87. Alivuokralainen

Der Untermieter (8:9, 9.10.1981) - Es. pe 24.10.2008 klo 15.50

Kuvagalleria
Walter Buschmann on kärsinyt kymmenen vuoden tuomion ja pääsee vapauteen. Derrick muistaa tapauksen hyvin, mutta pettyy, kun uskoo miehen jättäneen rikolliset puuhansa. (Yle.fi.)

Tutustuin karmivan karskiin Peter Kuiperiin (1929 - 2007) tämänpäiväisen Derrick-jakson myötä runsaat kaksi vuotta sitten ja ihastuin häneen heti ikihyviksi. Rooli on hänelle sarjassa kolmas kaikkiaan seitsemästä.
 
Kuiper saa esittää Alivuokralaisessa olemukseensa hyvin istuvasti jälleen jonkin sortin psykopaattia, taposta tuomittua Walter Buschmannia, joka vapautuu vankilasta kymmenen vuoden lusimisen jälkeen.
 
Tulevaisuus on nyt auki herra Kuiperille. Miten hän käyttää nuoren vapautensa?

Tietenkin suuntamalla vanhan sussunsa ja tämän kanssa tekemänsä muksun huomiin. Kersahan ei ole milloinkaan edes nähnyt isäänsä! Ei haittaa, vaikka sussu on aikanaan katkaissut täysin välinsä Kuiperiin.

Perillä vanhan sussun luona ei odotakaan se ennestään tuttu nainen vaan aviosäätyyn astunut arvoisa rouva Ulrich Kaul, jota esittää juuri kampaajalta tullut Lisa Kreuzer ja jonka ilme kertoo paljon. Kahvittelun lomassa isä tietenkin haluaa nähdä poikansa.

- Martin on vähän arka.
- Karsi se hänestä.

Entä aviomies? Työstä rakkaan vaimonsa ja poikansa luo palaava herra Ulrich Kaul, Horst Sachtleben (s. 1930, 4./9), on yhtä avuton, joten Kuiper asettuu vaivatta alivuokralaiseksi perheen ylimääräiseen huoneeseen. Ongelmaa ei tuota, vaikka hän joutuu jakamaan sen opiskelija Hans-Jürgen Schatzin (s. 1958), alkuperäisen alivuokralaisen, kanssa.

Kumman vaimo Lisa Kreuzer saa olla? (Kuva: ZDF.)

Pidäkkeettä ja estoitta, vahvan ruumiillisesti, herra Kuiper on ottanut suvereenin paikkansa pikkuvirkamieskodin päänä.

Korvaukseksi alivuokralaisuudesta Kuiper lupaa olla kertomatta pikku-Martinille totuutta isyydestä. Ainakin kunnes herra Kaul luopuu ottamistaan oikeuksista vaimon ja pojan suhteen.

Millaiseksi draama kehittyy Kaulien perheen seinien sisällä? Tätä psykologiaa katsoja saa jännittää. Jännitykseen tuovat lisää kierroksia Derrickin omat tutkimukset ja yritykset vaikuttaa herra Kuiperin järjestelyihin.

Kuiperin tapaus on Derrickille ennestään tuttu kymmenen vuoden takaa, mutta uusimpiin käänteisiin hänet tutustuttaa eläkkeellä oleva poliisimies Fritz Straßner (1919 - 1993), joka on ehdonalaisvalvojana saanut Kuiperin mentoroitavakseen vapautumisen jälkeiseen elämään. Eläkeläispoliisi pelkää, että konttoristiaviomies ei hengissä selviä taistelussa Kreuzerin puolisoudesta.

Alivuokralaisen alkuminuutit tavoittelevat suorastaan dokumentaristista realismia, kun miltei opetuselokuvamaisesti näytetään, miten vapautuva vanki jättää rangaistukslaitoksen tuomionsa kärsittyään. Jaksossa myös päästetään katsojan silmä intiimillä tavalla kärpäseksi kattoon, kun Derrick vierailee Harry Kleinin poikamiesboksissa pihvi-illallisella. Sisänäkymät ovat lievästi sanoen vaatimattomammat kuin Derrickin lokaalissa.

Tämä on siitä kiva jakso, että selvitään kokonaan ilman veritöitä, vaikka läheltä pitääkin grillausretkellä Isarin rannalla. Ja lopputulemana herra Kuiper joutuu apeana jättämään valtaamansa asunnon Derrickin valvoessa poislähtöä.

76. Tapaus Pricker

Eilisessä tekstissäni haikailin alkukausien Derrickin arkisuuden perään. Tässä tekstissä täydennän arkisuuden haikailua haikailulla tavallisten ihmisten tavallisen arjen kuvaukseen.

Jaksossa Tapaus Pricker polttopiste ja jännite eivät rakennu rikoksen ja sen kehittymisen ympärille vaan keskitetysti realistiseen arkeen, jossa sattuma muuttaa kolmen ihmisen todellisuutta odottamattomalla tavalla.

Pricker (7:11, 17.10.1980) - Es.to 18.9.2008 klo 15.55
Kuvagalleria
Vankeinkuljetusauto joutuu hyökkäyksen kohteeksi eikä uhreilta vältytä. Tutkintavanki Alfred Pricker pääsee pakoon. Mutta oliko mittava operaatio tehty vain pikkurikollisen vapauttamiseksi? (Yle.fi.)

Dirk Galuba (s. 1940) ja Klaus Schwarzkopf (1922 - 1991) ovat pekka ja pätkä, Hamann ja Pricker, ammattirikollinen ja ressukka, joita jakson alussa piristää tieto pienestä vaihtelusta ankean puuduttavaan vankilaelämään: heidät aiotaan kärrätä vankeinkuljetusautolla oikeudenistuntoon Müncheniin.

Paitsi että Galuban virkistysmatka peruuntuu. Hän on syystä äärimmäisen pettynyt, sillä rikoskumppanit ovat tarkkaan suunnitelleet, miten kuljetusautoon isketään ja Galuba vapautetaan. Sitten iskijät löytävät kuljetussellistä vain Schwarzkopfin... Voi kurja, turhaan ammuttiin kaksi autonkuljettajaa, eli pakoon vain ja äkkiä.

Schwarzkopfin häkin ovi jää auki, joten hänkin päättää liueta ulos ja pötkiä pakosalle. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä iskijät tajuavat pian palata eliminoidakseen silminnäkijän.

Paikallinen heinähattu osuu traktorillaan rikospaikalle ja hälyttää poliisit paikalle.

Meidän uusi isä? (Kuva: ZDF.)

Samaan aikaan toisaalla Schwarzkopf kompuroi pyhäpuvussaan paikallisessa metsässä. Ja toisaalla leskirouva Ruth Drexel (1930 - 2009) tiskailee keittiössään astioita ja kuulee etsintäkuulutuksen vankikarkurista. Ammattikoulua käyvä tytär Ute Willing istuu pöydässä, särpii keittoa ja kärsii tupakantuskasta.

Kuten odottaa saattaa, vankikarkuri ja pikku perhe joutuvat kosketukseen keskenään. Reissussa rähjääntynyt Schwarzkopf kutsutaan sisään, tarjotaan tupakkia ja keittoa. Hän saa peseytyä ammeessa, ja isäntävainaan vaatteetkin istuvat tismalleen. "Kuin ilmetty isäpappa", leskirouva Drexel toteaa lopputuloksen nähtyään.

Vankikarkuri löytää paikkansa perheessä ja keittiöpöydän ääressä joutuisaan.

Tytär Willing: Tämä on ihan kuin silloin.
Äiti Drexel: Mikä?
Tytär Willing: Isä istui tuossa. Silloin minä en saanut viiniä.
Äiti Drexel: Olit niin pieni. Hän lauloi! Isällä oli kaunis ääni.

"Tämä onnea on, eikä muuksi muuttua voi."

Käydään yhdessä uimassa. Ja pyöräilemässä. Voi kun elämä on ihanaa! Yhteistä naurua, yhteistä iloittelua. Ainoan pilven taivaalle piirtää Maria Singerin (1914 - 2003) esittämä naapurustokyttääjä.

Tapaus Prickerissä saamme ilon kohdata myös Siska-poliisi Werner Schnitzerin nuorna neitona. Hän on radikaaliparran kasvattanut karkurin pikkuveli, tiukan hyveellinen pienyrittäjä.

Poliisiasemarakennuksen tapettina mittavan uran tehnyt Willi Berger muuten kunnostautuu jaksossa: hän astelee rikollisten suosimaan kapakkiin, jossa hänet hakataan kevyesti. Ylpeänä hän esittelee Derrickille ja Harry Kleinille repeytynyttä kostyymiaan.

Schwarzkopfia yrittävät jäljittää sekä poliisit että kuljetusautoiskijät. Poliisien kiikarissa ovat myös iskijät, ja siinä tehtävässä Derrick ottaa kynsiinsä jengin heikoimpana lenkkinä pitämänsä Galuban vaimon, Gaby Herbstin (s. 1948) esittämän mannekiinin. Lopun toimintakohtaus laukauksineen uusperheen katon alla liittyy tähän jatkumoon.

Loppukuvassa tietenkin käsi kädessä, hennon hapuilevasti, epävarmasti. Arvatkaa, kuka ja kenen kädessä.

56. Kolkko talo

Minulla on varastossa muutama varhaisempi Derrick-jakso, joita aion kommentoida tänään alkavassa retrosarjassani. Pääsiäisen aikaan on tiedossa kaksi ensimmäistä tekstiä, ja sarja saa jatkoa viimeistään adventin tullen.
 
Varhaisin säilötty derrickini on kuudennelta tuotantokaudelta, synkeitä salaisuuksia kätkevän täysihoitolan mysteeriä aukova Kolkko talo vuodelta 1979:

Ein unheimliches Haus (6:4, 30.3.1979) - Es. to 10.4.2008 klo 15.50
Kuvagalleria
Perhelääkärillä on syytä epäillä, että hänen iäkäs potilaansa ei kuollutkaan luonnollisella tavalla. Paikalle saapuva Derrick on lääkärin kanssa samaa mieltä. (Yle.fi.)

Derrickin uusintakierros päättyi TV2:ssa tammikuussa, joten on hyvä kääntää katsetta sarjan varhaisiin vaiheisiin.

Olen ollut huomaavinani, että jotkin sarjaan alkuaan kuuluneet tyylitekijät kuluivat pois tuotantokausien karttuessa. Tällainen tekijä on esimerkiksi kuvauksen arkisuus, jota joku voisi luonnehtia viehättäväksi tai ainakin pikantiksi. Tätä minun ainakin kaipaamaani arkisuutta edustaa tämän päivän Kolkko talo, ja vielä paremmin eräs toinen varhainen jakso, jota kommentoin parin päivän kuluttua.

Kolkko talo on poikkeuksellinen jakso siinäkin mielessä, että se flirttaa agathachristieläisen klassisen dekkarin  kanssa. Tarina voisi olla Dame Agathan aivoituksen tulosta - jakson kolkko talo on tavallaan väärän vänkyrä talo. Juonikuvioon kuuluu todellisen mysteerin tuntu, ja miljöökin on anakronistisen goottilainen. Tähän ympäristöön Derrick Harryineen saapuu ratkomaan arvoitusta modernin Isä Brownin lailla.

Sairaanhoitajatar, perhelääkäri ja dekkareista innoitusta ammentava
täysihoitolavieras. (Hieno kuvakompositio!) (Kuva: ZDF.)

Jakson alkukuvassa Alf Marholmin (1918 - 2006) esittämä perhelääkäri kurvaa suuren, eteläsaksalaisittain koristellun arvotalon pihaan. Hänen käyttämänsä saksalaisauto, suuri punainen bensasyöppö, kohottaa heti ajatukset 1970-luvulle ja nostalgisiin sfääreihin.

Talossa pitää täysihoitolaa rikas rouva Ambach, joka nyt on kuollut. Eva Kotthausin (s. 1932, 2./8) esittämä taloudenhoitajatar on kutsunut tohtori Marholmin katsastamaan ruumiin. Ja tohtori Marholm haistaa... karvasmantelin! Sinihapon pahaenteinen aromi.

Kuka on myrkyttänyt rouva Ambachin?

Epäillyt marssitetaan Derrickin eteen kuin klassisessa murhamysteerissä ikään: palvelusväki, täysihoitolan vieraat, muualta tulevat sukulaiset. Hoitolan varsinaiset asukkaat ovat kultakausidekkarityyliin enemmän tai vähemmän originelleja karikatyyreja, kaikki vanhempaa herrasväkeä.

Taloudenhoitajatar Eva Kotthaus melodramaattisena.
(Kuva: ZDF.)

Kolkko talo on täynnään perinteisen salapoliisitarinan kuvastoa ja motiiveja. "Dekkarimelodraaman" ominaispiirteet hallitsevat kerrontaa: Luodaan salavihkaisia katseita ovenraosta tai korkean nojatuolin takaa. Salakuunnellaan oven toisella puolella. Pyörtyillään suurieleisesti ja yllätetään taloudenhoitajatar huoneestaan itkemästä. Väijytään pimeässä kirjastossa yöllistä hiipijää. Paljastetaan salarakastavaiset.

Merkille pantavaa on myös, miten antaumuksellisesti Derrick heittäytyy nojatuolidetektiivin rooliinsa. Hän kokoaa epäillyt lappusiksi kirjoituspöydälleen kuin paperinuket, joihin tekee merkintöjään. Samoin hänellä on klassiseen dekkariin elimellisesti kuuluva pohjapiirustus täysihoitolan alueesta pöydällään.

Murhapaikkaan tutustumisen jälkeen Harry Klein jää Derrickin tohtoriwatsonina viettämään iltaa täysihoitolaan. Hän saa siis suoritettavakseen alempiarvoisen kenttätyön, kun Derrick vetäytyy poliisiasemalle toimistonsa ylhäiseen yksinäisyyteen. Harry Klein pitää Derrickin ajan tasalla puhelimitse; Holmesin ja Watsonin aikoihin sama tapahtui vähän verkkaisemmassa tahdissa postin välityksellä. Ja lopulta Derrick tietenkin ratkaisee mysteerin nojatuolissaan istuen Harry Kleinin kenttäraporttien pohjalta päättelemällä.

Sherlock Holmesilla oli piippunsa, ja Derrick tupakoi, kuten trendikästä oli vielä 1970-luvun lopussa. Milloin ylitarkastaja muuten lopetti sauhuttelunsa?

Tyylilajiin sopivasti myös täysihoitolavieraat ovat pikkasen hassahtaneesti viehtyneet salapoliisiromaaneihin. Varsinkin Wolfgang Büttnerin (1912 - 1990) esittämä eläkkeelle vetäytynyt oikeudenpalvelija saa niistä runsain mitoin inspiraatiota omille nojatuoliaivoituksilleen. Hän muun muassa päättelee, että murhaaja pani sinihappoa rouva Ambachin teekuppiin jossain vaiheessa kello 15.10:n ja 15.13:n välissä. Büttner erittelee myös mahdollisia murhamotiiveja ylitarkastajalle asiantuntevin äänenpainoin. Omassa luokituksessaan hän jakaa ihmiset synnynnäisiin rikoksentekijöihin ja synnynnäisiin uhreihin, mikä karsii osan epäillyistä.

Jakson nuorempi näyttelijäkunta edustaa 1980-luvun taitteen vakiovieraita sarjassa. Vuoristosairaalan myöhempi sydäntenmurskaaja Sascha Hehn (s. 1954) esittää ensimmäisessä Derrick-roolissaan taloudenhoitajatar Kotthausin uskollista poikaa. Vuoristosairaala onkin jaksossa hyvin edustettuna, sillä alkukohtausten jälkeen tarinasta kaikonneella tohtori Marholmillahan oli rooli samassa sarjassa sairaalanjohtajana.

Lisa Kreuzer ylitarkastajan
kovisteltavana. (Kuva: ZDF.)

Lisa Kreuzerille (s. 1945) sairaanhoitajatar Annie Feindlin osa on kolmas kymmenestä osasta sarjassa. Kreuzer on ehdottomia Derrick-lempinäyttelijöitäni; häntähän olemme saaneet ihailla viime aikoina Yle Teemalla pariinkin kertaa uusitussa Wim Wendersin loistavassa Amerikkalaisessa ystävässä (1977). Ute Willingillä (s. 1958, 2./9) on rooli Anita Ambachina, rikkaan isoäidin huikentelevaisena perijättärenä, hemmoteltuna nahkahousupimuna.

Kolkon talon vahvuus ja viehätys ei ole psykologiassa vaan yksityiskohdissa ja niitten rikkaudessa. Derrick esimerkiksi panee herculepoirot-tyyliin sairaanhoitajatar-Lizan pikkutarkasti näyttämään, miten tämä valmisti emäntänsä kohtaloksi muodostuneen kamomillateen ja kantoi sen yläkertaan. Tällä tavalla saadaan aikaan monta herkullista minuuttia tarinaan - maittavaa arkiruokaa parhaimmillaan.

Kohdassa 41 minuuttia watson-Klein yllättää salaseuran pitämästä kokoustaan iltaöisessä keittiössä. Kuvion hämähäkinseitti paljastuu hiljalleen ja paljastaa, että kaikki epäillyt ovat siinä tavalla tai toisella osallisina.

Lopusta löytyy sentään toimintajakso, kun murhaaja tajuaa joutuneensa satimeen ja heittäytyy epätoivoiseksi pyssynsä kanssa. Samanlainen syyllisen panikointihan on ominainen monille Christien loppuratkaisuille. Murhaaja ryntää ullakolle ja uhkaa pyssyllään Derrickiäkin. Ylitarkastaja toteaa tyynesti: "Myrkyttäjät ovat pelkureita. Ette te ammu."

Siitä kun näin Kolkon talon ensimmäisen kerran on kolmisen vuotta. Uudella näkemällä tajusin sekoittaneeni sen toiseen Derrick-tarinaan, joka on valmistunut samoihin aikoihin. Tuo toinen tarina on 42. Iltarauha sarjan edelliseltä tuotantokaudelta, kuten Derricks großer Freund kommenttialueella osasi heti osoittaa.

Jaksojen ympäristössä ja henkilöissä on paljon samaa, mutta Iltarauhassa harhautuskuvio on vielä monin verroin agathamaisempi. Harmillisesti jakso vain ei päätynyt vhs-nauhalleni tai kovalevylleni.

• Iltarauha (Abendfrieden, 1978) on lisätty huhtikuussa 2012 kokonaisuudessaan YouTubeen. Tätä tietä, olkaa hyvät. [Lisäys 6.6.2012.]

Horst Tappert (1923 - 2008)

Horst Tappert, 26.5.1923 - 13.12.2008.

Näyttelijä Horst Tappertin jälkimaine nojaa miltei täysin rikosylitarkastaja Derrickiin, jota hän esitti 281 jakson verran vuosina 1973 - 1998. Siksi lienee paikallaan tarjota muitakin kiintopisteitä hänen elämäänsä ja uraansa.

Tappert syntyi virkamiesperheeseen toukokuussa 1923 Elberfeldin teollisuuskaupungissa läntisessä Saksassa, melko lähellä Hollannin rajaa. Hän oli 16-vuotias toisen maailmansodan alkaessa, joten hän osallistui siihen vuodesta 1940 lähtien itsekin Saksan armeijan sotilaana. Sodan kuluessa hän joutui amerikkalaisten sotavangiksi.

Sodan jälkeen Tappert sai pestin kirjanpitäjäksi Stendalin kaupunginteatteriin, jonka suojissa hän lopulta opiskeli näyttelijäksi 1946 - 47. Hän teki näyttämödebyyttinsäkin samassa teatterissa. Sittemmin hän esiintyi useissa merkittävissä länsisaksalaisissa teattereissa, kunnes päätyi baijerilaisten suurkaupunkiin Müncheniin, jossa pysytteli kiinnitettynä peräti 11 vuoden ajaksi ennen ryhtymistään vapaaksi näyttelijäksi 1967. Parhaana teatteriroolityönään Tappert piti pääosaa nykyamerikkalaisklassikossa Kauppamatkustajan kuolema.

Müncheniin asetuttuaan Tappert alkoi 1950-luvun jälkipuoliskolla siirtyä näyttämöltä yhä enemmän televisio- ja elokuvarooleihin.

Kameran eteen

Läpimurto herrasmiesryöstäjänä 1966.

Läpimurron suuren yleisön tietoisuuteen Tappert teki 42-vuotiaana helmikuussa 1966, kun kolmiosainen televisiosarja  Die Gentlemen bitten zur Kasse sai ensi-iltansa Saksan liittotasavallan televiossa. Sarja lyhennettiin myös elokuvateatterimuotoon, jota esitettiin nimellä Englannin suuri junaryöstö Suomessakin seuraavana vuonna. Televisioesityksen elokuva sai Suomessa 1971.

Englannin suuri junaryöstö perustuu lähellä Lontoota elokuussa 1963 tehtyyn junaryöstöön, joka on saaliiltaan Britannian historian suurimpia. Puolidokumentaariset draamatuotannot olivat suosiossa 1960-luvun Saksassa, ja sarja kuuluu luontevasti tuohon genreen. Tappert on pääosassa jengin herrasmiehisenä johtohahmona Michael Doneganina, joka perustuu ryöstäjä Bruce Reynoldsin (s. 1931) henkilöhahmoon.

Englannin suuressa junaryöstössä Tappert sai esittää konnaa, mutta hän kokeili siipiään lain hyveellisemmälläkin puolella muun muassa elokuvassa Der Gorilla von Soho (1968), joka perustuu Edgar Wallacen dekkariiin The Dark Eyes of London (1924). Tappert esitti Scotland Yardissa työskentelevää rikostutkija David Perkinsiä vielä uudelleen seuraavana vuonna elokuvassa Der Mann mit dem Glasauge.

=> Trailereita Tappertin tunnetuista varhaisista elokuvista.

Krimisarjojen kutsu

Ursula-vaimon seurassa 1983.

Ennen astumistaan ylitarkastaja Stephan Derrickin puolikenkiin Tappert ehti jo näytellä muutamassa tuottaja Helmut Ringelmannin krimisarjassa, kuten Rikosmuseo kertoo -jaksossa 1968 ja Komissaarissa ensimmäisen kerran 1970.

Tuottaja Ringelmann ja käsikirjoittaja Herbert Reinecker suunnittelivat uutta tytärsarjaa Komissaarille ja päättivät pyytää Tappertia siihen pääosaan. Syksyllä 1974, kun Tappert oli 51-vuotias, sai televisioensi-iltansa ihka ensimmäinen Derrick-jakso Metsätie.

Tappert kuvasi tapaansa lähestyä ylitarkastajan henkilöhahmoa toteamalla, että Derrickiä ei pysty näyttelemään, vaan Derrickin roolissa täytyy yksinkertaisesti olla Derrick. Eräässä lehtihaastattelussa ennen ensimmäisenkään jakson kuvauksia Tappert vertasi tulevaa ylitarkastajaa Humphrey Bogartiin ja hahmotti tämän edustavan "ehdotonta maskuliinisuutta - hän on melankolinen kuin Bogart ja pidättyväinen ja kyyninen kuin Humphrey".
 

Derrick ja sen päähenkilö nousivat vuosien myötä kulttimaineeseen yli sadassa maassa ympäri maailman ja tuottivat monia palkintoja Tappertille. Vuonna 1988 Saksan liittotasavalta myönsi hänelle ensimmäisen luokan ansioristin työstä Liittotasavallan imagon hyväksi.
 
Saksalaisittain harvinaisesti Derrick nousi maailmantähdeksi, eikä hänen julkista kuvaansa riepotellut ainoakaan skandaali vuosikymmenien aikana. Kiistanalaisen elokuvan Heißer Sand auf Syltinkin (1967) nudistirantakohtauksissa hän oli aina kunnollisesti pukeissa. Paavi Johannes Paavali II:kin tunnustautui sarjan seuraajaksi. 

Animaatiotribuutti 2004.

Derrick-neljännesvuosisadan aikana Tappert luonnollisesti ikääntyi, mikä näkyy muun muassa hiuslisäkkeen ilmaantumisena sekä välttämättömyytenä käyttää istumista hankaloittavaa tukikorsettia, mutta nämä tekijät lähinnä vain lisäsivät hahmon charmia katsojien silmissä.

Sarjan viimeisen jakson Jäähyväislahja (1998) aikoihin Tappert oli jo 75-vuotias, mutta silti ylitarkastaja ei haikaile eläkepäiviä vaan päinvastoin siirtyy jaksossa päälliköksi Europoliin.

Näyttelijä Tappert sen sijaan esiintyi kameran edessä enää kolmisen kertaa Derrickin jälkeen. Jäähyväisroolinsa hän teki animaatioelokuvassa Derrick - Die Pflicht ruft! (2004) dubbaamalla ylitarkastaja Derrickin vuorosanat. Kyseessä on kulttisarjan kunniaksi tehty humoristinen piirroselokuva, joka ei ole saanut kovin mairittelevia kritiikkejä.

Tappert esiintyi vuosikymmenien varrella myös useissa kuunnelmissa. Hän ohjasi itse 11 Derrick-jaksoa 1986 - 1997.

Yksityiselämä

Horst Tappertin hauta.

Tappertin kaksi ensimmäistä avioliittoa päättyivät eroon. Kolmas, Ursula Pistorin kanssa solmittu liitto sen sijaan kesti yli puoli vuosisataa vuodesta 1957 Tappertin kuolemaan asti. Kahdesta ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kolme lasta: Karin, Ralph ja Gary. Arkkitehtina työskennellyt kuopus Gary kuoli 52-vuotiaana 2001, esikoinen Karin 2010.

Vapaa-ajallaan Tappert harrasti luonnossa liikkumista, kalastusta ja metsästystä. Norjassa Derrick oli niin suosittu, että hänelle lahjoitettiin sieltä hyvien kalastusvesien ääreltä pala maata, jolle näyttelijä pystytti oman talon. Hän sai myös Norjan kunniakansalaisuuden 1993.

Horst Tappertin viimeiset ajat olivat melko tuskalliset. Hän kuoli pitkään sairastettuaan diabeteksen aiheuttamiin komplikaatiohin müncheniläisessä sairaalassa 85-vuotiaana joulukuussa 2008.

Kirjallisuutta

• Horst Tappert, Derrick und ich. Meine zwei Leben (1998).
• Katrin Hampel, Das Derrick-Buch. Alles über die erfolgreichste deutsche Krimiserie (1998).

Olen aiemmin jossain yhteydessä maininnut aikeeni kirjoittaa puolivakava teksti Derrickin "esihistoriasta". Se saa vielä odottaa, ja tämä on puhtaasti lyhyt elämäkerta Horst Tappertista.

Tänään valmistunut tekstini perustuu varsin pintapuolisiin lähteisiin, lähinnä erikielisiin lehtiartikkeleihin, joitten sisältämistä tiedoista löytyy jopa ristiriitaisuuksia. Mahdollisesti jonain päivänä tartun jompaan kumpaan 1998 valmistuneeseen Derrick-kirjaan.