230. Intohimon uhri

Tänään meillä on vakaana tarkoituksena tempautua mukaan kamarinäytelmään, jonka pyörteet sijoittuvat miltei kokonaisuudessaan yhteen pieneen kerrostaloon – sen rappukäytävään ja eri huoneistoihin. Samalla käsikirjoittaja Reinecker tekee jälleen kunniaa klassiselle suljetun paikan arvoitukselle – talon ulko-oveakin kun pidetään varmuuden vuoksi aina lukossa. Kaikki epäillyt siis odottavat jo kiltisti kauniin vainajan ympärillä eteisaulassa, kun ylitarkastaja saapuu rikospaikalle.

Toteutus on taattua Derrick-tyyliä: persoonallista psykodraamaa, jollaiseen tuskin kukaan muu kuin Reinecker uskaltaisi upottaa käsiään. Puitteet ovat sellaiset, etten pitäisi lainkaan mahdottomana jakson sovittamista jonkin maineikkaan kaupunginteatterin näyttämölle.

Ein Objekt der Begierde (20:12, 17.12.1993) - Es. pe 4.6.2010 klo 12.55
Kuvagalleria
Im Treppenflur eines Mietshauses findet eine Bewohnerin die ermordete 19-jährige Karoline Hecht. Derrick vermutet, dass sie in einer der Wohnungen des Hauses vergewaltigt wurde. Nach und nach tauchen mehrere Mieter am Tatort auf. Der Oberinspektor vermutet, dass einer von ihnen der Mörder ist. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Alkukuvissa kohtaamme Jeannine Burchin, joka on ihan tahattomaan koomisuuteen asti energisen hurmoitunut ja täynnä pidäkkeetöntä elämänriemua. Hän matkaa avoautossaan yksityiselle englannintunnilleen ja huudattaa stereoistaan 49ersin hittiä ˮTouch Meˮ aivan pellit auki, siihen malliin että ohikulkijat näkevät viisaimmaksi näyttää hänelle kaikenlaisia käsimerkkejä.

Kikkelis-kokkelis ja sull'on mun luonto. (Kuva: ZDF.)

Yksi protestinsa esittävä ohikulkija on jakson ohjaaja Zbynek Brynych (1927 - 1995), joka kävelee neiti Burchin auton editse liikennevaloissa. Tällaiset cameot ovat varsin yleisiä Brynychin 37 jaksoa kattavalla Derrick-uralla.

Ohjaaja Brynych cameona liikennevaloissa. (Kuva: ZDF.)

Vielä irvokkaammaksi meno käy, kun Burch pääsee opettajansa talon pihaan ja nousee autostaan: hän aloittaa etenemisen kohti ulko-ovea tanssahdellen ämyreistä pauhaavan muzakin tahdissa kuin kaikista älyn siteistä itsensä vapaaksi riuhtonut idiootti. Nuori nainen on nähtävästi onnellinen... Minkä Pulttibois-hahmon maailma onkaan Burchissa menettänyt!

Piha-alueelle eksynyt Hans Georg Panczak ei kuitenkaan näytä olevan osalleen langenneesta älyvapaasta yksityisnäytöksestä lainkaan kiusaantunut vaan lähinnä kovasti vaikuttunut. Rene Heinersdorffin (s. 1963) esittämä englanninopettajakin ottaa yksityisoppilaansa vastaan rillit huuruten.

Neiti Burchille on ehtinyt puolen vuoden mittaisen talossa ramppaamisen myötä kehittyä läheinen suhde kaikkiin talon kaksilahkeisiin. Valokuvaaja Sky Dumont on saanut kunnian ottaa nuoresta naisesta jopa alastonkuvia. Kun hän esittelee niitä Panczakille, tämä tahtoisi niin mielellään saada edes yhden valokuvista omaksi, ihan ikiomaksi. Saatuaan tahtonsa läpi hän vetäytyy hartaassa mielentilassa ihailemaan kuvaa oman yksityisen kotilietensä rauhaan.

Ralf Schermuly ja Michael Mendl ovat keski-ikäisiä, arvovaltaisia liikemiehiä, mutta kummasti jalka vain nousee kummallakin, kun he tajuavat, että on tiistai! ja Burch on talossa! ”Söpö lintu visertää englantia”, Mendl lausuu hurmoksellinen virne kasvoillaan yksityisopettaja Heinersdorffin oven edustalla. Schermuly on vähintään yhtä auvoisessa tilassa.

Ihastunutta testosteronia pursuava farssi pienessä kerrostalossa.

Liikemiehet vetäytyvät Mendlin asuntoon laatimaan sotasuunnitelmaa taivaallisen tipun pään menoksi. ”Tytön tunti loppuu kohta. Kutsutaan hänet tänne.” Ja päättyyhän se oppitunti lopulta! Heinersdorff varoittaa lopuksi yksityisoppilastaan: ”Kaikki tietävät tunnin loppuneen. Olkaa varovainen.”

Neiti Burch onkin erityisen varovainen, peräti niin varovainen että kun Mendlin vaimo Jutta Kammann  illan tullen avaa ulko-oven ja astuu rappukäytävään, hän löytää sieltä Burchin hengettömättömäksi käyneenä kalmona lattialta lojumasta.

Kuka on murhannut enkelimme, päiviemme valon, unelmiemme taivaisen keskipisteen?

Joku on lyöty kanveesiin. (Kuva: ZDF.)

Derrickillä ja hänen Harry Kleinillaan on ollut vapaapäivä, minkä kunniaksi he ovat nauttineet keskenään romanttista kynttiläillallista intiimissä ravintolassa. Mutta ei voi mitään, kun käsky käy – ihana ilta on jätettävä kesken ja on rahtauduttava rikospaikalle.

Ylitarkastaja aloittaa epäiltyjen kuulemisen piipahtamalla vuorotellen kunkin epäillyn asunnossa. Hänen herculepoirot-leikkinsä ei kuitenkaan pyri ratkaisevien johtolankojen metsästämiseen vaan seurueen psykologian kartoittamiseen. Se merkittävä ero krimillä aina on agathachristieläiseen dekkariin verrattuna.

Englanninopettaja Heinersdorff osaa kiitettävästi valottaa Burchin persoonaa tämän vapaamielisen välittömyyden taustalla: ”Hän oli mikä oli. Hän ei pohtinut itseään eikä muita. Hän oli viaton.” Nuori nainen siis kärsi tietämättään eräänlaisesta Marilyn Monroe -syndroomasta.

Mendlillä on blondiino Kammann vaimonaan, mutta avioon on ehtinyt Schermulykin. Valitettavasti hänen vaimonsa, tummahiuksinen Christine Merthan (s. 1943) vain on kroonistunut katkeroituneeksi vuodepotilaaksi. Oikein tulee surku Schermuly-raukkaa, kun teräväkielinen Merthan solvaa häntä mustasukkaisuudessaan edesmennyttä Burchia kohtaan.

Herra Schermuly ja vaimo Merthan. (Kuva: ZDF.)

Intohimon uhrin todellinen draamakuningatar on kuitenkin Stefan Wiggerin esittämä pahasti alkoholisoitunut entinen näyttelijä. Hänelle koko maailma on shakespearelainen näyttämö, minkä mukaisesti hän toteuttaakin kokopäiväisesti elämää suurempaa draamaa viinapullojensa keskellä.

Kultturelli herrasmiehemme Derrick onneksi muistaa komeljanttari Wiggerin suuruuden ajan ja hänen roolinsa Kesäyön unen Pyramuksena. Siitä kiitokseksi näyttelijä lausuu hänelle muutaman säkeen tuosta loistoroolistaan, vaikka lievää vaikeutta aluksi tuottaakin muistaa, kummalla puolella kehoa sydän piileksii. Ylitarkastaja käyttää tilannetta taitavasti hyväkseen, sillä Wigger suggeroituu lausuntansa myötä palaamaan parin tunnin takaisen tragedian tunnelmiin.

Bonuksena vanha juoppo antaa oivaltavan pikku oppitunnin näyttelijätyön perusteista ja sen vaikeimmista haasteista.

Liikemiehet Mendl ja Schermuly pyrkivät käyttämään elämänhallintansa menettäneen teatterimiehen korkeakirjallisia lausahduksia hyväkseen lavastaakseen tämän murhaajaksi. ”Me käymme näyttelijän kimppuun, Schermuly.” Valokuvaaja Dumont on mukana juonessa: ”Wigger tunnetaan talossa. Hän on holtiton ihminen. Hän itse sanoi kerran: näyttelijät ovat puolihulluja”, tyylikäs kuvamaakari juoruaa Derrickille. Ylitarkastaja vastaa: ”Kaikkea soopaa sitä kuuleekin.”

Jakson vanhetessa saamme kuulla yhden väärän tunnustuksenkin, josta repeää jälleen kunnon riemu muitten epäiltyjen keskuudessa, mutta Derrick osaa onneksi suhtautua lausuntoon suhteellisuudentajunsa säilyttäen. Tätäkin väärää tunnustusta ylitarkastaja käyttää hyväksi oikean murhaajan saattamiseksi satimeen.

Intohimon uhri on tiivis kamarinäytelmä ja ylistys Derrickin syvänäköiselle viisaudelle. Loppukohtauksessa sovelletaan jälleen loistavasti leikkaustekniikkaa, jossa surmahetki lomittuu takaumana nykyhetkeen ylitarkastajan kasvojen alla. Todella tehokas ja jaksoon soveltuva on lopetusmusiikkina käytetty ”You Are So Beautiful”, Joe Cockerin raspikurkulla tulkittuna tietenkin.

• Kokeile sinäkin elämää riemuntäyteisenä Jeannine Burchina! Vuokraa pariksi tunniksi avoauto, pakkaa mukaan kyytiin tietokone ja kuuntele ämyrit kaakossa YouTubesta ladattavissa olevaa 49ersin kasarihittiä. 
• Jos lopputekstien pikkasen hempeämpi tunnelma kiehtoo enemmän, ratkaisu siihenkin nälkään löytyy YouTubesta: Joe Cocker ja "You Are So Beautiful".