Näytetään tekstit, joissa on tunniste ohj. Ashley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ohj. Ashley. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. joulukuuta 2010

(Ennakko: 276. Pornochio)

Jakso on liian raaka (K13) esitettäväksi normaalilla ohjelmapaikallaan TV2:n iltapäivässä, joten sen ulostulo siirtyy tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Pornocchio (24:10, 12.12.1997) - Es. ?
Kun Derrick saapuu Gitta ja Richie Manzerin luo, he olivat osanneet odottaa vierailua. Puhuessaan puhelimessa pornotähden kanssa Richie Manzer kuuli laukauksia jonka jälkeen puhelu katkesi. (Yle.fi.)
Dirk Galuba (oik.) ja vaimo
Michaela Merten. (Kuva: ZDF.)
Derrick, Harry avecinaan, kyläilemässä
Michaelalla ja Dirkillä. (Kuva: ZDF.)
Dirk Galuba ja Michaela Merten ovat onnellisesti naimisissa keskenään. He ovat rikkaita ja omistavat menestyksellisen pornoelokuvastudion. Lisäksi heillä on mukava alivuokralainen, Tobias Hoesl (s. 1961) viimeisessä Derrick-roolissaan. Ammatiltaan alivuokralainen on pornonäyttelijä, joka työskentelee Galuban studiossa. Hän käyttää taiteilijanimeä Pornocchio.

Eräänä kauniina päivänä istuessaan autossaan Hoesl päättää napata nokialaisensa kouraansa ja pirauttaa pomolleen Galuballe. Puhelu päättyy oudosti, sillä pornotuottaja kuulee ensin laukauksia ja sitten yhteys katkeaa kokonaan.

Pornostudiolla on tunnelmaa.
Puhelun järkyttämät Galuba ja Mertens osaavat odottaa ikäviä uutisia, kun Derrick Harryineen ilmestyy heidän kotiovelleen yllätysvierailulle. Hoesl on ammuttu kuoliaaksi! Ylitarkastajan mielestä teko muistuttaa lähinnä teloitusta. Galuba ja Mertens eivät kuitenkaan osaa nimetä ketään, joka haluaisi mitään pahaa heidän kultaiselle alivuokralaiselleen.

Murhatutkimukset vievät muun muassa pornostudiolle, jossa Pierre Franckh saa tekotaiteellisena ohjaajana käskyttää niukkaverhoisia näyttelijöitään. Tapahtumien tiimellyksessä myös pornotuottaja Galuba menettää henkensä.

Juonivyyhteeseen näyttää pahasti sekaantuneen von Landiniuksen perhe. Ernst Jacobi (s. 1933) esittää kostonhimon riivaamaa pappa-von Landiniusta. Johanna Klanten (s. 1976) näyttelemä Anna-tytär on nätti kuin sika pienenä. Mikä oli tytön suhde menehtyneeseen pornonäyttelijään?

Sana pornocchio/pornochio/pornokkio viittaa Carlo Collodin tunnettuun lastenromaaniin vuodelta 1881 ja voi tarkoittaa monia asioita: esimerkiksi marionettia, jonka sukuelin kasvaa aina sen valehdellessa, tai henkilöä, joka liioittelee erotiikan maailmassa tavoittamiaan saavutuksia.

(Jaksolla on Saksassa vaihtoehtoinen nimi Zerbrochene Geige ('särkynyt viulu'). Nimi viitannee jakson runsaaseen psykologiseen sisältöön, jota syvennetään mm. takaumissa. Ehkä Ylessä olisi kannattanut harkita tuota samaa nimeä Särkynyt viulu, varsinainen otsikko kun saattaa nostaa valppaampien piirien karvat pystyyn.)


torstai 18. marraskuuta 2010

272. Päästä sekaisin

Hölle im Kopf (24:6, 20.7.1997) - Es. to 18.11.2010
Kuvagalleria
Espanjassa eläkepäiviä viettävä toimittaja palaa järkyttyneenä kotimaahansa. Hänen lapsenlapsensa ruumis on löytynyt metsästä. Pyrkiessään selvittämään tapahtumia Derrick ei löydä oikeita johtolankoja. (Yle.fi.)

Tänään teemana on pedofilia. Carinan, Jana Kilkan esittämän koululaistytön, ruumis löytyy metsästä.

Mutta jakson alkukuvat sijoittuvat paljon myöhemmäksi. Martin Benrath astuu müncheniläishotelliin ja lausuu hotellivirkailijalle: "Olen kaksi viikkoa sitten murhatun Carinan isoisä."

Benrathista muistamme, miten hän sivistyi ja kultivoitui vankilassa syvämietteiseksi maailmanmieheksi jaksossa 260. Murhan jälkimainingit.  Sen jälkeen hän on viettänyt hyvin ansaittuja eläkepäiviä Espanjassa, mistä nyt palaa murheellisena kotiseudulleen.

Isoisä-Benrathin ainoana tavoitteena on löytää Carinan murhaaja, ja siksi hän ilmoittautuu Derrickille, jonka tutkimukset polkevat paikallaan. Benrath tarjoaa apuaan, entiseltä ammatiltaan toimittajana kun on tottunut onkimaan asioita selville. Samassa tilaisuudessa hän esittää sydäntäsärkevän videon pikku Carinasta poneineen Derrickille ja tämän Harrylle, ja raottaapa hän raakoja kostofantasioitaankin kaksikolle.

Benrath alkaa raportoida Derrickille puhelimitse tutkimuksistaan, sillä välin kun ylitarkastaja raataa Harryineen toimistossaan omissa työtehtävissään kuin klassisten TVH:n miesten saksalaisverrokkina.

Sitten Benrath ja Derrick koettavat haparoivaa treffailua: yhteinen kävelyretki, intiimi rupattelu ravintolassa... Yhdessä he käyvät katsomassa ruumiin löytöpaikkaa, missä sureva isoisä avautuu: "Mitä itku on? Sitä että surun malja vuotaa ylitse. Minun suruni ei lopu milloinkaan."

Jakso käy psyykkisesti niin kuormittavaksi, että tarvitsemme jälleen avuksi poliisipsykologiamme Sophie Laueria (Marion Kracht).

Derrick yhyttää psykologi Lauerin pahaa aavistamattoman Benrathin kimppuun, vaikka tämä ei koe tarvitsevansa moisia palveluja. Onneksi toimittajataatto lopulta tykästyy psykologimme seuraan, sillä kukapa voisi vastustaa tuota kullannuppua, jonka seurassa arvon ylitarkastajammekin on useimmiten kuin sulaa vahaa. Ja elämänfilosofiaa Benrathilla totisesti piisaa paasattavaksi psykologi-Sophielle. "Jos ihminen tuntisi toisen tuskat, lakkaisiko hän tuottamasta tuskaa?" istuisi raamatullisessa aforistisuudessaan vaikka Jobin kirjaan.

Sillä välin toisaalla Derrick tekee yllätyskäynnin pornostudioon. "Meitä kiinnostaa lapsiporno", hän ilmoittaa studion johtajattarelle, rouva Michaela Rosenille (s. 1956), nähtävästi Carinan tapauksen innoittamana. Kuulusteluissa kamarilla Rosen avaa elämänfilosofiaansa: "Ei pornografia ole pahaa, se on rehellistä." Johtajatar on soveltanut elämänkatsomustaan ilmeisen menestyksekkäästi kahden poikansa kasvatukseen, joista toinen on tuomittu seksuaalirikollinen ja pedofiili. Emme tiedä vielä, että tuon pojan nimi on Michael Cock.

Mutta tiedämme, että Benrath on jo törmännyt Cockin pikkuvelipuoleen Goetz Hellriegeliin (s. 1964), jonka rouva Rosen on tuottanut Will Daninin kanssa. Sattumalta Benrath ja Hellriegel osuivat tytön surmapaikalle samaan aikaan, ja Cock juoksi kesken syvällisen keskustelun hämärästi tiehensä.

Perusteellisten etsintöjen jälkeen Benrath saa nuorukaisen uudelleen kynsiinsä ja käristää häntä mielestäni varsin tehokkaasti kohteliaisuudellaan ja muilla konsteillaan. Viimeisellä neljänneksellä Benrathin otteet kovenevat, ja salapoliisina oman käden oikeutta käyttämällä hän lopulta saa isoveli Cockin nalkkiin.

Jaksossa yksi jos toinen seurustelee ristiin yhden jos toisen kanssa. Pornotehtailijatar ja ansioitunut kasvattaja Rosenkin saa tutustua Benrathin maailmaan henkilökohtaisena yksityisnäytöksenä peräti kahdesti. Pienessä roolissa näyttäytyvää Benrathin poikaa, Carinan isää, esittää Peter Bertram.

Päästä sekaisin vetoaa laskelmoidusti katsojan tunteisiin: videot pienestä Arminius-poninpoikasesta, jonka siipensä ja elämänsä pian menettävä ihmisenpoikanen Carina on saanut lahjaksi isoisältään. Kuka sitten on jakson nimen mukaisesti "päästä sekaisin"? Tarjokkaita löytyy monesta ilmansuunnasta: pedofiili, pornotehtailijatar, lapsenlapsen kohtalon haavoittama isoisä. (Katso anonyymin kirjoitusta tämän tekstin kommenttiosuudessa. Hänen selityksensä jakson nimestä on luullakseni täsmälleen oikea.)

Jakson varsinainen päähenkilö, tapahtuneen tragedian riivaamaksi joutunut emeritusjournalisti Benrath, on varsin voimakkaasti ja samalla uskottavasti kehitelty, kokonainen jykevä persoona, jonka Derrick-veteraani Benrath näyttelee suvereenisti, vaikka toissijaisella juonitasolla tapahtumat eivät välttämättä yhtä uskottavia olisikaan. Lisäarvoa jaksolle tuottaa sekin, että Benrathin laajasti esittämä elämän- ja yhteiskuntafilosofia ei vuoda mahdollisesti lainkaan. Hän saakin lausua jakson päättävät painokkaat sanat lapsista ja lapsenraiskaajista: "Heidän murhaajansa vieköön Saatana."

torstai 7. lokakuuta 2010

260. Murhan jälkimainingit

Mordecho (23:6, 21.6.1996) - Es. to 7.10.2010
Kuvagalleria
Hugo Dorste on istunut 15 vuotta murhasta. Vapautumisensa jälkeen Dorste saa asianajajaltaan nimettömän rahasumman. Derrickiä kiinnostaa, mistä tuo raha on peräisin. (Yle.fi.)    
  
Murhan jälkimainingit, tai mielestäni paljon osuvammasti alkukielellä Murhan jälkikaiut, on siisti jakso. Tänään nimittäin säästymme veritekojen todistamiselta kokonaan, sillä keskiössä ovat 15 vuoden takainen murha ja sen jälkikaiut. Ainoastaan tyhjä matkalaukku saa maistaa luotisarjan kyljessään loppuminuuttien "toimintakohtauksessa".
 
Jakson alkupuolella Derrick toteaa, että murhatkin ovat melkein normaalia liiketoimintaa nykyaikana. Ajastusta kuvittaa jakson päähenkilö: murhatuomionsa jälkeen vapauteen astunut Martin Benrath (1926 - 2000).

Kolme päivää vapautumisensa jälkeen Benrath kulkee hienossa raatalin neulomassa puvussa, ajaa hienoa autoa, asuu hienossa hotellissa ja etsii hienoa taloa pesäkseen. Kanssarikolliset, kuten Uwe Friedrichsen (s. 1934), mittaavat nyt hänelle palkkiota menetetyistä 15 vuodesta, koska hän ei laverrellut vaan kärsi tuomion yksinään. "Murhaaja viettää ylellisiä eläkepäiviä", Derrick toteaa.

Vaan Benrathpa ei olekaan ihan "tavallinen" rikollinen. Totta puhuen hän on hyvin epäuskottava ex-vanki ja siksi niin sovelias Derrickin tämänpäiväiseksi päähenkilöksi. Toki Benrathilla on kertomukselliset esikuvansa: hän on klassinen parannuksen tehnyt ja vankilassa itsensä sivistyneeksi mieheksi lukenut vanki, joka jakson alussa silmäilee vankilanjohtajan, Kurt Weinzierlin (1931 - 2008), kanssa vankila-aikaista kirjastoaan.

Mutta Benrathin kehitys ei jää tähän: 15 vuoden takaisesta juntista on vankilassa kehkeytynyt paitsi syvällinen ja sivistynyt ihminen, myös täysi herrasmies ja kultivoitunut maailmanmies - hän on siis oikea vankilalaitoksen uudelleensopeuttamistehtävän triumfi.

Benrathin voittokulku juntista syvälliseksi hengeksi on tarkasti dokumentoitu: ennen ja jälkeen. Nimittäin Werner Schnitzer (s. 1942), myöhemmän Siska-sarjan rikostutkija Jacob Hahne, on kriminaalipsykologin ominaisuudessa tallentanut kehityksen tutkimusvideokavalkadiksi, josta suodaan katsojallekin houkuttimiksi valitut palat. Schnitzeriltä tulee jaksoon ajatus, että jokaisella murhalla on kaiku, joka jää elämään murhaajan sieluun.

Jaksossa poiketaan Derrickin normaalista sosiologisesta kuviosta: tänään nimittäin Derrick ei kinua päähenkilön ystäväksi vaan päähenkilö Derrickin ystäväksi. Benrath avaa syvämietteistä maailmaansa ylitarkastajallemme jakson mittaan, samalla kun vie häntä illallisille, esittelee taloaan ja tutustuttaa häntä entisiin tuttaviinsa. Derrick saa olla Benrathin bestis, vaikkei niin innokas bestis olekaan.

Mikä on Benrathin oman murhan jälkikaiku? Hän paljastaa senkin Derrickille: "Sanon 'ei' koko elämälle." Taustalla on takaumissa kuvattu Benrathin syttyminen katumukseen vankilatuomion aikana. Vuosien mittaan hän nimittäin herää eksistentiaaliseen oivallukseen: olen tappanut ihmisen. Mielestäni tämä on jakson vahvinta antia; Sivullisen Meursaultin sietäisi ottaa mallia.

Eksistentialistisesta vahvuudestaan huolimatta Murhan jälkimainingit on varsin rutiininen Derrick-jakso. Mieli tekee useamman kerran tarttua kaukosäätimen nopeutusjaksoon, varsinkaan kun pintatason jännitettä loppuratkaisuaa kohtaan ei välttämättä synny.


Jos säännölliset lähetyksen jatkuvat normaalisti joka torstaina ja perjantaina, sarjan päättävä 281. jakso Jäähyväislahja esitetään jo perjantaina 17.12.2010. 

torstai 23. syyskuuta 2010

257. Ruth ja murhaaja

Ruth und die Mörderwelt (23:3, 8.3.1996) - Es. pe 24.9.2010
Kuvagalleria
Pariskunta herää kummalliseen kolinaan keskellä yötä. Kuuluu kolme laukausta ja vanha herra kohtaa murhaajansa. Derrickin tutkimukset keskittyvät naapurissa asuvan opiskelijan liikkeisiin. (Yle.fi.)

Oliver Hasenfratz on tällä kerralla nuori opiskelija, joka soittaa äidin ja isän mielestä musiikkia liian kovaa huoneessaan. Äiti ja isä eivät sen sijaan tiedä, että Hasenfratz on lisäksi sekaantunut hämäräpuuhiin lähtiessään illan päätteeksi tapaamaan kavereitaan. Murtokeikka voi alkaa: Franjo Marincic (s. 1950) tunkeutuu sisään, Hasenfratz jää vahtiin autoon.

Wanharouva Maria Becker (s. 1920) herää murtoyrityksen aiheuttamaan kolinaan ja usuttaa wanhanherra Erland Erlandsenin (1912 - 2003) alakertaan tarkistamaan ulko-ovet, miltä retkeltä wanhaherra ei enää palaa, sillä Marincic ampuu hänet.

Farssi syntyy tällä kerralla siitä, että vahdissa olevaa Hasenfratzia luullaan ulkopuoliseksi todistajaksi ja hän saa olla wanhanrouvan seurassa vastaanottamassa Derrickiä miehistöineen. Hasenfratzin kauhistunut olemus vetoaa wanhaanrouvaan, vaikka tämä heti aavistaa nuorukaisen todellisen roolin tapahtumissa. Wanharouva haluaa ottaa Hasenfratzin siipiensä suojaan, ja Derrick antaa siihen vastahakoisen suostumuksensa. Tervetuloa wanhanrouvan poikkeusmaailmaan, nuoriherra Hasenfratz!

Äiti herättää Hasenfratzin seuraavana aamuna, sillä wanharouva odottaa jo häntä innosta puhkuen keittiössä. (Niin innosta puhkuen, että suru rakkaan wanhanherran poismenosta unohtuu häneltä tykkänään.) Riennetään yhdessä kahvila-aamiaiselle, missä Beckerille tarjoutuu ensimmäinen kunnon tilaisuus toimia elämänsä suunnan menettäneen opiskelijan life coachina. Oppitunnit tehoavat, niin että wanhanrouvan elämänfilosofia lopulta kaikuu Hasenfratzin päässä yksinäisinä hetkinä.

Pienemmissä rooleissa on tänään kaksi Derrick-veteraania: karski Peter Kuiper (1929 - 2007) karskina baarimikko-murto-organisaattorina ja psyykkisesti epävakaisiin rooleihin istuva Walter Renneisen (s. 1940) vakuutusvirkailijana, pois potkittuna sellaisena, sillä hänen yhteistyönsä murtokoplan kanssa on tullut ilmi.

Saadaanhan Marincic ja muut organisaattorit lopulta kiikkiin. Ja jakson päätöskuva todistaa, että tuoresyntyinen ystävyys wanharouva Beckerin ja nuoren Hasenfratzin välillä ei suinkaan osoita kuihtumisen merkkejä.

Kiitos Maria Beckerille tämän jakson pelastamisesta poikkeusyksilönä tutustumassa murhamaailmaan. Wanhastarouvasta tuleekin loppujaksoissa vakiohahmo.

Jäähyväisroolinsa tässä jaksossa tekevän Peter Kuiperin ikimuistettavaa uraa Derrick-konnana kannattaa muistella tällä italiaksi dubatulla YouTube-videolla.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

254. Keskiyön näytös

Mitternachtssolo (22:12, 15.12.1995) - Es. to 16.9.2010
Kuvagalleria
Yökerhon omistaja löydetään murhattuna toimistostaan. Derrick joukkoineen ei usko ryöstömurhaan, ja epäilyt kohdistuvat pian yövahtiin, joka tuntuu tietävän enemmän kuin haluaa kertoa. (Yle.fi.)

Tässä jaksossa rikos ja rikoksen tekijä esitellään katsojalle heti alussa. Yökerhon omistaja tulee keskellä yötä ravintolaansa tarkistaakseen tilikirjat, ja pienen sanaharkan jälkeen yökerhon johtaja Winfried Glatzeder (s. 1945) ampuu hänet, puoliksi itsepuolustuksena. Hän päättää yrittää salata surman ja suostuttelee siihen lähipiirinsäkin.

Yövartija Udo Samel (s. 1953, ainoassa Derrick-roolissaan) kuitenkin yllättää johtajan, joka raahaa ruumista ravintolasalissa. Yövahti saa sitten olla jakson poikkeusyksilö, vähäisen kokemuksen naisista ja vallan makeudesta omaava varhaiskeski-ikäinen mies. Johtajan vaimo Susanne Uhlen (s. 1955) ajaa miehensä kehotuksesta vartijan kotiin, jotta tämän ei tarvitse kävellä matkaa. Ajomatkan aikana ja yökahveilla kotiin päästyä vahti avaa naiselle sydäntään.

Vartija tajuaa kiristämisen mahdollisuuden aika nopeasti. Tietenkin johtajan ja vaimon täytyy hyväksyä Samelin ajatus vaimon kotitalouspalveluista hintana vaikenemiselle ja hallussa olevan surma-aseen palauttamiselle. Vahti saa vihdoinkin haaveilemansa: aamukahvin vuoteeseensa oikean naisen kantamana. Tulevina päivinä Uhlen sitten siivoilee, ja syödään aamiaista yhdessä - leikitään kotia, tosin vaimon taholta melkoisen vastahakoisesti.

Kun Samel ei tajua itse ehdottaa seksiä, Uhlen ottaa lopulta aloitteen käsiinsä. Hän käy vahdin vuoteeseen ja kutsuu tämän luokseen, ja katsojakin pääsee osalliseksi Uhlenin rinnoista, kummastakin. Samel ei kuitenkaan halua tarttua tarjoukseen, vaan sydäntään taas lisää avattuaan palaa aamiaispöytään istumaan ja odottamaan seuralaistaan.

Pöydän ääressä paljastuu, että Uhlenin paljaat rinnat ovat murtaneet jään: kummaltakaan ei oikein ota onnistuakseen kahvin kaataminen täriseviltä käsiltä. Suhde on kokenut muodonmuutoksen: se onkin nyt suuri keskinäinen sydänystävyys, eräänlainen kaunis platoninen rakkaustarina, joka kuitenkin jakson lopussa päättyy Romeo ja Julia -tyyliseen tragediaan.

Jakso on mielestäni sarjassaan aivan terävimmän kärjen tuntumassa, tähtimerkein ehkä 4 tai 4 ½ tähteä viidestä. Psykologinen, kikkailematon ja eheä perusjuoni kantaa vaivatta läpi vajaan tunnin keston. Ja jakson poikkeusyksilökin on uskottava ja luontevasti esiinpantu.

perjantai 3. syyskuuta 2010

252. Murhaajaan ei kosketa

Die Ungerührtheit der Mörder (22:10, 6.10.1995) - Es. to 9.9.2010
Kuvagalleria
Elämästään viisitoista vuotta vankilassa viettänyt tarjoilija ammutaan. Mies ei ole salannut mustaa menneisyyttään, joten johtolankoja on enemmän kuin tarpeeksi. (Yle.fi.)

Derrick poliisipsykologia
kävelyttämässä.
Jakson alussa Derrick heittäytyy anarkistiseksi kapinalliseksi: hän hengaa nuorehkon psykologiystävättärensä Sophie Lauerin (Marion Kracht, s. 1962) kanssa maaseudulla, vaikka hänen pitäisi olla työpaikallaan Münchenissä. Klein soittaa vähän huolestuneena Derrickin perään.

Kracht näyttelee rikospsykologi Sophie Laueria nyt toisen kerran kaikkiaan viidestä kerrasta. Hän avaa sydäntään avoimesti Derrickille, ja Derrick kertoo luonnollisesti kaiken Harry Kleinille heti seuraavana päivänä.

Lehtori Rothin luokassa on letkeä meininki.
Michael Mendl (s. 1944) tekee Derrick-jäähyväisroolinsa, tällä kertaa ei kovettuna liikemiehenä vaan epävarmana, vankilasta vapautuvana naisenraiskaajana. Hän on aidosti vaivautuneen näköinen, kun lehtori Wolf Roth (s. 1944) seisottaa hänet lukioluokkansa eteen oppilaittensa kuulusteltavaksi.

Suuri osa luokan oppilaista näyttää jo huolestuttavasti lähestyvän keski-ikää. Ja he ovat vähän liian ennakkoluuloisia tytönmurhaajaa kohtaan, jotta olisivat aitoja.

251. Veljesi, murhaaja

Dein Bruder, der Mörder (22:9, 8.9.1995) - Esitetty pe 3.9.2010
Kuvagalleria
Epämääräistä elämää viettäneen tyttären ruumis on ilmestynyt yön aikana vanhempien kotiovelle. Johtolangat viittaavat psykopaattiin, mutta myös uhrin miesystävät joutuvat Derrickin tarkasteluun. (Yle.fi.)

Jälleen Holger Handtke (s. 1968) on joutunut vaikeuksiin. Aloituskohtauksessa hän viruttaa epätoivoisena kasvojaan kylpyhuoneessaan. Ja sitten soittamaan äiti Eva Kotthaus (s. 1932) apuun.

Jaksossa Rakkaus on kummallista (Die seltsame Sache Liebe, 1993) Handtke surmasi järkytyksissään tyttöystävänsä paiskaamalla tämän rappusista alas. Tällä kerralla Handtke on tullut vahingossa tappaneeksi kuristamalla prostituoidun, jonka hän on jostain syystä kutsunut vieraakseen. Siellä hän makaa makuuhuoneessa vuoteella pelkät pikkuhousut ja rintsikat yllään, kun äiti menee tarkistamaan.

Pitkin jaksoa katsoja tuntee tahatonta vahingoniloa nuorta ja lapsenkasvoista Handtkea kohtaan. Sama punastunut epävarmuus kuin aina. Miten hänelle aina voi käydä näin?

Äiti soittaa Handtken isonveljen viemään ruumiin pois. Isoveli kuskaa sen vainajan vanhempien oven eteen, soittaa ovikelloa ja pakenee. Jakson edetessä isostaveljestä kehkeytyy eräänlainen Raskolnikov-hahmo, joka alkaa flirtata vainajan omaisten ja ylikomisario Derrickin kanssa. Flirttiä ei kuitenkaan katsojalle motivoida.

Tässä jaksossa saamme jälleen todistaa ylikomisario Derrickiä charmanttina seuramiehenä. Hän ryhtyy sujuvan kömpelöllä tavallaan isonveljen bestikseksi, joka seuraa tätä luontevasti kotiin ja vierailee sitten siellä yhtenään. Tietenkin punakasvoinen Handtke ja äiti huolestuvat.

Lempihahmokseni nousee Carin C. Tietze (s. 1964), vainajan sihteerinä työskentelevä sisar, jonka kanssa sekä isoveli että Derrick alkavat styylata. Tietze on ihana nainen ja hänellä on ihanat suuret silmät. Harmi, että häntä emme enää Derrickeissä ole tämän jakson jälkeen näkevä.

Taisteluparissa Derrick - Klein tapahtuu odottamaton roolienvaihdos: Klein onkin nyt se fiksumpi kaveri, joka antaa neuvoja esimiehelleen. Handtken ja isonveljen suhde inspiroi Kleinin odottamatta ajattelemaan Raamatun tarinaa Kainista ja Aabelista. Ja tuon odottamattoman inspiraation hetken jälkeen yhtä odottamattomasti ja motivoimattomasti Handtke häpeillen poimii kirjoituspöytänsä laatikosta pistoolin lähtiessään vierailulle isonveljen luo.

Derrick on käsikirjoitettu ylen sivistyneeksi ihmiseksi, mutta kumman pinnallisesti hän pohtii Kainin ja Aabelin myyttiä. Onneksi Klein on edes piirun verran syvällisempi, jotta katsojan ei tarvitse tuntea täyttä myötähäpeää.

Jakso on sarjassaan parempaa sarjaa, kiitos psykologisen pääpainon, vaikka isonveljen Raskolnikov-syndroomaa ei avatakaan. Extraplussana ylimääräistä tahatonta huumoria kovan onnen kaverin Handtken muodossa.