokseen. Myöhemmin äiti-Asmy hemmottelee katsojaa vielä antamalla kameran olla paikalla, kun hän taritsee Derrickille analyysinsa poika-Asmyn kyltymättömästä maniasta naisiin.

Ihan kuin myöhempien aikojen Wanharouva!

Jakson poikkeusyksilö on löytynyt, katsoja saattaa jo päätellä. Vaan luulopa ei ole tiedon väärti! Tarinan todellinen poikkeusyksilö ryntää avaamaan oven Derrickille vasta kohdassa 20 minuuttia. Hän on aivan onnensa kukkuloilla luullessaan, että tulija on hänen kaivattu, kaksi viikkoa kulussa ollut isosiskonsa.

Mutta Derrickhän se vain on, kehtasikin keskeyttää hänen sarjistuokionsa keittiön pöydän ääressä. Lohdutukseksi David Bennent saa kuulla ylitarkastajalta, että tuhma playboy on kuollut. Hän ilahtuu: ”Sittenhän Anne voi tulla kotiin!” (Kymmenen minuuttia myöhemmin isosisko todella palaakin, eikä herra Bennentin riemulla ole rajoja. Hän on sanomattoman onnellinen.)

Työttömän apeaa arkea. (Kuva: ZDF.)

Herra Bennent on 17-vuotias ja työtön. Yllättäen hän sytyttää tupakin huuleen, mikä saa kertalaakista hänet vaikuttamaan hirveän isolta, varmaan.

Derrick-poikkeusyksilöiden jatkumossa herra Bennent on selvästi poikkeavana poikkeusyksilönä piristävä tapaus. Normaali Derrick-poikkeusyksilöhän ilmaisee poikkeavuutensa ensisijaisesti sanallisesti, itsemäärityksen kautta, mutta tämän poikkeusyksilön persoonallisuus käy ilmi paljon visuaalisemmin ja elokuvallisemmin fysiikan, käytöksen ja elehdinnän välityksellä.

Ennen kaikkea on vaikuttavaa nähdä hänen tiivistä, sanatonta hääräämistään jumaloidun sisaren ympärillä koko ajan kun vain saa olla tämän läheisyydessä.

Aina silloin tällöin sarjan historiassa käsikirjoitus suo Derrickille tilaisuuden osoittaa syvän empaattinen puolensa, ja Kuka ampui Asmyn? -jaksossa hänen humaani myötätuntonsa nuorta herra Bennentiä kohtaan käy ilmeiseksi heti heidän ensimmäisestä yhteisestä kohtauksestaan lähtien.

Herra Bennentin maailma on lapsenomaisen mutkaton, yksinkertainen ja kirkas, eikä sen inhimillisestä keskipisteestä ole epävarmuutta. Kun hän kertoo todellisuudestaan ylitarkastajalle, joka on istahtanut seuraamaan hänen moottorinrassaustaan, ei katsojallekaan tuota vaikeutta ymmärtää sitä suunnatonta lämpöä, jolla poliisimies suhtautuu tähän pieneen ihmiseen. Katsojankin empatia käy yhä raastavammaksi, kun viitteet alkavat kulkea siihen suuntaan, että surmalaukausten takana saattoikin olla herra Bennent eikä kukaan muu.

Kamarilla tuskaa täynnä oleva Derrick tunnustaa Harry Kleinille hirveän epäammattimaisen asennoitumisensa juttuun: ”En halua, että hän on syyllinen.”

Mutta krimin melodraama ei ole vielä huipussaan. Se saavuttaa lakipisteensä vasta ihan viimeisessä kohtauksessa, jossa Derrickin on määrä kohdata kovin yksin maailmaan jäänyt poika kerran vielä. Ylitarkastaja tarttuu nuorukaiseen yrittäen tarjota lohtunsa, ja kuva seisahtaa lopputekstejä ennakoiden pojan silmiin, jotka tämä on suunnannut siihen epävarmaan ja utuiseen tulevaisuuteen, joka hänen on kohdattava edessä olevassa huomisten jatkumossa.

Truffautʼn 400 kepposen ikoninen loppukuva miltei kohtaa vertaisensa.

• Koe raastava loppukohtaus vaivatta uudelleen: klikkaa itsesi tälle YouTuben sivulle. Sting huolehtii taustamusasta.
• Nykyisellä julkaisunopeudella jaksoesittelyitä riittää tammikuun puolelle asti. Seuraava ilmestyy ensi torstaina, 8. joulukuuta, ennen iltakuutta. Esittely taitaa olla jaksoesittelyistäni kaikkein rankin ja negatiivisin, valitettavasti. Mutta rankka on jaksokin... Eivät siitä terveen paperein selviä kuin Harry Klein ja eräs nimeltä mainitsematon lääkärismies.

123. Mies Antibesista

Tänä iltana tarinamme alkaa jylhässä, historiaa huokuvassa ympäristössä: Münchenin sydämessä sijaitsevassa, 1600-luvun barokkia edustavassa Hofgartenin puistossa. Linnan tiloissa on meneillään wagneriaaninen konsertti-ilta. 

Der Mann aus Antibes (12:1, 18.1.1985) - Es. to 16.4.2009 klo 12.50

Kuvagalleria
Vähän ennen konsertin päättymistä joku kuulee ulkoa kirkaisun, ja esityksen jälkeen paviljongista löytyy nuori nainen puukotettuna. Oliko kyseessä mustasukkaisuusdraama? (Yle.fi.)

Irina Wanka pidättelee hengitystä. (Kuva: ZDF.)

Kun väki alkaa purkautua konsertin päätteeksi linnasta, kuuluu puistosta rääkäisy. Irina Wankahan se; hän löytyy surmattuna keskeltä ulkoilmapaviljonkia.

Ehkä tässä vaiheessa luulemme, että joudumme jakson merkeissä jättämään Wankan, mutta onneksi kohtaamme hänet vielä lopun takaumassa, jossa hän onnettomana Ofeliana riutuu Hamletinsa syleilyssä. Tuo päätöskohtaus on muuten varsin upeasti toteutettu.

Derrick vie suru-uutisen Wankan isälle (Edwin Marian, s. 1928), jolla on kaksi tärkeää viestiä ylitarkastajalle: tytär oli tasapainoton ja eli viimeiset aikansa harmaaohimoisen rakastajan luona. Vierailu jää turhan lyhyeksi, mutta ei hätää: jakson mittaan törmäämme isään toistamiseenkin, tosin haamuksi muuntautuneena.

Dumont on hypännyt peiliin turvaan Derrickiltä. (Kuva: ZDF.)

Harmaaohimo on tietenkin aina yhtä charmantti Sky Dumont, joka taatusti on ottanut illan näyttelijätyöhön mallia meidän ikioman machotruba-duurimme Frederikin roolielkeistä. Matkatoimiston-omistaja Dumont päivittää isä-Wankan vanhentuneen tiedon tyttären asuinpaikasta: rakkaus lopahti jo kolme kuukautta sitten ja Wanka lähti lätkimään.

Dumontin rennossa seurassa Derrick saa osoittaa kuivaa huumoriaan ja kunnioitustaan film noirin terävälle dialogille. Dumont toteaa: ”En pidä äänensävystänne”, mihin Derrick vastaa: ”En pidä siitä aina itsekään.”

Wanka ei kuollut ihan eilisen teeren tyttönä, sillä jo ennen Dumontia hänellä on ollut poikaystävä. Tämä on valitettavasti parhaillaan purjehtimassa Antibesissa asti mutta lupaa tulla heti Müncheniin. Derrick noutaa hänet lentokentältä, missä saamme hämmästykseksemme huomata, että mies Antibesista onkin itse Christian Kohlund – siis yksi Vuoristosairaalan lääkäreistä, se Frau Christa Brinkmannin myöhempi rakastaja!

Ex-poikaystävä ja höllä solmio. (Kuva: ZDF.)

Tässä vaiheessa päivä on yltynyt jo niin helteiseksi, että Derrickkin höllää solmiotaan.

Bänksien jälkeen Wanka ja Kohlund ovat onneksi jatkaneet suhdettaan kirjeenvaihdon merkeissä, joka poikaystävän mielestä osoittaa kiistatta Dumontin nuoren naisen murhaajaksi. Niinpä Kohlundilla on kyltymätön hinku osoittaa matkatoimiston omistaja syylliseksi.

Kohlund esittelee Wankan kirjeitä Derrickille myöhemminkin, aina käsikirjoituksellisesti kaikkein sopivimmissa kohdissa.

Joistain latteista ratkaisuistaan huolimatta Mies Antibesista lipuu varsin ongelmattomasti alusta loppun asti, eikä jännite lässähdä kesken kaiken. Uusia yllätyksiä tulee eteen riittävästi, ja löytääpä Derrick hänelle tarjoillusta asetelmasta oikein kunnon vanhan ajan harhautuksenkin.

Mikä parasta, paljastuvaan murhakuvioon sisältyy moraalinen monitulkintaisuuskin, mikä on omiaan houkuttamaan katsojaa filosofisluontoiseen pohdintaan, kuten parhaaseen Derrick-tyyliin kuuluu. Mikä oikein on oikein? kysyy Hamlet.

• Derricks großer Freund on jälleen herättänyt uransa Derrick-bloggaajana päivätorkuilta. Käykää tutustumassa! Blogissa on tähän mennessä mm. esitelty Der Kommissar -sarjaa ja keskusteltu 1970-luvun derrickeistä. Lähiaikoina on tiedossa teksti, jota ohellani varmasti useampi muukin suomalaisderrickeristi aivan erityisesti odottaa.
• Anonyymi (30. lokakuuta 2011), jolle jakson "Painajainen" juoni on jäänyt epäselväksi, sinua varten Derricks großer Freund on laatinut juonitiivistelmän jaksosta tekstin "Ennakko: Derrickeristin adventti" kommenttialueelle.
• Seuraava jaksoesittely ilmestyy torstaina 1. joulukuuta ennen iltaseitsemää. Vuorossa olevan jakson keskushenkilöihin kuuluva näyttelijä kohosi 1970-luvulla maailmansensaatioksi roolityöstään, jonka hän teki vain 11-vuotiaana eräässä debattia herättäneessä elokuvassa. Joulukuun ensimmäisen päivän rooli on hänen Derrick-ainokaisensa. (Lisävihje: Kyseinen näyttelijä ei ole Brooke Shields.)

117. Isku pimeästä

Aina silloin tällöin käsikirjoittaja Herbert Reinecker tarjoaa meille iltapalaksi derrickin, jonka lumovoima piilee siinä, että jaksossa on poikkeuksellisen kiehtova arvoitus. Tuohon arvoitukseen katsoja haluaa ehdottomasti saada ratkaisun eikä varmasti hae kesken lähetyksen korvaavaa viihdykettä esimerkiksi toiselta kanavalta.

Derrickin loppusuoralla esitetyssä jaksossa 236. Saanko esitellä murhaajani (1994) oli tällainen katsojen pihteihinsä ottava arvoitus:

Kertomus alkaa kamarimusiikki-illasta, jossa kameran silmään sattuu osumaan liikemies Stephan Orlac (s. 1931). Orlacissa on pulttiboismaista charmia ja sulavuutta, kun hän polleana tekee itseään tykö Derrickille ja kutsuu tämän luokseen kuulemaan tarinoita ihmeellisestä elämästään. Ylitarkastaja ottaa kutsun mielihyvin vastaan. Seuraavana iltana Orlac sitten esittelee Derrickille suojattinsakin, nuoren ja epävarman liikemieskokelaan, ja kertoo kömpelön tarinansa siitä, miten pelasti tämän aikoinaan itsetuhon kuilusta. Sitten hän pamauttaa vieraalleen profetiansa, että tämä kiittämätön lurjake on murhaava hänet.

Katsoja on koukutettu, varsinkin kun Orlac totta tosiaan saa pian surmansa tuliaseen luodeista. Loppuratkaisu saattaa sitten olla katsojalle hienoinen pettymys, sillä tarkemmin ajatellenhan jutun jujun olisi pitänyt olla mitä ilmeisin alusta asti. Siitä huolimatta katsojan ei tarvitse tuntea itseään petetyksi.

Tänään on vuorossa Isku pimeästä, jossa katsoja sidotaan varsin toisenlaiseen arvoitukseen. Tosin arvoitus ei ole yhtä kirkas, ja sen kutoutumistakin joudutaan odottamaan puolisen tuntia. Osa arvoituksen lumovoimasta saattaa myös laueta turhan nopeaan tahtiin, kun salaisuuksien kantaja uskoutuu Derrickille huomaamatta, että katsojatkin ovat kuulolla.

Ylimääräisenä piristysruiskeena Derrick lähettää jaksossa Harry Kleinin, ikuisen vanhapoika-apulaisensa, mukana terveisiä tämän pikku vaimolle!

Angriff aus dem Dunkel (11:9, 10.8.1984) - Es. to 12.3.2009 klo 12.45

Kuvagalleria

Ute Reinerin ystävätär Conny loukkaantuu pahoin auton töytäistyä häntä ja kuolee matkalla sairaalaan. Teko oli tahallinen ja Ute kertoo Derrickille murhaajan tavoitelleen hänen henkeään. (Yle.fi.)

Ystävykset, pahonninen Babett ja hyväonninen Birgit.

Birgit Doll (s. 1958) paiskii päivät pitkät töitä kirjakaupassa. Yhtenä iltana Birgitin hyvä ystävätär Babett Arens (s. 1957) saapuu piristämään hänen elämäänsä.

Puhelinhäirikkö on vaivannut Birgitiä, ja eiköhän tämä taas satu pirauttamaan, kun pitäisi saattaa Babett autolleen. Tällä kertaa häirikkö esittäytyy Birgitin kirjakauppa-asiakkaaksi, joka olisi halukas tapaamaan lempimyyjänsä nyt heti. Odottaa jo valmiiksi innokkaana talon ulko-ovella.

Ei siellä ketään olekaan… Niinpä Babett lähtee käveleskelemään kohti parkkeerattua autoaan, kunnes…

Varoitus katsojalle! Seuraava näky on niin järkyttävä, että se saa paikalle sattumalta osuneen naapurinkin tarttumaan pulloon ja juomaan itsensä sikahumalaan.

Ai-jai...

... ja tillin-tallin.

… kunnes tyhjyydestä syöksyvä auto tinttaa nuoren naisen katuun. Babett kuolee myöhemmin sairaalassa.

Derrickille Birgit kertoo uskovansa, että auto oli tarkoitettu hänen itsensä eikä suinkaan look-a-like-ystävättären surmaksi. Kuin vahvistukseksi uumoiluille iltainen häirikkö soittaa jälleen ja vaikuttaa ilmeisen hämmästyneeltä, kun myyjätär itse on riittävän ehjässä kunnossa suoriutuakseen puhelimeen.

Niinpä murhayritys uusitaan hetikohta, tällä kertaa Derrickin tarkan silmän seuratessa kovana. Kuka tahtoo pahaa harmittomalle libristille?

Varmuuden vuoksi Harry Klein yöpyy Birgitin luona. Esileikiksi viritellään keskusteluntynkääkin: mikä ihme saa nuoren ja suht kivannäköisen naisen harrastamaan kuivaa ja pölyttynyttä historiaa? Illan lopuksi Harry Klein käy nukkumaan täysissä pukimissa olohuoneen sohvalle, sillä aikaa kun Birgit saa työstää illan traumaattista kokemusta ihan yksinään painajaisissaan omassa sängyssään.

Seuraavana päivänä työpaikalla Birgit bongaa hänelle soittaneen kirjakauppa-asiakkaan. Tuo baskeripää (Konrad Georg) se oli!

Sussun kaa kamarimusakeikalla tai jossain (jaksossa Vaarallista peliä).

Mutta sitten tapahtuu yllätyskäänne, jollaisia sattuu Derrickin 281-osaiseen historiaan arviolta alle tusinan verran: Margot Medicus (s. 1940) – Derrickin kierroksessa oleva sussu – soittaa. Medicus on Derrickin sussuna ennestään tuttu samalta tuotantokaudelta, jaksosta 115 Vaarallista peliä, vaikka pian heille tulee bänksit.

Kuten hyvin tiedämme, Derrick tarvitsee sussujaan vain yhteen tarkoitukseen: tarjoamaan uhan alla eläville asiakkaille turvallisen piilopaikan. Murhayrityksen kohteeksi joutunut Birgit hankaa tällä kerralla suojapaikkaa vastaan mutta suostuu lopulta, kun kerran Derrick lupaa vaalia hänen asuntoaan kuin omaansa – aloittaa katselemalla nuoren naisen valokuva-albumeja ja jatkaa lukemalla kaikki tämän rakkaus- ja muut kirjeet. Katsojallekin tarjotaan maistiaisia kameran ikuistamasta Birgitistä varttumisen eri vaiheissa.

Vähän ennen jakson puoltaväliä Birgit saa pikasähkeen keskussairaalassa kuolemansairaana makaavalta Erland Erlandsenilta, joka tahtoisi tavata nuoren naisen vielä ennen lähtöään. Kuka tämä Erlandsen mahtaa olla? Birgit ei tunne ketään sen nimistä. Siis vierailulle valkotakkien valtakuntaan!

Sairasvuoteessa Birgitiä odottaa vähän Tarmo Mannin näköinen setäihminen, joka koskettaa nuoren naisen kättä lämpimästi mutta pysyy vaiti. Myöhemmin sairas uskoutuu Derrickille hiukan enemmän suhteestaan libristiin, kunhan ylitarkastaja ensin on luvannut vaieta kuin muuri.

Ei kai kuolema vain ole korjannut rakasta veljeä? (Kuva: ZDF.)

On vuoro tutustua Erlandsenin sukuun: elämässä heikohkosti pärjänneeseen veljeen, tämän huiskeaan poikaan ja tuimaan vaimoon, jota Eva Kotthaus esittää oikein raastavan työväenluokkaisesti. Veljessä on jotain hämärää - hän tuntuu jostain syystä jännäävän ihan viulunkielen-pingottuneena, ettei rikas vuodepotilas vain vielä ole päässyt kiepsauttamaan viimeistä ilmaveiviään.

Mikä on yhteys Birgitin kahden murhayrityksen ja ihmeellisen Erlandsenin suvun välillä? Vyyhti alkaa purkautua, kun taloudenhoitajatar tunnistaa kirjakaupassa haahuilleen baskeripään virkaheitoksi notaariksi vuosien takaa.

Isku pimeästä on kerronnaltaan ja ilmeeltään sangen totunnainen Derrick-jakso. Sitä kuitenkin piristää melkoisesti voimakas arvoituksen tuntu, joka syntyy, kun katsoja vedetään mukaan ihmettelemään jonkun intoa listiä viaton libristi ja kuolemaa tekevän herra Erlandsenin toisenlaista intoa saada samainen nainen sairasvuoteensa äärelle. Tämä mysteerioefekti nostaa jakson tusinajaksojen yläpuolelle.

Tosin uudella katsomalla puhtaasti juonellinen koukku ei enää välttämättä saa katsojaa pauloihinsa.

• Seuraava jaksoesittely näkee päivänvalon torstaina 17.11. keski-iltaan mennessä. Siinä meillä on kunnia tutustua erääseen kansainvälisen uran tehneeseen elokuvatähteen ainoassa Derrick-roolissaan.

259. Tyttö kuunvalossa

Mädchen im Mondlicht (23:5, 10.5.1996) - Es. pe 1.10.2010
Kuvagalleria
Vihattu ja pelätty yökerhon omistaja löytyy murhattuna. Epäiltyjen joukko on suuri. Mutta mitä tietää maalauksen tyttö kuunvalossa, sen Derrick haluaa saada selville. (Yle.fi.)

---Varoitus paljaitten rintojen yliannostuksesta!---Varoitus paljaitten rintojen yliann

Tyttö kuunvalossa alkaa kuvilla saksalaisen suttuisesta strippiklubista yläosattomine tanssijattarineen, jotka ketkuttavat itseään koomisen tuskaisesti. Tutut ovat kerääntyneet henkilökunnaksi: Udo Vioff (s. 1932) soittaa hammond-urkuja, Peter Bertram (s. 1943) on baarimikkona ja Henry van Lyck (s. 1941) omistaa paikan.  Lisäksi hän on universuminsa keskipiste, ja heittääpä hän strippibaarin omistamisen ohessa keikkaa tyttö- ja huumekauppassakin.

Mutta ihan jakson alussa hän on heittänyt henkensä puukon iskuun ja palaa enää takaumissa luoksemme. Maksaneet asiakkaat saavat halutessaan poistua, vaikka paikalleolijoille, kuten katsojalle, Susie riisuu vielä kerran itsensä nakupelleksi.

Derrickille selviää heti kättelyssä, että van Lyck oli pelätty. Muu henkilökunta esittelee itsensä pelkääjiksi. Erityisesti pelkääminen näyttää sujuvan Vioffilta.

Derrick vie suruviestin tuoreelle leskelle Christine Bucheggerille (s. 1942), joka on alusta loppuun suorapuheinen: "Pahuus on osa joidenkin ihmisten olemusta." Kuten rouvan miesvainajan. Ja rouvakin tykkää alastomista naisvartaloista: hän maalaa niitä kotiateljeessaan. Hänen miltei valmis maalauksensa "Tyttö kuunvalossa" jää askarruttamaan Derrickin mieltä, niin että hän palaa seuraavana päivänä ihailemaan sitä. Harry Kleinkin on nähnyt unta maalauksen aatamiasuisesta tytöstä.

Maalaus esittää Lara-Joy Körneriä (s. 1978), ja totta puhuen rouva Bucheggerin töherrys ei tee hänelle parasta oikeutta: Körnerin rinnat ovat paljon kauniimmat, kun hän paljastaa ne katsojalle jakson lopussa ihan sellaisenaan ilman taiteellisen näkemyksen sensuuria.

Alastonmalliuden lisäksi Körner on siviilisäädyltään vainajan naulakkovahdin (roolissa oma äiti Diana Körner viimeisessä Derrick-roolissaan) tytär, statukseltaan taideopiskelijatar, ja autteleepa hän iltapuhteinaan sosiaaliviranomaisiakin teetuvassa, äärimmäisen sosiaalinen ihminen kun on. Derrick osuu tarkkailemaan häntä, kun hän harjoittelee naislentopalloa nähtävästi harrasteenaan, onneksi ei kiusallisen niukassa asussa. Lyhyestä virsi kaunis: Derrick on saanut uuden ystävän.

Jakso vyöryttää paljaita rintoja oikein olan takaa; niitä riittäisi ihan koko loppusyksyn tarpeisiin. Muutoin jakso on melko tyypillinen esitys viattomuudesta (à la Körner), joka pahuudenkaan (à la van Lyck) kohdattuaan ei menetä vilpitöntä hyvyyttään ynnä raikkauttaan.