Der Mord, der ein Irrtum war (24:8, 17.10.1997) - Es. to 25.11.2010
Kuvagalleria
Rouva Beck löytää miehensä ammuttuna olohuoneen lattialta. Derrickin saavuttua paikalle rouva pystyy heti nimeämään epäillyn. Voiko tapauksella olla mitään yhteistä nuoren opiskelijan kohtalon kanssa? (Yle.fi.)
Rouva Anneliese Beck (Angela Hobrig, s. 1964) palaa pahaa aavistamatta ostoksilta ja löytää miehensä luoti rinnassa olohuoneen lattialta. Kun Derrick saapuu paikalle ja kysyy "Mitä tapahtui?", rouva Beck ohjaa hänet hetimiten seurustelemaan Waldhausien perhettä, jolla oli kana kynimättä hampaankolossa herra Beckin kanssa.
Friedrich von Thunin (s. 1942) tunnemme Suomessa paremmin vuosien 1998 - 2004 professori Capellarina, mutta tänään hän saa olla taatto Waldhaus. Vaimoa Erikaa esittää Gila von Weitershausen (s. 1944).
Avioliitosta on hedelmänä tytär Katja Woywood, joka on omaksunut kulkupelikseen pyörätuolin sitten viime näkemän. Istunut siinä kuulemma viimeiset viisi vuotta... Hänkö muka on riistänyt hengen rouva Beckin ainoalta mieheltä? Ainakin hän on uhannut niin onnettomuudesta asti, jossa rattijuoppo herra Beck vammautti hänet.
Äveriäässä kodissa seinät on päällystetty tyttärestä otetuilla, lavastetuilla mallikuvilla, ettei varmasti unohtuisi, millaisen elämän Woywood on menettänyt. Tunnelmat talossa ovat varsin traagiset edelleen; ei ihme, vaikka kostolla olisi herkuteltu perhepiirissä kokopäivätoimisesti, kahdessa vuorossa koko herra Beckin rattijuoppotuomion ajan. Katsojan epäilyksiä yritetään kasata myös tyttären ylihuolehtivaisen autonkuljettajan (Veit Stübner, s. 1954) ylle. Taloudenhoitajattarena hääräilee Inge Schulz.
Derrick ja Woywood alkavat seurustella. Tosin ailahtelevaisen pyörätuolipotilaan osalta suhde vaikuttaa joltain lapselliselta viha-rakkaussuhteelta. Ylitarkastaja jopa paljastaa tytölle tärkeän elämänohjeensa: "Tee mahdollisimman vähän virheitä." Ja minuutilla 27 Woywood tunnustaa olevansa herra Beckin murhan takana, tavalla tai toisella... "Ottakaa selvää, miten."
Erehdyksenä murha keskittyy täysin psykologiaan ja samalla viljelee sarjan kliseitä. Derrick esimerkiksi tutusti vierailee keskustelemassa valokuvausstudiossa, jossa Woywood lavastettiin tervejäseniseksi kaksi vuotta aiemmin. Klaustrofobinen poikkeustunnelmakaan invalidiperheessä ei saa erityisen voimakasta ilmaisua.
Odotin jaksolta enemmän. Derrick analysoi nuorta naisseuralaistaan oivaltavasti mutta kovin rutinoituneesti. Kypsymättömän uhmakkaasta pyörätuolipotilaasta on vaikea pitää. Jaksossa ei tapahdu erityisen paljon, ei varsinkaan erityisiä, kunnes...
Viimeisellä neljänneksellä Woywoodin muistoista kaivautuu esiin jotain uutta ja ainutlaatuista: vankilasta vapautunut herra Beck on syyllisyydentuntoineen ottanut yhteyttä uhriinsa. Yhteinen tragedia yhdistää näitä kahta oudolla tavalla, sillä kummallakin on oma pyörätuolinsa sielussaan, ja he löytävät toisensa. Suudelma rikkojan ja rikotun välillä on avain uuteen maailmaan. Muistoissa Woywood kykenee jälleen kävelemään, juoksemaan, lentämään - Love Story à la Woywood ja herra Beck, tosin ehkä vähän enemmän rujosti kuin runollisesti. (Tässä vaiheessa jakso on jo siirtynyt arkirealismista kauas sielun surrealistisiin sfääreihin.)
Ja murha olikin tietämättömyydessä tehty erehdys, jotain jota vammauttajansa uudella tasolla kohdannut Woywood vähiten toivoi.
torstai 25. marraskuuta 2010
maanantai 22. marraskuuta 2010
Ennakko: Derrickeristin adventti
Adventti taitaa alkaa virallisesti ensimmäisestä adventtisunnuntaista 28. marraskuuta, mutta derrickeristin adventti ottaa ennakkoa jo kolme päivää aiemmin. Silloin TV2 lähettää jakson Erehdyksenä murha, joka on saksalaisen Derrick-kotisivunpitäjän Tian1806:n mukaan yksi 1990-luvun parhaista jaksoista, mutta tästä rankingista myöhemmin lisää.
Enää viimeiset kahdeksan Derrickiä vuosilta 1997 - 98 jäljellä. Derrickeristin adventti koostuu tosin ainoastaan viidestä jaksosta 25.11. - 17.12., sillä ihan joka torstai ja perjantai sarja ei mahdu TV2:n ohjelmakartalle. Saammepa kokea pehmeää laskua aikaan jälkeen Derrickin.
Myös sarjan esitysjärjestys on muuttunut. K13-merkityt Pornochio ja Anna Lakowski eivät sovi iltapäiväaikaan televisiota katsoville silmille, joten TV2 pudotti ne välistä pois (ks. aiemman ennakkosivun kommentit). Toivottavasti jaksot kuitenkin nähdään myöhäisemmällä esitysajalla heti pyhien mentyä. Muuten meille jäisi joulun jälkeen enää päätösjakso Jäähyväislahja.
Joulutauko venähtää tänä vuonna täsmälleen kolmen viikon pituiseksi.
Myös sarjan esitysjärjestys on muuttunut. K13-merkityt Pornochio ja Anna Lakowski eivät sovi iltapäiväaikaan televisiota katsoville silmille, joten TV2 pudotti ne välistä pois (ks. aiemman ennakkosivun kommentit). Toivottavasti jaksot kuitenkin nähdään myöhäisemmällä esitysajalla heti pyhien mentyä. Muuten meille jäisi joulun jälkeen enää päätösjakso Jäähyväislahja.
Joulutauko venähtää tänä vuonna täsmälleen kolmen viikon pituiseksi.
Esitysajankohdat
274. Erehdyksenä murha (*****) - to 25.11.2010 klo 13.15
275. Laulujen aatelia (*) - to 2.12.2010 klo 13.15
276. Pornochio (******) - ?
277. Palkkamurhaajan tytär (****) - pe 3.12.2010 klo 13.10
278. Anna Lakowski (******) - ?
279. Miljoonalunnaat (******) - to 9.12.2010 klo 13.20
280. Laukaus ääninauhalla (*****) - pe 17.12.2010 klo 13.10
281. Jäähyväislahja (***) - pe 7.1.2011 klo 13.10
 |
Viimeisen jakson kuvausten yhteydessä. (Kuva: Der Derrick-Fanclub.) |
Rankingeja
Jaksonimien yhteydestä löytyvä tähditys on peräisin mainitun Tian1806:n jaksoesittelyistä (hän käyttää skaalaa 1 - 6 derrickiä). Jännityksellä odotan erityisesti jaksoa 275. Laulujen aatelia, jolle hän suo vain yhden ainoan derrickin. Liekö hän ollut yhtä kitsas ainoankaan muun jakson suhteen?
Tosin oma arviointikriteeristöni taitaa olla varsin toisenlainen kuin Tian1806:n. Ihmettelen erityisesti esimerkiksi niitä vain kolmea derrickiä, jotka hän on antanut humoristisen viistolle jaksolle 273. Kappalaisen yöt, puhumattakaan 275. Laulujen aatelia minimitähdityksestä.
Tosin oma arviointikriteeristöni taitaa olla varsin toisenlainen kuin Tian1806:n. Ihmettelen erityisesti esimerkiksi niitä vain kolmea derrickiä, jotka hän on antanut humoristisen viistolle jaksolle 273. Kappalaisen yöt, puhumattakaan 275. Laulujen aatelia minimitähdityksestä.
Tian1806 on asettanut jaksot myös ranking-järjestykseen. Kahdeksaan jäljellä olevaan jaksoon sisältyy peräti neljä 1990-luvun kymmenestä parhaasta Derrickistä, muun muassa vuosikymmenen kahden kärki, jos Tian1806:een on uskominen:
1./10: 279. Miljoonalunnaat - to 9.12.2010
2./10: 278. Anna Lakowski - ?
6./10: 276. Pornocchio - ?
8./10: 274. Erehdyksenä murha - to 25.11.2010
torstai 18. marraskuuta 2010
273. Kappalaisen yöt
Die Nächte des Kaplans (24:7, 25.7.1997) - Es. pe 19.11.2010
Derrick tapaa itsemurhapaikalla vanhan tutun. Kappalainen Laux tuntuu antavan elämään väsyneille lohtua kellon ympäri. Mitä hän mahtaa tietää tapahtuneesta? (Yle.fi.)
"Soittakaa, itsemurhaajat!" "Odotan puhelimen ääressä vaikka koko yön." Derrickkin soittaa pari kertaa, ensimmäisen kerran jakson minuutilla 8.
Michael Maertens (s. 1963) esittää kappalainen Bernhard Lauxia yhdessä harvoista Derrick-rooleistaan. Hän on ylitsepursuavan auttamishaluinen samarialainen, vapaaehtoinen pekkasauri 24/7, joka ilmoittaa lehdessä, että hädässä kärvistelevä saa ottaa häneen yhteyttä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.
Itsemurhan ideoinut 18-vuotias tyttö soittaakin kappalaiselle heti alkutekstien päätyttyä kesken tämän kauneimpien unien. Pappismies rientää nuorilla kintuillaan avuksi rautatieasemalle, mutta tyttö on jo ehtinyt toteuttaa suunnitelmansa. Siellä kappalainen ja Derrick myös tutustuvat ja aloittavat seurustelunsa.
Gaby Herbst (s. 1948) esiintyy yhdeksännessä ja viimeisessä Derrickissään kappalaisen, tuon touhottavan idealistin, äitinä. Miksi hänellä silti ei ole ainoatakaan harmaata hiusta?
Tapahtuu toinen itsemurha: herra Gropius ampuu itsensä kesken kappalaiselle suunnatun puhelun. Kappalainen ja Derrick saavat mainion verukkeen jatkaa seurusteluaan. Ylitarkastaja äkkää kuitenkin nopeasti itsetuhon lavastetuksi, eli tämäkin jakso kruunautuu ehdalla murhalla. Ei tarvitse pelkkien itsemurhien kanssa läträtä.
Itsemurhan ideoinut 18-vuotias tyttö soittaakin kappalaiselle heti alkutekstien päätyttyä kesken tämän kauneimpien unien. Pappismies rientää nuorilla kintuillaan avuksi rautatieasemalle, mutta tyttö on jo ehtinyt toteuttaa suunnitelmansa. Siellä kappalainen ja Derrick myös tutustuvat ja aloittavat seurustelunsa.
Gaby Herbst (s. 1948) esiintyy yhdeksännessä ja viimeisessä Derrickissään kappalaisen, tuon touhottavan idealistin, äitinä. Miksi hänellä silti ei ole ainoatakaan harmaata hiusta?
Tapahtuu toinen itsemurha: herra Gropius ampuu itsensä kesken kappalaiselle suunnatun puhelun. Kappalainen ja Derrick saavat mainion verukkeen jatkaa seurusteluaan. Ylitarkastaja äkkää kuitenkin nopeasti itsetuhon lavastetuksi, eli tämäkin jakso kruunautuu ehdalla murhalla. Ei tarvitse pelkkien itsemurhien kanssa läträtä.
Tutustutaan herra Gropiuksen lähipiiriin: entiseen vaimoon Rita Russekiin (s. 1952), joka päättää trilogiaksi yltäneen Derrick-uransa palaamalla viimeiseen rooliinsa 16 vuoden tauon jälkeen, ja tämän veljeen, Hanns Zischleriin (1947) viimeisessä neljästä Derrick-osastaan. Russek ja Zischler pesiytyvät äveriään herra Gropiuksen tyhjäksi jääneeseen kotikartanoon vinhaa vauhtia.
Tuore pari Derrick ja kappalainen kutsuvat itse itsensä vieraiksi epävirallisiin tupareihin kartanoon. Siellä he tutustuvat myös kolmeen tyttäreen, jotka kilvan suhtautuvat ironisen pilkallisesti kappalaisen maailmaan. Leipätyönään Russek ja veli-Zischler pitävät epämääräistä baaria. Kolme tytärtä avustavat vähissä pukeissa mukana, baaritiskin edessä ja takana.
Helmut Pick esittää pikkuosan kirkkoherra Johannes Benderinä. Horst Bollman (s. 1925) puolestaan on viimeisessä Derrick-roolissaan ääni, joka loppupuolella jaksoa saa kasvot. Hän myös vaihtaa joukkuetta kesken kaiken ryhtymällä murhaajan juudakseksi.
Kappalaisen yöt lähtee liikkeelle kiehtovasta alkuideasta, eikä toteutus jää toiseksi. Jakso etenee jännittävästi, mikä ei ole ominaista ihan joka Derrickille, ja viihdyttävästi. Myös odottamattomia juonenkäänteitä riittää. Oivaltava huumorikin on täysin tahallista. Lisäksi perverssi kuningasperhe - sisko ja sen veli ja kolme prinsessaa - tuo jaksoon mukaan irvokkaan sadun lumoa ilotyttöbaariin sijoittuvine hoveineen.
Ennen lopputekstejä Derrick ehtii vielä kerran herättää laupiaan kappalaisen puhelullaan, jälleen keskiyön pahemmalla puolella.
Tuore pari Derrick ja kappalainen kutsuvat itse itsensä vieraiksi epävirallisiin tupareihin kartanoon. Siellä he tutustuvat myös kolmeen tyttäreen, jotka kilvan suhtautuvat ironisen pilkallisesti kappalaisen maailmaan. Leipätyönään Russek ja veli-Zischler pitävät epämääräistä baaria. Kolme tytärtä avustavat vähissä pukeissa mukana, baaritiskin edessä ja takana.
Helmut Pick esittää pikkuosan kirkkoherra Johannes Benderinä. Horst Bollman (s. 1925) puolestaan on viimeisessä Derrick-roolissaan ääni, joka loppupuolella jaksoa saa kasvot. Hän myös vaihtaa joukkuetta kesken kaiken ryhtymällä murhaajan juudakseksi.
Kappalaisen yöt lähtee liikkeelle kiehtovasta alkuideasta, eikä toteutus jää toiseksi. Jakso etenee jännittävästi, mikä ei ole ominaista ihan joka Derrickille, ja viihdyttävästi. Myös odottamattomia juonenkäänteitä riittää. Oivaltava huumorikin on täysin tahallista. Lisäksi perverssi kuningasperhe - sisko ja sen veli ja kolme prinsessaa - tuo jaksoon mukaan irvokkaan sadun lumoa ilotyttöbaariin sijoittuvine hoveineen.
Ennen lopputekstejä Derrick ehtii vielä kerran herättää laupiaan kappalaisen puhelullaan, jälleen keskiyön pahemmalla puolella.
- Miten ja miksi ihmeessä saksalainen Hanns Zischler, jaksossa murhatun kartanonherran lanko, liittyy ruotsalaiseen Beck-poliisisarjaan? Vastaus löytynee tästä tekstistä, jonka kirjoittelin kesähuvilallani Villa Derrickeriassa.
Siska 8. Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi
Fünf Sekunden, höchsten sechs (2:5, 23.4.1999) - Es. to 18.11.2010
Perheyrityksen poika saa selville, että yrityksen tutkimuslaboratoriossa tehdään epäilyttäviä kokeita ihmisille. Isä kehottaa poikaa vaikenemaan kohtalokkain seurauksin. (Yle.fi.)
Sitten Hahnella ja sillä nuoremmalla tyypillä on poliisiaseman kahvihuoneesta kahvin laihuudesta juontuvia erimielisyyksiä, joitten tiimellyksessä rikotaan posliinejakin. Derrickin pikku apulaiset Harry Klein ja Willi Berger eivät ikipäivinä käyttäytyisi noin rahvaanomaisesti, eivät edes kameroitten poissa ollessa.
Uskooko Siska järeää todistusaineistoa vai psyykkisesti epävakaata poika-Siebertiä ja katsojaa? Katsoja tietenkin luottaa silmiinsä, kai, ja odottaa selitystä massiiviselle lavastukselle. 40 minuutin jälkeen todisteita pojan tarinan puolesta onneksi alkaa ilmetä, joten katsojakin voi huokaista, kun omaa mielenterveyttään ei tarvitsekaan välttämättä epäillä.
Jakson nimi "Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi" viittaa videofilmin, jonka poika-Siebert on nähnyt ja jonka muutaman sekunnin pituinen katkelma osoittaa isän firman sekaantumisen laittomuuksiin.
Siska on paljon Derrickiä arkisempi ja realistisempi, panin merkille. Sama koskee päähenkilöä: kultivoitunut ylitarkastaja kuuntelisi ainakin pari kotikamarikonserttia siinä ajassa kun nuoremman polven komisario pelaa erän biljardia, solmiotta totta kai. Derrickin äärimmäiset poikkeusyksilötkin näyttävät loistavan poissaolollaan. Myös moni muu joskus rasitteeksi käynyt maneeri on karissut muuttokuormasta.
Kyllä jakso katsomisen kestää; ei se ole lainkaan huono joutsenlaulu Reineckerin pitkälle käsikirjoittajan uralle. Ja loppurepliikeissä Siska päätähtenä asettaa derrickläisen, syvemmin ymmärtävän kaksoisvalaistuksen surmaajan vaikuttimien ylle.
Perheyrityksen poika saa selville, että yrityksen tutkimuslaboratoriossa tehdään epäilyttäviä kokeita ihmisille. Isä kehottaa poikaa vaikenemaan kohtalokkain seurauksin. (Yle.fi.)
 |
Siska ja Hahne työn touhussa. |
Illan Siska on erikoisjakso. Sen on näet kirjoittanut käsikirjoittaja Herbert Reinecker nähtävästi viimeiseksi jääneenä tv-käsikirjoituksenaan.
Derrick-maailman luonut Reineckerhan kirjoitti Siskan ensimmäisen tuotantokauden kaikki kolme jaksoa ja vielä tämän yhden toisella tuotantokaudella. (Aiheesta vähän lisää tässä tekstissäni, joka on katsojatilastojen mukaan yksi blogini suosituimpia.)
Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi alkaa kuin kunnon Derrick-jakso ikään. Rikkaan liikemiehen poika Bernie Siebert (Thomas Morris, s. 1966) harppoo isän firman tiloihin kesken tärkeän kokouksen ja yrittää kiihtyneenä estää isäkultaa allekirjoittamasta sopimusta, jonka moraali ei pojan mielestä kestä. Siinä poika sitten tulee ampuneeksi isänsä, molemmat kun vähän hermoilevat. Sitten poika kaahaa vihreällä VW Kuplallaan karkuun, mitä nyt välillä pysähtyy tienpenkkaan aamupahoinvointia potemaan.
Derrick-illuusio katoaa vasta kohdassa 4 ½ minuuttia, kun murharyhmässä puhelimeen ei vastaakaan Harry Klein. Itse asiassa puhelimeen ei vastaa ensin kukaan, sillä kaksi Siskan apulaista, Hahne ja joku nuorempi tyyppi, ovat ottaneet mallia työmoraaliinsa TVH:n klassisilta työmiehiltä - jotain istumalakon tapaista. Siska joutuu itse ottamaan luurin kauniisen käteensä, tosin ei yhtä kauniiseen kuin Derrickin käsi olisi ollut.
Linjan toisessa päässä on poika-Siebert, joka haluaa ilmoittaa tekemästään surmatyöstä. Poika vie Siskan murhapaikalle, mutta sieltäpä ei löydy enää jälkeäkään mistään poikkeavasta, vaikka katsojakin ihan varmasti näki tapahtuneen!
Siska soittaa kokouksessa mukana olleelle isän yhtiökumppanille, herra Busselle (Klaus "U-96" Wennemann (1940 - 2000) yhdessä viimeisistä rooleistaan), mutta yhtiökumppani toteaa sujuvasti, ettei kokoustilaa ole käytetty moneen viikkoon ainakaan.
Lopuksi poika-Siebertiä ei usko oma äitikään (Ute Cremer), joka juoruaa poliiseille pojalla olevan taipumusta aistiharhoihin ja psykoosiin. Isähän on Roomassa ja voi hyvin!
Derrick-illuusio katoaa vasta kohdassa 4 ½ minuuttia, kun murharyhmässä puhelimeen ei vastaakaan Harry Klein. Itse asiassa puhelimeen ei vastaa ensin kukaan, sillä kaksi Siskan apulaista, Hahne ja joku nuorempi tyyppi, ovat ottaneet mallia työmoraaliinsa TVH:n klassisilta työmiehiltä - jotain istumalakon tapaista. Siska joutuu itse ottamaan luurin kauniisen käteensä, tosin ei yhtä kauniiseen kuin Derrickin käsi olisi ollut.
Linjan toisessa päässä on poika-Siebert, joka haluaa ilmoittaa tekemästään surmatyöstä. Poika vie Siskan murhapaikalle, mutta sieltäpä ei löydy enää jälkeäkään mistään poikkeavasta, vaikka katsojakin ihan varmasti näki tapahtuneen!
Siska soittaa kokouksessa mukana olleelle isän yhtiökumppanille, herra Busselle (Klaus "U-96" Wennemann (1940 - 2000) yhdessä viimeisistä rooleistaan), mutta yhtiökumppani toteaa sujuvasti, ettei kokoustilaa ole käytetty moneen viikkoon ainakaan.
Lopuksi poika-Siebertiä ei usko oma äitikään (Ute Cremer), joka juoruaa poliiseille pojalla olevan taipumusta aistiharhoihin ja psykoosiin. Isähän on Roomassa ja voi hyvin!
Jakson tunnistaa kyllä hyvin Reineckerin käsikirjoittamaksi, sillä kohdassa 25 minuuttia Hahne astelee seksibaariin, jossa on paljaita tissejä ja kaikkea. Isä-Siebert ja Busse ovat kuulemma viihtyneet paikassa.
Sitten Hahnella ja sillä nuoremmalla tyypillä on poliisiaseman kahvihuoneesta kahvin laihuudesta juontuvia erimielisyyksiä, joitten tiimellyksessä rikotaan posliinejakin. Derrickin pikku apulaiset Harry Klein ja Willi Berger eivät ikipäivinä käyttäytyisi noin rahvaanomaisesti, eivät edes kameroitten poissa ollessa.
Uskooko Siska järeää todistusaineistoa vai psyykkisesti epävakaata poika-Siebertiä ja katsojaa? Katsoja tietenkin luottaa silmiinsä, kai, ja odottaa selitystä massiiviselle lavastukselle. 40 minuutin jälkeen todisteita pojan tarinan puolesta onneksi alkaa ilmetä, joten katsojakin voi huokaista, kun omaa mielenterveyttään ei tarvitsekaan välttämättä epäillä.
Jakson nimi "Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi" viittaa videofilmin, jonka poika-Siebert on nähnyt ja jonka muutaman sekunnin pituinen katkelma osoittaa isän firman sekaantumisen laittomuuksiin.
Siska on paljon Derrickiä arkisempi ja realistisempi, panin merkille. Sama koskee päähenkilöä: kultivoitunut ylitarkastaja kuuntelisi ainakin pari kotikamarikonserttia siinä ajassa kun nuoremman polven komisario pelaa erän biljardia, solmiotta totta kai. Derrickin äärimmäiset poikkeusyksilötkin näyttävät loistavan poissaolollaan. Myös moni muu joskus rasitteeksi käynyt maneeri on karissut muuttokuormasta.
Kyllä jakso katsomisen kestää; ei se ole lainkaan huono joutsenlaulu Reineckerin pitkälle käsikirjoittajan uralle. Ja loppurepliikeissä Siska päätähtenä asettaa derrickläisen, syvemmin ymmärtävän kaksoisvalaistuksen surmaajan vaikuttimien ylle.
Herbert Reineckerin käsikirjoittamat Siska-jaksot:
1. Uusi mies (1:1)
2. Malowan tytär (Frau Malowas Töchter, 1:2)
3. Noppapelurin kuolema (1:3)
8. Viisi sekuntia, korkeintaan kuusi (2:5)
272. Päästä sekaisin
Hölle im Kopf (24:6, 20.7.1997) - Es. to 18.11.2010
Kuvagalleria
Espanjassa eläkepäiviä viettävä toimittaja palaa järkyttyneenä kotimaahansa. Hänen lapsenlapsensa ruumis on löytynyt metsästä. Pyrkiessään selvittämään tapahtumia Derrick ei löydä oikeita johtolankoja. (Yle.fi.)
Tänään teemana on pedofilia. Carinan, Jana Kilkan esittämän koululaistytön, ruumis löytyy metsästä.
Mutta jakson alkukuvat sijoittuvat paljon myöhemmäksi. Martin Benrath astuu müncheniläishotelliin ja lausuu hotellivirkailijalle: "Olen kaksi viikkoa sitten murhatun Carinan isoisä."
Benrathista muistamme, miten hän sivistyi ja kultivoitui vankilassa syvämietteiseksi maailmanmieheksi jaksossa 260. Murhan jälkimainingit. Sen jälkeen hän on viettänyt hyvin ansaittuja eläkepäiviä Espanjassa, mistä nyt palaa murheellisena kotiseudulleen.
Isoisä-Benrathin ainoana tavoitteena on löytää Carinan murhaaja, ja siksi hän ilmoittautuu Derrickille, jonka tutkimukset polkevat paikallaan. Benrath tarjoaa apuaan, entiseltä ammatiltaan toimittajana kun on tottunut onkimaan asioita selville. Samassa tilaisuudessa hän esittää sydäntäsärkevän videon pikku Carinasta poneineen Derrickille ja tämän Harrylle, ja raottaapa hän raakoja kostofantasioitaankin kaksikolle.
Benrath alkaa raportoida Derrickille puhelimitse tutkimuksistaan, sillä välin kun ylitarkastaja raataa Harryineen toimistossaan omissa työtehtävissään kuin klassisten TVH:n miesten saksalaisverrokkina.
Sitten Benrath ja Derrick koettavat haparoivaa treffailua: yhteinen kävelyretki, intiimi rupattelu ravintolassa... Yhdessä he käyvät katsomassa ruumiin löytöpaikkaa, missä sureva isoisä avautuu: "Mitä itku on? Sitä että surun malja vuotaa ylitse. Minun suruni ei lopu milloinkaan."
Jakso käy psyykkisesti niin kuormittavaksi, että tarvitsemme jälleen avuksi poliisipsykologiamme Sophie Laueria (Marion Kracht).
Derrick yhyttää psykologi Lauerin pahaa aavistamattoman Benrathin kimppuun, vaikka tämä ei koe tarvitsevansa moisia palveluja. Onneksi toimittajataatto lopulta tykästyy psykologimme seuraan, sillä kukapa voisi vastustaa tuota kullannuppua, jonka seurassa arvon ylitarkastajammekin on useimmiten kuin sulaa vahaa. Ja elämänfilosofiaa Benrathilla totisesti piisaa paasattavaksi psykologi-Sophielle. "Jos ihminen tuntisi toisen tuskat, lakkaisiko hän tuottamasta tuskaa?" istuisi raamatullisessa aforistisuudessaan vaikka Jobin kirjaan.
Sillä välin toisaalla Derrick tekee yllätyskäynnin pornostudioon. "Meitä kiinnostaa lapsiporno", hän ilmoittaa studion johtajattarelle, rouva Michaela Rosenille (s. 1956), nähtävästi Carinan tapauksen innoittamana. Kuulusteluissa kamarilla Rosen avaa elämänfilosofiaansa: "Ei pornografia ole pahaa, se on rehellistä." Johtajatar on soveltanut elämänkatsomustaan ilmeisen menestyksekkäästi kahden poikansa kasvatukseen, joista toinen on tuomittu seksuaalirikollinen ja pedofiili. Emme tiedä vielä, että tuon pojan nimi on Michael Cock.
Mutta tiedämme, että Benrath on jo törmännyt Cockin pikkuvelipuoleen Goetz Hellriegeliin (s. 1964), jonka rouva Rosen on tuottanut Will Daninin kanssa. Sattumalta Benrath ja Hellriegel osuivat tytön surmapaikalle samaan aikaan, ja Cock juoksi kesken syvällisen keskustelun hämärästi tiehensä.
Perusteellisten etsintöjen jälkeen Benrath saa nuorukaisen uudelleen kynsiinsä ja käristää häntä mielestäni varsin tehokkaasti kohteliaisuudellaan ja muilla konsteillaan. Viimeisellä neljänneksellä Benrathin otteet kovenevat, ja salapoliisina oman käden oikeutta käyttämällä hän lopulta saa isoveli Cockin nalkkiin.
Jaksossa yksi jos toinen seurustelee ristiin yhden jos toisen kanssa. Pornotehtailijatar ja ansioitunut kasvattaja Rosenkin saa tutustua Benrathin maailmaan henkilökohtaisena yksityisnäytöksenä peräti kahdesti. Pienessä roolissa näyttäytyvää Benrathin poikaa, Carinan isää, esittää Peter Bertram.
Päästä sekaisin vetoaa laskelmoidusti katsojan tunteisiin: videot pienestä Arminius-poninpoikasesta, jonka siipensä ja elämänsä pian menettävä ihmisenpoikanen Carina on saanut lahjaksi isoisältään. Kuka sitten on jakson nimen mukaisesti "päästä sekaisin"? Tarjokkaita löytyy monesta ilmansuunnasta: pedofiili, pornotehtailijatar, lapsenlapsen kohtalon haavoittama isoisä. (Katso anonyymin kirjoitusta tämän tekstin kommenttiosuudessa. Hänen selityksensä jakson nimestä on luullakseni täsmälleen oikea.)
Jakson varsinainen päähenkilö, tapahtuneen tragedian riivaamaksi joutunut emeritusjournalisti Benrath, on varsin voimakkaasti ja samalla uskottavasti kehitelty, kokonainen jykevä persoona, jonka Derrick-veteraani Benrath näyttelee suvereenisti, vaikka toissijaisella juonitasolla tapahtumat eivät välttämättä yhtä uskottavia olisikaan. Lisäarvoa jaksolle tuottaa sekin, että Benrathin laajasti esittämä elämän- ja yhteiskuntafilosofia ei vuoda mahdollisesti lainkaan. Hän saakin lausua jakson päättävät painokkaat sanat lapsista ja lapsenraiskaajista: "Heidän murhaajansa vieköön Saatana."
Kuvagalleria
Espanjassa eläkepäiviä viettävä toimittaja palaa järkyttyneenä kotimaahansa. Hänen lapsenlapsensa ruumis on löytynyt metsästä. Pyrkiessään selvittämään tapahtumia Derrick ei löydä oikeita johtolankoja. (Yle.fi.)
Tänään teemana on pedofilia. Carinan, Jana Kilkan esittämän koululaistytön, ruumis löytyy metsästä.
Mutta jakson alkukuvat sijoittuvat paljon myöhemmäksi. Martin Benrath astuu müncheniläishotelliin ja lausuu hotellivirkailijalle: "Olen kaksi viikkoa sitten murhatun Carinan isoisä."
Benrathista muistamme, miten hän sivistyi ja kultivoitui vankilassa syvämietteiseksi maailmanmieheksi jaksossa 260. Murhan jälkimainingit. Sen jälkeen hän on viettänyt hyvin ansaittuja eläkepäiviä Espanjassa, mistä nyt palaa murheellisena kotiseudulleen.
Isoisä-Benrathin ainoana tavoitteena on löytää Carinan murhaaja, ja siksi hän ilmoittautuu Derrickille, jonka tutkimukset polkevat paikallaan. Benrath tarjoaa apuaan, entiseltä ammatiltaan toimittajana kun on tottunut onkimaan asioita selville. Samassa tilaisuudessa hän esittää sydäntäsärkevän videon pikku Carinasta poneineen Derrickille ja tämän Harrylle, ja raottaapa hän raakoja kostofantasioitaankin kaksikolle.
Benrath alkaa raportoida Derrickille puhelimitse tutkimuksistaan, sillä välin kun ylitarkastaja raataa Harryineen toimistossaan omissa työtehtävissään kuin klassisten TVH:n miesten saksalaisverrokkina.
Sitten Benrath ja Derrick koettavat haparoivaa treffailua: yhteinen kävelyretki, intiimi rupattelu ravintolassa... Yhdessä he käyvät katsomassa ruumiin löytöpaikkaa, missä sureva isoisä avautuu: "Mitä itku on? Sitä että surun malja vuotaa ylitse. Minun suruni ei lopu milloinkaan."
Jakso käy psyykkisesti niin kuormittavaksi, että tarvitsemme jälleen avuksi poliisipsykologiamme Sophie Laueria (Marion Kracht).
Derrick yhyttää psykologi Lauerin pahaa aavistamattoman Benrathin kimppuun, vaikka tämä ei koe tarvitsevansa moisia palveluja. Onneksi toimittajataatto lopulta tykästyy psykologimme seuraan, sillä kukapa voisi vastustaa tuota kullannuppua, jonka seurassa arvon ylitarkastajammekin on useimmiten kuin sulaa vahaa. Ja elämänfilosofiaa Benrathilla totisesti piisaa paasattavaksi psykologi-Sophielle. "Jos ihminen tuntisi toisen tuskat, lakkaisiko hän tuottamasta tuskaa?" istuisi raamatullisessa aforistisuudessaan vaikka Jobin kirjaan.
Sillä välin toisaalla Derrick tekee yllätyskäynnin pornostudioon. "Meitä kiinnostaa lapsiporno", hän ilmoittaa studion johtajattarelle, rouva Michaela Rosenille (s. 1956), nähtävästi Carinan tapauksen innoittamana. Kuulusteluissa kamarilla Rosen avaa elämänfilosofiaansa: "Ei pornografia ole pahaa, se on rehellistä." Johtajatar on soveltanut elämänkatsomustaan ilmeisen menestyksekkäästi kahden poikansa kasvatukseen, joista toinen on tuomittu seksuaalirikollinen ja pedofiili. Emme tiedä vielä, että tuon pojan nimi on Michael Cock.
Mutta tiedämme, että Benrath on jo törmännyt Cockin pikkuvelipuoleen Goetz Hellriegeliin (s. 1964), jonka rouva Rosen on tuottanut Will Daninin kanssa. Sattumalta Benrath ja Hellriegel osuivat tytön surmapaikalle samaan aikaan, ja Cock juoksi kesken syvällisen keskustelun hämärästi tiehensä.
Perusteellisten etsintöjen jälkeen Benrath saa nuorukaisen uudelleen kynsiinsä ja käristää häntä mielestäni varsin tehokkaasti kohteliaisuudellaan ja muilla konsteillaan. Viimeisellä neljänneksellä Benrathin otteet kovenevat, ja salapoliisina oman käden oikeutta käyttämällä hän lopulta saa isoveli Cockin nalkkiin.
Jaksossa yksi jos toinen seurustelee ristiin yhden jos toisen kanssa. Pornotehtailijatar ja ansioitunut kasvattaja Rosenkin saa tutustua Benrathin maailmaan henkilökohtaisena yksityisnäytöksenä peräti kahdesti. Pienessä roolissa näyttäytyvää Benrathin poikaa, Carinan isää, esittää Peter Bertram.
Päästä sekaisin vetoaa laskelmoidusti katsojan tunteisiin: videot pienestä Arminius-poninpoikasesta, jonka siipensä ja elämänsä pian menettävä ihmisenpoikanen Carina on saanut lahjaksi isoisältään. Kuka sitten on jakson nimen mukaisesti "päästä sekaisin"? Tarjokkaita löytyy monesta ilmansuunnasta: pedofiili, pornotehtailijatar, lapsenlapsen kohtalon haavoittama isoisä. (Katso anonyymin kirjoitusta tämän tekstin kommenttiosuudessa. Hänen selityksensä jakson nimestä on luullakseni täsmälleen oikea.)
Jakson varsinainen päähenkilö, tapahtuneen tragedian riivaamaksi joutunut emeritusjournalisti Benrath, on varsin voimakkaasti ja samalla uskottavasti kehitelty, kokonainen jykevä persoona, jonka Derrick-veteraani Benrath näyttelee suvereenisti, vaikka toissijaisella juonitasolla tapahtumat eivät välttämättä yhtä uskottavia olisikaan. Lisäarvoa jaksolle tuottaa sekin, että Benrathin laajasti esittämä elämän- ja yhteiskuntafilosofia ei vuoda mahdollisesti lainkaan. Hän saakin lausua jakson päättävät painokkaat sanat lapsista ja lapsenraiskaajista: "Heidän murhaajansa vieköön Saatana."
lauantai 13. marraskuuta 2010
271. Löytötavara
Fundsache Anja (24:5, 23.5.1997) - Es. pe 12.11.2010
Vuokratalon käytävältä löytyy kuollut mies. Kuoleman tuottanut linkkuveitsi löytyy etsinnöissä pihan roskalaatikosta. Derrickiä askarruttavat kuolemaan johtaneet syyt. (Yle.fi)
Löytötavaran minuutilla 23 löytyy kerrostalon käytävältä linkkuveitsellä telottuna vanha tuttu, Franjo Marincic, joka esittää 50-vuotiasta Alfred Kajunkea. Ennen tuota kohtalokasta iltaa hän ehtii kuitenkin vielä monen viikon ajan örveltää kantapubissaan ja välillä yltyä iloksemme hitlermäiseen mekastukseenkin. Perhe ehtii yhtä monen viikon ajan odottaa häntä sohvalla rivissä istuen ja humalaista selkäsaunaa tai jotain vielä pahempaa vartoen.
Tutkimukset lähtevät liikkeelle tuosta perheestä, johon kuuluvat vaimo Irene Clarin (s. 1955) jäähyväisroolissaan sekä tyttäret Anja (18 vee) ja Milly (12 vee). Anjaa esittää Katja Woywood (s. 1971) ensimmäisessä kahdesta Derrick-roolistaan. Inge Schulzilla on pikkurooli naapuriasunnon iäkkäänä rouvana.
Tutkimukset lähtevät liikkeelle tuosta perheestä, johon kuuluvat vaimo Irene Clarin (s. 1955) jäähyväisroolissaan sekä tyttäret Anja (18 vee) ja Milly (12 vee). Anjaa esittää Katja Woywood (s. 1971) ensimmäisessä kahdesta Derrick-roolistaan. Inge Schulzilla on pikkurooli naapuriasunnon iäkkäänä rouvana.
Jakson nimi Löytötavara viittaa tytär-Woywoodiin, jonka Daniel Friedrich (s. 1949) löytää puutarhamajastaan paossa isän intohimoa. Syntyy sarjalle tyypillinen poikkeustilannesuhde: hyväntahtoinen Friedrich majoittaa Woywoodin yöksi kotinsa lämpöön ja ottaa sitten vähitellen tytön siipiensä suojaan, välillä syöttääkin tätä "kuin kissanpentua". Friedrich on jakson derrickläinen poikkeusyksilö, joka perustelee suojelusuhdettaan Derrickille näin: "Olen kirjailija, onnettomat ihmiset kiehtovat minua."
Derrick alkaa luonnollisesti veljeillä Friedrichin kanssa, joka saa laajasti eritellä käsityksiään Marincicin onnettomasta perheestä. Ylitarkastajan läsnä ollessa Friedrich ilmaisee niin voimakasta tunnereaktiota Marincic-vainajaa kohtaan, että 2000-luvun katsoja alkaa pelätä, miten näyttelijä mahtoi kestää parin vuoden takaiset uutiset Amstettenista ja Joseph Fritzlin perhekunnan tapahtumista.
Mielestäni jakson kammottavin hirviö ei kuitenkaan ole Marincic vaan Friedrichin naisystävä, raastinraudan ja kaktuksen mustasukkainen yhdistelmä. Niin humaani mies ja filantrooppi kuin Friedrich ei olisi ansainnut sellaista myrkkistä taakakseen. Hyvä kun lopulta häipyi.
Loppukohtaus käydään Marincicien vuokrakodissa, jossa Derrick ja Harry Klein plaraavat muistikirjojensa sisältöä perheen edessä vähän kuin olisivat uuden näytelmän ensimmäisissä lukuharjoituksissa. Friedrichkin istuu omalla paikallaan sohvalla kuin uusioisä ikään.
Varsinkin myöhempien tuotantokausien Derrickille tavaramerkkisimpiä ovat unenomaiset murhatapaukset Münchenin rahayläluokan keskuudessa, mitä nyt joskus seikkaillaan jännittävissä hämäräklubeissa. Löytötavara on piristävä poikkeus säännöstä työläisrealismissaan, Marincickin sellaisessa kunnossa, että herkempi katsoja voisi pelätä hänen tunkevan kuvaruudun läpi mukiloimaan viattoman teeveen katsojan.
Woywoodin poikkeuksellinen suhde hyväntekijäänsä on jakson kannattava ydin. Toisaalta moinen on jo muodostunut sarjan yhdeksi kliseeksi - tämä on vain yksi sen monista variaatioista. Näin isänpäivän kynnyksellä Löytötavara antaa myös opetuksen, että isän rakkaus voi olla vääränkinlaista. Tämä käy mielessä, kun Marincic lausuu tytär-Woywoodille tämän jälleen kerran kampitettuaan: "Älä pelkää, minähän rakastan sinua."
torstai 11. marraskuuta 2010
270. Yölintujen laulu
Gesang der Nachtvögel (24:4, 18.4.1997) - Es. to 11.11.2010
Kuvagalleria
Liikemies joutuu yliajetuksi ja kuolee. Tapaus osoittautuu tarkoin suunnitelluksi murhaksi, mutta sen motiivi askarruttaa Derrickiä. (Yle.fi.)
Hans Peter Hallwachs joutuu jäähyväisroolissaan rahakkaana yritysjohtaja Rosenfeldinä minuutilla 21 yliajetuksi toimistonsa vieressä olevalla pysäköintialueella. Yliajaja, tarjoilijana työskentelevä mutta nähtävästi palkkamurhaa sivutoimena heittävä Christian Koch (s. 1962), pakenee.
Mutta ennen sitä jakson aloitus vilisee ihmisiä ja tutustutaan nykytaiteeseen. Nykykuvataiteessa asuu kuin kotonaan Roswitha Schreiner, joka osaa taiteen lisäksi analysoida aikalaisuuttakin ynnä sanoittaa lauluja, kuten "Yölintujen laulun". Näitä nuoria, naispuolisia, suorastaan kökköjä multilahjakkuuksiahan sarjassa on riittänyt. Jacques Breuer (s. 1956) on Schreinerin veli; he asuvat yhdessä.
Hallwachsilla on vaimo Gertraud Jesserer (s. 1943) ja ajelehtiva poika: Nikolaus Gröbe (s. 1970), jonka pitäisi opiskella yliopistossa mutta joka viihtyy paremmin diskossa. Hän kuvittelee Schreinerin tyttöystäväkseen, mutta oikeasti Schreiner vain näyttelee sellaista, aikanaan selviävistä ilmeisistä syistä, veljensä suosiollisella avustuksella. Joka tapauksessa kirkasotsa Gröbe ja kirkasotsa Schreiner viihtyvät hyvin sängyssä lakanoitten välissä yhdessä pitkin jaksoa.
Heti jakson alussa kohtaamme autosta käsin tapahtumia tarkkailevan salaperäisen tohtori Rubinin, jota esittää Raphael Wilczek (s. 1951). Hän johtaa eräänlaista "nykyajan tutkimuksen instituutti", lahkoa, jonka toimintaa ja ajatuksia nyky-yhteiskunnasta hän jakson loppupuolella ystävällisimmin esittelee nuorelle Gröbelle.
Jakson viimeisellä kolmanneksella Harry Klein joutuu vihreässä toppatakissa testinukeksi, kun Derrick yrittää ajaa niin täysillä kuin uskaltaa tämän päälle pimeällä parkkipaikalla. Pelkääjän paikalla istuu Gröbe, joka menetti isänsä samassa paikassa 24 tuntia aiemmin. ”Tuo kaveri ei saa unohtaa kauhuaan”, Derrick perustelee jälkikäteen. Tällaiset demonstraatiothan on sarjassa aiemminkin testattu ja toimiviksi havaittu.
Loppuratkaisu tapahtuu Carossa-baarissa, jonka omistaa herra Carossa, Michael Zittel (s. 1951). Siellä hajallaan olleet langat liittyvät vihdoin yhteen, uskottavasti tai mieluummin epäuskottavasti.
Yölintujen laulun mittaan tulin melkoisen innokkaasti odottaneeksi lopputekstien hetkeä, sillä jakso ei mielestäni käsittele idealismin teemaansa kovinkaan loistavasti. Onneksi loppuratkaisun jälkeen on sentään vielä yksi kohtaus, elähdyttävä ja vapauttava hetki korkeassa baarissa, oopperamusiikin saattelemana. Läsnä ovat Derrick ja Gröbe, jota ylitarkastaja isällisesti ja mentorimaisesti kuin Vergilius ohjastaa eteenpäin, portaita ylös taivaan iloa kohti. Ja baarissa - siellä heitä odottaa: Roswitha Schreiner, jumalaisen muodon ottaneena, Beatricena vuosimallia 1997.
Tämä lopetus kuuluu sarjan ehdottomiin huippuihin, jos melodraamasta sattuu tykkäämään. "Luoja teitä varjelkoon kun etsitte tienviittoja", Derrick vielä ajattelee nuorta paria tarkastellessaan.
Roswitha Schreinerin tähän jaksoon päättynyttä matkaa läpi Derrickin kiirastulien on mahdollista muistella tämän YouTubesta löytyvän, italiaksi dubatun koosteen avustuksella.
Liikemies joutuu yliajetuksi ja kuolee. Tapaus osoittautuu tarkoin suunnitelluksi murhaksi, mutta sen motiivi askarruttaa Derrickiä. (Yle.fi.)
Hans Peter Hallwachs joutuu jäähyväisroolissaan rahakkaana yritysjohtaja Rosenfeldinä minuutilla 21 yliajetuksi toimistonsa vieressä olevalla pysäköintialueella. Yliajaja, tarjoilijana työskentelevä mutta nähtävästi palkkamurhaa sivutoimena heittävä Christian Koch (s. 1962), pakenee.
Mutta ennen sitä jakson aloitus vilisee ihmisiä ja tutustutaan nykytaiteeseen. Nykykuvataiteessa asuu kuin kotonaan Roswitha Schreiner, joka osaa taiteen lisäksi analysoida aikalaisuuttakin ynnä sanoittaa lauluja, kuten "Yölintujen laulun". Näitä nuoria, naispuolisia, suorastaan kökköjä multilahjakkuuksiahan sarjassa on riittänyt. Jacques Breuer (s. 1956) on Schreinerin veli; he asuvat yhdessä.
Hallwachsilla on vaimo Gertraud Jesserer (s. 1943) ja ajelehtiva poika: Nikolaus Gröbe (s. 1970), jonka pitäisi opiskella yliopistossa mutta joka viihtyy paremmin diskossa. Hän kuvittelee Schreinerin tyttöystäväkseen, mutta oikeasti Schreiner vain näyttelee sellaista, aikanaan selviävistä ilmeisistä syistä, veljensä suosiollisella avustuksella. Joka tapauksessa kirkasotsa Gröbe ja kirkasotsa Schreiner viihtyvät hyvin sängyssä lakanoitten välissä yhdessä pitkin jaksoa.
Heti jakson alussa kohtaamme autosta käsin tapahtumia tarkkailevan salaperäisen tohtori Rubinin, jota esittää Raphael Wilczek (s. 1951). Hän johtaa eräänlaista "nykyajan tutkimuksen instituutti", lahkoa, jonka toimintaa ja ajatuksia nyky-yhteiskunnasta hän jakson loppupuolella ystävällisimmin esittelee nuorelle Gröbelle.
Jakson viimeisellä kolmanneksella Harry Klein joutuu vihreässä toppatakissa testinukeksi, kun Derrick yrittää ajaa niin täysillä kuin uskaltaa tämän päälle pimeällä parkkipaikalla. Pelkääjän paikalla istuu Gröbe, joka menetti isänsä samassa paikassa 24 tuntia aiemmin. ”Tuo kaveri ei saa unohtaa kauhuaan”, Derrick perustelee jälkikäteen. Tällaiset demonstraatiothan on sarjassa aiemminkin testattu ja toimiviksi havaittu.
Loppuratkaisu tapahtuu Carossa-baarissa, jonka omistaa herra Carossa, Michael Zittel (s. 1951). Siellä hajallaan olleet langat liittyvät vihdoin yhteen, uskottavasti tai mieluummin epäuskottavasti.
Yölintujen laulun mittaan tulin melkoisen innokkaasti odottaneeksi lopputekstien hetkeä, sillä jakso ei mielestäni käsittele idealismin teemaansa kovinkaan loistavasti. Onneksi loppuratkaisun jälkeen on sentään vielä yksi kohtaus, elähdyttävä ja vapauttava hetki korkeassa baarissa, oopperamusiikin saattelemana. Läsnä ovat Derrick ja Gröbe, jota ylitarkastaja isällisesti ja mentorimaisesti kuin Vergilius ohjastaa eteenpäin, portaita ylös taivaan iloa kohti. Ja baarissa - siellä heitä odottaa: Roswitha Schreiner, jumalaisen muodon ottaneena, Beatricena vuosimallia 1997.
Tämä lopetus kuuluu sarjan ehdottomiin huippuihin, jos melodraamasta sattuu tykkäämään. "Luoja teitä varjelkoon kun etsitte tienviittoja", Derrick vielä ajattelee nuorta paria tarkastellessaan.
Roswitha Schreinerin tähän jaksoon päättynyttä matkaa läpi Derrickin kiirastulien on mahdollista muistella tämän YouTubesta löytyvän, italiaksi dubatun koosteen avustuksella.
perjantai 5. marraskuuta 2010
269. Tappion paikka
Verlorener Platz (24:3, 14.3.1997) - Es. pe 5.11.2010
Kuvagalleria
Rouva lähtee viemään liikkeen viikon kassaa säilytyslokeroon eikä palaa sovitusti noutamaan miestään. Vaimo löytyy murhattuna autoonsa. Umpimähkäinen ryöstö vai harkittu murha? (Yle.fi.)
Tänään näemme traagisen tarinan Lenaun vaatekauppiassukua kohtaavasta vastoinkäymisestä. Herta Lenauta esittävä Irina Wanka (s. 1961) nimittäin kokee ankean kohtalon autonsa ääreen kuristettuna, viimeisessä Derrick-roolissaan. Mikä pahinta, murhaajankin sukunimi alkaa ällällä niin kuin Lenau, kuten tulemme näkemään.
Mutta ennen vastoinkäymisiä Wanka on ylen onnellisesti naimisissa Klausjürgen "Herr Professor Vuoristosairaala" Wussowin (1929 - 2007) kanssa. Tämä on Wussowin toinen avioliitto, ensimmäinen oli saksalaisen teatterin nykyisen Grand Old Ladyn Christiane Hörbigerin (s. 1938) kanssa.
Ensin Wussow pyrkii kieltämään vaimonsa kuoleman, mikä on suorastaan tragikoomisen hienosti kuvattu. Sitten kun totuutta enää ei voi kiistää, hän joutuu sairaalaan vuodelepoon massiivista lamaannusta potien. Derrickin puhuttaessa Wussowia ensimmäinen rouva Lenau eli Hörbiger tulee yllätyskäynnille sairasvuoteen ääreen ja suhtautuu Wussowiin yhä varsin omistavasti.
Lempinäyttelijöitteni Wussowin ja Hörbigerin avioliitosta ei voi siitä ja syntyä kuin jotain aivan spesiaalia, eli tässä tapauksessa joka-paikan-punastuja Holger Handtke, lempinäyttelijöitteni aatelia hänkin. Hänen estradille astumistaan saamme kuitenkin jännittää kiusaannuttavan kauan, aina minuutille 29. Sitä ennen katsojalle esitellään pariskunnan kaksi muuta lasta: tytär Natali Seelig (s. 1970) ja toinen poika.
Handtkekin työskentelee perheensä vaatehtimossa ja reagoi Derrickin puhutteluihin eleettömän apeasti. Jakson mittaan katsojakin käy apeaksi, sillä niin pieneksi on tämän poikakullan rooli kirjoitettu, vaikka kyseessä on sentään hänen jäähyväisroolinsa sarjassa. Lohdullista kuitenkin on, että tällä kerralla Handtke ei tyri raskaasti surmaamalla silkkaa kömpelyyttään rakastettuaan tai muuta naikkosta, vastoin kuin rutiiniksi ehti jo muodostua.
Tappion paikka kertoo tarinan Hörbigerin epätoivoisesta yrityksestä saattaa Lenautten särkynyt perheidylli takaisin kokoon. Ymmärrettävästi hän on Derrickin ykkösepäilty läpi jakson, ja yhteisinä joutohetkinä Derrick vie hänet tutustumaan oikeustaloon ja kertomaan syväajatuksiaan puolustautumisesta ja syyllisyydestä. Tutustumiskäynnistä riittää jälkipuitavaa Harryn kanssa kamarilla.
Loppukohtauksen on tarkoitus sijoittua Lenautten päivällispöytään, johon Gabriele Dossi (s. 1947) tarjoilee taloudenhoitajattarena. Miltei koko perhe - äiti, isä, kaksi lasta ja Derrick - on paikalla, mutta Handtke uupuu. Niinpä Hörbiger lähtee Derrickin kanssa etsimään Handtkea ja uutta loppukohtauspaikkaa, jossa kaikki selviää, hiukan latteasti mielestäni tosin.
Tämä on jotenkin rutiininen jakso... Jos Tappion paikkaa ei olisi kirkastettu peräti kolmella lempinäyttelijälläni, olisin voinut vailla tunnontuskia jättää jakson väliin.
Niille, jotka kaipaavat vielä jakson huippukohtien läpikäyntiä, on suunnattu oheinen YouTubesta löytyvä 10-minuuttinen video jaksosta.
Kuvagalleria
Rouva lähtee viemään liikkeen viikon kassaa säilytyslokeroon eikä palaa sovitusti noutamaan miestään. Vaimo löytyy murhattuna autoonsa. Umpimähkäinen ryöstö vai harkittu murha? (Yle.fi.)
Tänään näemme traagisen tarinan Lenaun vaatekauppiassukua kohtaavasta vastoinkäymisestä. Herta Lenauta esittävä Irina Wanka (s. 1961) nimittäin kokee ankean kohtalon autonsa ääreen kuristettuna, viimeisessä Derrick-roolissaan. Mikä pahinta, murhaajankin sukunimi alkaa ällällä niin kuin Lenau, kuten tulemme näkemään.
Ensin Wussow pyrkii kieltämään vaimonsa kuoleman, mikä on suorastaan tragikoomisen hienosti kuvattu. Sitten kun totuutta enää ei voi kiistää, hän joutuu sairaalaan vuodelepoon massiivista lamaannusta potien. Derrickin puhuttaessa Wussowia ensimmäinen rouva Lenau eli Hörbiger tulee yllätyskäynnille sairasvuoteen ääreen ja suhtautuu Wussowiin yhä varsin omistavasti.
Lempinäyttelijöitteni Wussowin ja Hörbigerin avioliitosta ei voi siitä ja syntyä kuin jotain aivan spesiaalia, eli tässä tapauksessa joka-paikan-punastuja Holger Handtke, lempinäyttelijöitteni aatelia hänkin. Hänen estradille astumistaan saamme kuitenkin jännittää kiusaannuttavan kauan, aina minuutille 29. Sitä ennen katsojalle esitellään pariskunnan kaksi muuta lasta: tytär Natali Seelig (s. 1970) ja toinen poika.
Handtkekin työskentelee perheensä vaatehtimossa ja reagoi Derrickin puhutteluihin eleettömän apeasti. Jakson mittaan katsojakin käy apeaksi, sillä niin pieneksi on tämän poikakullan rooli kirjoitettu, vaikka kyseessä on sentään hänen jäähyväisroolinsa sarjassa. Lohdullista kuitenkin on, että tällä kerralla Handtke ei tyri raskaasti surmaamalla silkkaa kömpelyyttään rakastettuaan tai muuta naikkosta, vastoin kuin rutiiniksi ehti jo muodostua.
Tappion paikka kertoo tarinan Hörbigerin epätoivoisesta yrityksestä saattaa Lenautten särkynyt perheidylli takaisin kokoon. Ymmärrettävästi hän on Derrickin ykkösepäilty läpi jakson, ja yhteisinä joutohetkinä Derrick vie hänet tutustumaan oikeustaloon ja kertomaan syväajatuksiaan puolustautumisesta ja syyllisyydestä. Tutustumiskäynnistä riittää jälkipuitavaa Harryn kanssa kamarilla.
Loppukohtauksen on tarkoitus sijoittua Lenautten päivällispöytään, johon Gabriele Dossi (s. 1947) tarjoilee taloudenhoitajattarena. Miltei koko perhe - äiti, isä, kaksi lasta ja Derrick - on paikalla, mutta Handtke uupuu. Niinpä Hörbiger lähtee Derrickin kanssa etsimään Handtkea ja uutta loppukohtauspaikkaa, jossa kaikki selviää, hiukan latteasti mielestäni tosin.
Tämä on jotenkin rutiininen jakso... Jos Tappion paikkaa ei olisi kirkastettu peräti kolmella lempinäyttelijälläni, olisin voinut vailla tunnontuskia jättää jakson väliin.
Niille, jotka kaipaavat vielä jakson huippukohtien läpikäyntiä, on suunnattu oheinen YouTubesta löytyvä 10-minuuttinen video jaksosta.
torstai 4. marraskuuta 2010
268. Ristikuulustelu
Gegenüberstellung (24:2, 31.1.1997) - Es. to 4.11.2010
Kuvagalleria
Kidnappaajat murhaavat itäeurooppalaisen naisen poliisien epäonnistuneen ajojahdin seurauksena. Löydettyään murhaajan Derrick on ymmällään kollegansa ihmeellisestä käyttäytymisestä. (Yle.fi.)
Naamioituneet miehet kidnappaavat itäeurooppalaisen naisen hienosta ravintolasta, johon tämä on hysteerisenä paennut.
Volker Lechtenbrink ja Stefan Kolosko muodostavat poliisin taisteluparin, joka saa tehtäväkseen ajaa takaa pakenevia kidnappaajia. Lechtenbrink ja Kolosko näyttelivät yhdessä myös jaksossa 256. Hyvää päivänjatkoa, murhaaja!, silloin julmana rakennusurakoitsijana ja tämän alaisuudessa työskentelevänä "heikkosilmäisenä" autonkuljettajana. Tähän jaksoon Kolosko on leikkauttanut siistin ja huolettoman siilitukan, ja silmälaseistakin hän on vapautunut ihan kokonaan.
Kolosko ryntää estämään itäeuroopattaren pahoinpitelyä, mutta ei pysty estämään tämän ampumista. Onneksi hän saa riistetyksi ampujan hupun, millä perusteella poliisipiirtäjä pystyy hahmottamaan murhaajasta tunnistuskuvan. Sitten Lechtenbrink saattelee Koloskon tämän kotiin ja perheidyllin pariin: pitkähiuksinen vaimo ja vielä pitkähiuksisempi pieni tytär Lisa, varmasti kasvattanut lettiään syntymästään asti.
Kolosko, idealistinen nuori poliisi, jää muistelemaan kokemaansa kauhukuvina. Vaimo yrittää lohduttaa: "Onnellista poliisia ei olekaan." Käy ilmeiseksi, että jakson psykologinen ydin sijoittuu tähän perheeseen, varsinkin kun Koloskoa aletaan uhkailla perhe tähtäimessä.
Sillä välin toisaalla Derrick Harryineen pistäytyy kuppilaan ja bongaa heti tunnistuskuvan naaman. Tämä työtön ja karseapersoonainen autonkuljettaja kutsutaan seuraavaksi päiväksi tunnistusriviin. Uhattua perheidylliään muistaen Kolosko jättää autonkuljettajan tunnistamatta, mutta Derrick Harryineen haistaa palaneen käryn. Ensin nuorelta poliisilta kysellään lisää, sitten häntä kiusataan lisää esittelemällä autonkuljettaja ohimennen hänelle, mutta Kolosko selviää Derrickin rääkistä.
Uhka perheen päältä väistyy, mutta Koloskon kauhukuvat eivät hellitä. Syyllisyys väärästä todistuksesta painaa. Ei ihme, että poliisimies jatkaa dialogiaan Derrickin kanssa kuin aikamme raskolnikov ikään, ja Derrick omalla tahollaan jatkaa Koloskon psykologista piiritystä.
Ristikuulustelussa valotetaan poliisimiehen moraalista ja psykologista ristiriitatilannetta sujuvasti ja luontevasti. Tämä on hieno pieni moraalitarina. Eikä lievähkö totunnaisuus viimeisen neljänneksen jännitysmomentissakaan Koloskon ja murhaajan välillä juuri vaikuta pisteisiin, varsinkaan kun murhaajassa on tiettyä ylensyönyttä kovaksikeitettyä karismaa.
Kuvagalleria
Kidnappaajat murhaavat itäeurooppalaisen naisen poliisien epäonnistuneen ajojahdin seurauksena. Löydettyään murhaajan Derrick on ymmällään kollegansa ihmeellisestä käyttäytymisestä. (Yle.fi.)
Naamioituneet miehet kidnappaavat itäeurooppalaisen naisen hienosta ravintolasta, johon tämä on hysteerisenä paennut.
Volker Lechtenbrink ja Stefan Kolosko muodostavat poliisin taisteluparin, joka saa tehtäväkseen ajaa takaa pakenevia kidnappaajia. Lechtenbrink ja Kolosko näyttelivät yhdessä myös jaksossa 256. Hyvää päivänjatkoa, murhaaja!, silloin julmana rakennusurakoitsijana ja tämän alaisuudessa työskentelevänä "heikkosilmäisenä" autonkuljettajana. Tähän jaksoon Kolosko on leikkauttanut siistin ja huolettoman siilitukan, ja silmälaseistakin hän on vapautunut ihan kokonaan.
Kolosko ryntää estämään itäeuroopattaren pahoinpitelyä, mutta ei pysty estämään tämän ampumista. Onneksi hän saa riistetyksi ampujan hupun, millä perusteella poliisipiirtäjä pystyy hahmottamaan murhaajasta tunnistuskuvan. Sitten Lechtenbrink saattelee Koloskon tämän kotiin ja perheidyllin pariin: pitkähiuksinen vaimo ja vielä pitkähiuksisempi pieni tytär Lisa, varmasti kasvattanut lettiään syntymästään asti.
Kolosko, idealistinen nuori poliisi, jää muistelemaan kokemaansa kauhukuvina. Vaimo yrittää lohduttaa: "Onnellista poliisia ei olekaan." Käy ilmeiseksi, että jakson psykologinen ydin sijoittuu tähän perheeseen, varsinkin kun Koloskoa aletaan uhkailla perhe tähtäimessä.
Sillä välin toisaalla Derrick Harryineen pistäytyy kuppilaan ja bongaa heti tunnistuskuvan naaman. Tämä työtön ja karseapersoonainen autonkuljettaja kutsutaan seuraavaksi päiväksi tunnistusriviin. Uhattua perheidylliään muistaen Kolosko jättää autonkuljettajan tunnistamatta, mutta Derrick Harryineen haistaa palaneen käryn. Ensin nuorelta poliisilta kysellään lisää, sitten häntä kiusataan lisää esittelemällä autonkuljettaja ohimennen hänelle, mutta Kolosko selviää Derrickin rääkistä.
Uhka perheen päältä väistyy, mutta Koloskon kauhukuvat eivät hellitä. Syyllisyys väärästä todistuksesta painaa. Ei ihme, että poliisimies jatkaa dialogiaan Derrickin kanssa kuin aikamme raskolnikov ikään, ja Derrick omalla tahollaan jatkaa Koloskon psykologista piiritystä.
Ristikuulustelussa valotetaan poliisimiehen moraalista ja psykologista ristiriitatilannetta sujuvasti ja luontevasti. Tämä on hieno pieni moraalitarina. Eikä lievähkö totunnaisuus viimeisen neljänneksen jännitysmomentissakaan Koloskon ja murhaajan välillä juuri vaikuta pisteisiin, varsinkaan kun murhaajassa on tiettyä ylensyönyttä kovaksikeitettyä karismaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)