267. Pieni, punainen luku

Eine kleine rote Zahl (24:1, 3.1.1997) - Es. pe 29.10.2010
Kuvagalleria
Huumeidenvälittäjä ammutaan kapakassa juuri ennen ratsiaa. Pääepäilty on poliisin vanha tuttu. Juttu mutkistuu, kun pääepäilty pystyy esittämään alibin. (Yle.fi.)

Afrikkalaisia sukujuuria omaava Pierre Sanoussi-Bliss (s. 1962) on huumekauppias. Kun hänen reviirilleen tunkeutuu uusi yrittäjä, Sanoussi-Bliss luonnollisesti ampuu yrittäjän heti jakson viidennellä minuutilla.

Pakoon juostessaan Sanoussi-Bliss pysäyttää auton, jota ajaa rattijuoppo Ulrich Matthes (s. 1959) viimeisessä Derrick-roolissaan. Bonuksena Matthes on vieläpä derrickläinen poikkeusyksilö, joka siteeraa pakenijalle romantiikan ajan lyyrikoita heidän pakoon sählätessään.

Sitten he alkavat kaveerata Matthesin kotona, jotta Sanoussi-Bliss saa alibin, kun Derrick Harryineen tulee vierailulle. Kuulustellessaan Matthesia kamarilla Derrick ottaa strategiakseen lievän naureskelevaisuuden. "Minä luulen, että olette jollain tavalla sekaisin", hän lausuu pöytäkirjan allekirjoittamisen jälkeen huoneesta poistuvalle Matthesille, tahdikas ja huomaavainen gentlemanni kun aina on.

Isosilmäinen Catherine H. Flemming (s. 1967) tekee ainoan Derrick-roolinsa Sanoussi-Blissin vaimokkeena. Matthes jää Catherine H:lle ja Pierrelle nukkumaan humalansa pois ja jatkaa seuraavana päivänä tutustumista uuteen, ainoaan ystäväänsä.

Matthesin vaikean isäsuhteen käsittely huipentuu kyseisen isän, menestyneen talouskihon, kohtaamiseen tämän toimistossa. Psykologisesti oivaltavassa kohtauksessa vähän myöhemmin Derrick soittaa ja Matthes luulee puhelimen toisessa päässä ensin olevan isänsä. "En ole isänne. Täällä on Derrick."

Derrickin tehtäväksi tulee murtaa Matthesin lojaalisuus uusioystäväänsä kohtaan; Harry Kleinin seurassa hän tunnustaa yksityisesti olevansa jopa epätoivoinen tehtävän suhteen. Jaksoon tuo ylimääräisiä kierroksia isän kiinnostuminen odottamattomasta lisäansiomahdollisuudesta.

Inge Schulz (s. 1927) tekee pikkuroolin äveriään mutta perikadon partaalla olevan isän sihteerinä. Loppukausien kestokasvo Franjo Marincic puolestaan heittää keikkaa tarjoilijana ravintolassa, jonka läheisyydestä jakso alkaa.

Kielteiset ennakoluuloni Pienestä, punaisesta luvusta osoittautuivat aiheettomiksi. Jakso on varsin viihdyttävä, siinä on onnistuneita henkilöhahmoja onnistuneissa keskinäisissä suhteissa, eikä pidä unohtaa paria pikanttia ja kekseliästä yksityiskohtaa, kuten mainittua joutumista rattijuopon autoon pakomatkalla. Puhumattakaan Flemmingin ilahduttavan isoista silmistä.

Parannuksen tehnyt Sanoussi-Bliss uusien työtovereittensa seurassa.

PS. Sanoussi-Bliss ei joutunutkaan kaikista jaksossa todistetuista rikkeistään huolimatta linnaan vaan päinvastoin vaihtoi lain toiselle puolelle ja aloitti vielä samana vuonna 127-jaksoisen urakkansa Kettu-sarjan murharyhmässä Axel Richterinä. Murharyhmäläinen Axel Richterin ominaisuudessa hän vielä tekee cameo-roolin päätösjaksossa Jäähyväislahja, jossa koko Ketun porukka istuu ihan tokarivissä pyhäkoulupuvuissaan kuuntelemassa Derrickin jäähyväispuhetta.

266. Yritysjohtajan murha

Bleichröder ist tot (23:12, 13.12.1996) - Es. to 28.10.2010
Kuvagalleria
Yritysjohtaja ammutaan kotiovelleen. Uhrin äiti ei maalaile mairittelevaa kuvaa pojastaan. Ampujan henkilöllisyys ja motiivit alkavat loksahdella paikoilleen, kun poliisille soittaa anonyymi henkilö. (Yle.fi.)

Alussa Derrick harrastaa tutusti kotikamarimusiikki-illassa, kuten harrasti koomisen kömpelön tyylikkäässä jaksossa 236. Saanko esitellä murhaajani?. Hänellä on avecina poliisipsykologimme Sophie Lauer, jonka kohtaamme pitkästä aikaa. (Hänen ihailijoilleen tiedoksi, että hän lupaa olla loppujaksoissa aktiivisemmin mukana.)

Sillä välin yritysjohtaja Will Danin (s. 1942) ammutaan kotiovelleen passissa odottaneesta autosta. Vaan hänpä ei olekaan mikä tahansa yritysjohtaja, sillä hänellä on itse wanharouva Maria Becker äitinään! Derrick kutsutaan hätiin musiikki-illasta, ja hän ottaa mukaansa avec-Lauerin, jolta poikansa kalmon ääressä seisova wanharouva alkaa heti tentata psykologin työn filosofiaa.

Sitten wanharouva lausuu julmetut ja valitut sanat poikansa ruumiin vasta kylmetessä. Hän muun muassa viittaa Daninin pikku ystävättäreen, tummaveriseen Sandra Cervikiin (s. 1966) ainoassa Derrick-roolissaan. Tämä sydänkäpynenkään ei itke Daninin kuolemaa.

Kracht lyöttäytyy mukaan tutkimuksiin niin että Derrick miltei vaikuttaa hermostuneelta. Onko psykologi Lauer ehkä patologisen kutsumustietoinen?

Pyytämättömästä konsultaatioavusta huolimatta Derrick osaa järjestää ihan itse istunnon wanhanrouvan ja sydänkäpysen Cervikin kesken. Hyvä niin, sillä wanharouva saa esittää synnyttämästään hirviöstä julmetut ja valitut sanat, osa II. Samalla hän, tyypillinen Derrick-poikkeusyksilö kun on, esittää Lauerille suorasukaisen toiveen lähemmästä tuttavuudesta. Kohdassa 49 minuuttia poliisipsykologillamme viimein on aikaa istahtaa kuuntelemaan wanhanrouvan retoriikaltaan jylhää nietzscheläistä elämänfilosofiaa.

Wanharouva jää tällä kerralla käsikirjoituksessa vähän paitsioon, surku minusta. Sen sijaan toinen poikkeusyksilö, nuori teatterimies, saa jakson puolivälin jälkeen visioida Derrickille laajasti päänsä sisältöä. Teatterimies on myös Cervikin varsinainen rakastettu. He ovat tutustuneet diskossa, jossa Cervik teatterimiehen mukaan tanssii kuin olisi halunnut huutaa, "huutaa tanssimalla".

Onneksi loppunäytös esitetään wanhanrouvan olohuoneessa, johon miltei kaikki epäillyt kokoontuvat. Kokous paljastaa, että wanharouva on nietzscheläisen suunpieksäntänsä mittainen ihminen. Oma roolinsa tosin on nimeämättömällä huumekauppiaallakin.
 
Pierre Franckh (s. 1953; hänet näemme tämän jakson jälkeen vielä kolmesti) operoi Daninin yrityksessä päällikkötason toimijana. Jutta Kammann (s. 1944) puolestaan on etelämaisen tumman Cervikin kalvakkahipiäisempi äiti, joka kärsii henkisestä tasapainottomuudesta.

Yritysjohtajan murha on tyypillinen Derrick-jakso, koetulla persoonallisella reseptillä valmistettu, ei huono mutta ei aivan mahdottoman hyväkään. Kohdasta 43 minuuttia alkaen jakso hieman virkoaa, kun astutaan teatterin maailmaan, joskin sydänkäpysen tunnustusmonologi näyttämöllä on hiukan toisessa muodossa aiemminkin toteutettu. Erityisesti loppunäytöksen vahva wanharouva kerää pisteitä kahmalokaupalla laariin.

Ennakko: 16 viimeistä

Olen päivittänyt ennakkosivun kahdeksan viimeisen jakson osalta. Päivitetty versio löytyy täältä.

Matka alkoi syyskuun 6. päivänä 2007, kun TV2 esitti Derrick-sarjan avausjakson Metsätie. Runsaat kolme vuotta se kesti: enää pari kuukautta päätökseen ja jäähyväisiin.

Mutta vielä on onneksi syytä iloon 16 kertaa. Itse henkilökohtaisesti odotan erityisesti perjantaita 5. marraskuuta ja jaksoa Tappion paikka, sillä siinä kohtaamme kolme lempinäyttelijääni. He näyttävät muodostavan perheen, hullunkurisen perheen.

Tulevat jaksot

Marraskuun puolivälin jälkeen on kuuden viimeisen jakson esitysjärjestykseen tehty dramaattisia muutoksia Ylen ylläpitämällä ennakkosivulla.

Uskoakseni ja toivoakseni kahta jaksoa ei ole poistettu esitettävien listasta, vaan välistä vedetyt kaksi jaksoa näytetään heti joulun jälkeen luultavasti myöhäisemmällä kellonlyömällä (ks. tämän sivun kommenttipuheenvuorot).

266. Yritysjohtajan murha (***) - to 28.10.2010

Tuotantokausi 24 (1997):

267. Pieni, punainen luku (**) - pe 29.10.2010
268. Ristikuulustelu (****) - to 4.11.2010
269. Tappion paikka (****) - pe 5.11.2010
270. Yölintujen laulu (****) - to 11.11.2010
271. Löytötavara (*****) - pe 12.11.2010
272. Päästä sekaisin (***) - to 18.11.2010
273. Kappalaisen yöt (***) - pe 19.11.2010
274. Erehdyksenä murha (*****) - to 25.11.2010
275. Laulujen aatelia (*) - to 2.12.2010
276. Pornochio (******) - ?

Tuotantokausi 25 (1998):

277. Palkkamurhaajan tytär (****) - pe 3.12.2010 klo 13.10
278. Anna Lakowski (******) - ?
279. Miljoonalunnaat (******) - to 9.12.2010 klo 13.20
280. Laukaus ääninauhalla (*****) - pe 17.12.2010 klo 13.10
281. Jäähyväislahja (***) - esitetään vasta jolloinkin joulun jälkeen

Jaksonimien yhteydestä löytyvä tähditys on peräisin Derrick-bloggari Tian1806:n jaksoesittelyistä (hän käyttää skaalaa 1 - 6 derrickiä).

265. Todistaja

Zeuge Karuhn (23:11, 8.11.1996) - Es. pe 22.10.2010
Kuvagalleria
Ravintolassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ainut todistaja vaikenee. Uhrin omaiset ja liikekumppanit ovat ymmällään tapahtuneesta. Derrickin ainoaksi vaihtoehdoksi jää taivutella todistaja puhumaan. (Yle.fi.)

Jakso alkaa München-kuvilla, joissa toisaalla asunnoton Paul Karuhn harhailee mykkänä puistoissa ja toisaalla kikkarapää vanhempi liikemies astuu taksiin. Kikkarapää liikemies tulee Zürichistä asti aikomuksenaan kohdata paikallisen yhteistyöfirman pää, johtaja Konrad Paulus. Hänellä on ikäviä uutisia: yhteistyö on ollut rahakasta kummallekin osapuolelle mutta valitettavasti perustunut petokseen.

Johtaja Paulus järkyttyy oikein kunnolla ja jättää työpäivän kesken. Kotona häntä odottavat aurinkoinen tytär Anette Hellwig, tuttu vampyyrijaksosta 258. Aamiainen murhaajan kanssa?, ja vaimo Christine Buchegger.

Illalla Paulus lähtee illalliselle yhtiökumppaninsa, tyylityyppi Sky Dumontin (1947, Buenos Aires) kanssa, joka tekee tänään viimeisen Derrick-roolinsa. Kun Dumont kuulee Pauluksen aikeista ilmoittaa petoksesta poliisille, hän ampuu kumppaninsa. Asunnottommana harhaileva Karuhn näkee ampumisen, muttei kuulustelujen tullen suostu vastaamaan sanallakaan Derrickin kysymyksiin. Nähtävästi hän on unohtanut puhetaidon, mikä onkin mitä sopivimmin Derrick-sarjaan istuva originaliteetti. Hän ei ole koskaan osannut puolustautua, Derrick diagnosoi.

Seuraavana päivänä Derrick vie Dumontin Karuhnin luo, joka nyökkäyksellä ilmaisee tunnistaneensa Dumontin ampujaksi. Murhaaja on selvillä, Dumont pidätetään, ikävä vain että todistaja ei kelpaisi millekään oikeudelle.

Isäänsä sureva Hellwig vie tärkeän todistajan turvaan äveriääseen kotipesäänsä. Derrickläinen poikkeussuhde luodaan nyt kahdesta eri maailmasta olevien näyttelijäopiskelija Hellwigin ja mykän Karuhnin välille. Tätä kahden maailman yhteenosumista ei kuitenkaan käytetä käsikirjoituksessa nähdäkseni loppuun asti hyväksi. Toisaalla Derrick ja Klein pohtivat, miten Karuhn menestyisi todistajana gentlemaniksi naamioituna.

Viimein kohdassa 39 minuuttia Karuhn puhuu! Hän on palannut takaisin maailmaan! Siitä ilosta Hellwig kapsahtaa Karuhnin kaulaan. Sitten Karuhn suitaan ja puetaan edesmenneen johtaja Pauluksen pukuihin. Nyt hän menee jo melkein täydestä! Epävarma ryhti kaipaisi enää korjausta ja rento solmio kiristystä. Derrickkin saa olla todistamassa tätä televisioitua muuntumisleikkiä.

Sitten sparrataan Karuhn vakuuttavaksi todistajaksi. Ja jakson loppuminuutteja lähestyttäessä hän erittelee jo varsin kultivoituneesti itsekin syrjään ajautumisensa taustoja.

Ei Todistaja parasta Derrickin a-sarjaa edusta, mutta syrjäytyneen muotokuvana, mitä jakso ensisijaisesti on, se lunastaa melko hyvin paikkansa.

264. Pimeä valo

Das dunkle Licht (23:10, 11.10.1996) - Es. to 21.10.2010
Kuvagalleria
Kymmenen vuotta sitten tapahtunut murha nousee uudelleen tarkastelun kohteeksi. Derrick muistaa tapahtumat liiankin hyvin ja varautuu pahan päivän varalle. (Yle.fi.)
 
Jakson alussa Derrick ja Klein muistelevat kymmenen vuoden takaista rahankuljetusauton ryöstöä, jonka yhteydessä auton kaksi kuljettaa saivat raa'asti surmansa. Vain yksi kolmesta syyllisestä, Hans Peter Hallwachs (s. 1938), saatiin kiinni ja tuomittiin.

Tapaus käy uudelleen akuutiksi, kun elinkautistuomion saanut Hallwachs vapautuu vakavan silmäsairauden vuoksi, mihin jakson nimikin Pimeä valo viittaa. Hänellä on vahva tahto saada rikostoverinsakin edesvastuuseen. Aikooko hän surmata heidätkin?

Derrick kehii Kleineineen juonen: he panevat peitetarinan turvin nuoren naispoliisin Anja Klingin (s. 1970) vastaamaan Hallwachsin lehti-ilmoitukseen, jolla tämä etsii avustajaa itselleen. Pesti onnistuu, mutta huippuälykäs Hallwachs tajuaa nopeasti Klingin olevan Derrickin lähettämä. Työsuhdetta jatketaan silti vielä pari päivää, jotta Hallwachs saa availla sydäntään Klingille. Terävä kaveri mutta keskinkertainen Derrick-filosofi, näkörajoitteen tuoman tajunnanlaajennuksen koettuaankin.

Derrickillä on tiedot kahdesta Hallwachsin hämäräkaverista: veljeksistä Franjo Marincic ja Mario Marincic, jotka ovat siirtyneet harjoittamaan menestyvää ravitsemustoimintaa. Hallwachs yrittää ottaa heihin yhteyttä, turhan väkivaltaisin seurauksin.

Pimeä valo kulkee melkoisen rutiinisesti ilman kiehtovia persoonia tai elähdyttäviä kohokohtia. Tämän jakson olisin mielelläni jättänyt katsomatta.

Extra: Harry Klein kansainvälisenä elokuvatähtenä

Yle Teemalla on näillä minuuteilla päättymässä Bob Fossen elokuva Cabaret, päätähtenään Liza Minnelli. Elokuvassa pyörähtelee nuori Harry Kleinkin 1930-luvun alun syntisessä Berliinissä, joten se ansaitsee oman käsittelynsä myös Derrickeriassa.

Kerrankin meidän Harry saa loistaa ilman Derrickin ikuista varjoa yllään! Luultavasti puhtoisen imagonsa turvatakseen Harry Klein ei kuitenkaan esiinny elokuvassa omalla nimellään vaan turvautuu salanimeen Fritz Wendel. 

Harry Klein ilmestyy Kit Kat Clubille jo kohdassa 14 minuuttia. Ymmärrettävästi vähän epävarmana hän alkaa haastaa englantia Minnellille ja Michael Yorkille, tukka suittuna ja pieni parta huulessa. Minusta hiukan rennompi poliisilookki istuu hänelle paljon paremmin.

Harry Klein esittäytyy liikemieheksi, joka haaveilee diplomaatin urasta. Siksi York alkaa petrata hänen englantiaan yksityistuntien merkeissä. Sitä kautta hän tutustuu Marisa Berensoniin (s. 1946, Kubrickin Barry Lyndonin naispäähenkilö), toiseen yksityisoppilaaseen, jonka englanti on vielä hullunkurisempaa, ja ihastuu tähän heti ikihyviksi. Haparoiva suhde kahden kokemattoman kesken alkaa.

Koska Harry Klein ei vielä tunne Derrickiä, hän joutuu turvautumaan Yorkiin avatakseen sydäntään. Hän tuntee nimittäin huolta siitä, että Berenson ei reagoi hänen lähentymisyrityksiinsä. Berenson puolestaan pelkää Harry Kleinin olevan pelkkä rahaa tavoitteleva köyhä onnenonkija, koska itse on rikas perijätär.

Berensonin uumoilut inspiroivat Minnellin puhkeamaan parin minuutin kuluttua lauluun ja esittämään "Money, Moneyn" Joel Greyn keralla Kit Kat Clubin estradilla. 

Viimein Harry Klein onneksi uskaltautuu kosimaan Berensonia, joka on sentään käynyt vakuuttuneeksi hänen rakkaudestaan. Kuitenkin Berenson antaa rukkaset vedoten siihen, että on itse juutalainen ja Harry Klein protestantti. Berliinin dekadentin ilonpidon keskellä nimittäin ensimmäiset juutalaisvainon merkit nostavat jo päätään, kohdistuen Berensoninkin äveriääseen perheeseen.

Asiaa pohdittuaan Harry Klein lopulta tunnustaa Berensonille, että on oikeasti juutalainen itsekin ja syrjinnän pelossa vain esiintyy kristittynä. Tarinalla on onnellinen loppu, sillä he menevät naimisiin keskenään, juutalaisin menoin tietenkin.

Elokuvan päälle langettaa tarkoitetusti traagisen varjon tieto siitä, mitä Saksassa tapahtui myöhemmin 1930-luvun mittaan.

Tykkäsin. Elokuvassa parasta oli, että siinä esiintyi Harry Klein. Pikkasen epävarmasti, ehkä roolin vaatimuksesta, mutta muuten ihan mallikkaasti hän suoriutuu koitoksestaan kansainvälisissä elokuvapiireissä, kaukana Münchenin poliisin murhayksikön turvallisesta kotoisuudesta. 

263. Puolustus

Der Verteidiger (23:9, 6.9.1996) - Es. pe 15.10.2010
Kuvagalleria
Kiinteistökeinottelijaa syytetään nuoren pojan murhasta. Derrick joutuu pohtimaan päätodistajan lausunnon vedenpitävyyttä. (Yle.fi.) 

Puolustuksessa on heti alkuminuuteilla hienoa tyylittelyä, kun menneisyyteen kuuluvat murhayritykset kiinteistökeinottelija Armin Rohmia vastaan näytetään tiivistettyinä harkittuine kuvakulmineen kaikkineen.

Tätä jaksoa joka-anoppi on taas odottanut kieli märkänä, sillä toivevävy Philipp Moog on jälleen mukana kuvioissa. Tosin pahoitellen täytyy todeta, että täksi päiväksi Moog on kasvattanut toivevävyksi hiukkasen liian pitkän tukan. Onneksi hänen osakkeitaan korjaa se, että hän on hyvässä ammatissa asianajajana.

Muutenkin jakso on yhtä vakionäyttelijöitten esiinmarssia. Aloitetaan vaikka Moogin kollegoista: Tavallisesti niin epävakainen Walter Renneisen on tänään jämerässä kunnossa asianajotoimiston johtajana. Vanha kunnon Udo Vioff puolestaan äkkisairastuu vakavasti, joten hän ei voi nyt puolustaa tärkeää asiakasta. Onneksi hän silti jaksaa sairasvuoteeltaan lausua oikeasti viisaita viisauksia nuoremmalle kollegalleen.

Tärkeä asiakas on Jürgen Hentsch (s. 1936), jo mainittu määrätietoinen ja jääkylmän luja kiinteistökeinottelija. Häntäpä ei murhatakaan vaan hän joutuu itse syytetyksi nuoren miehen ampumisesta talonsa kotiportaille. Tamperetukka-Moog saa jutun hoitaakseen ensimmäisenä isona juttunaan, mistä hän on isosti ylpeä ja innoissaan.

Gaby Dohm (s. 1943) eli tuttavallisemmin Vuoristosairaalan Christa tekee jäähyväis-Derrickinsä pianonsoitonopettaja Irmgard Trenkinä, joka joutuu tapauksen päätodistajaksi nähtyään  ampumisen autolla ohi ajaessaan.

Christalla on tosin varjonsa ja jopa luurankonsa kaapissa. Derrick luonnehtii häntä näin: "Hän on hermostunut ja hieman epävakaa." Ja kun Moog käy haastattelemassa hänen toista aviomiestään Dirk Galubaa, tämä toteaa lonkalta: "Luulin, että hän yritti taas itsemurhaa."

Christan todistus käy vähän epäilyksenalaiseksi, sillä osoittautuu, että hänellä saattaa olla omakin lehmä hampaankolossa: hän on yksi syytetyn kiinteistökeinottelijan monista uhreista, joka on saanut häädön kodistaan. Derrickin tehtäväksi tulee nyt pitää huolta, ettei kova vastapuoli pelota häntä todistamasta. Ja parhaansa keltanokka Moog tekeekin yrittäessään manipuloida Christan luopumaan todistuksestaan.

Vaikka Moog on päivän kuosissaan näennäisen pinnallinen nuori mies, ei murhaajan silti olisi kannattanut leuhkien tunnustaa hänelle syyllisyyttään edes menestyksellisesti päättyneen prosessin jälkeen. Tässä Moogissa nimittäin on kuin onkin ainesta, vaikka hänen lopullinen ratkaisunsa varsin omamoraalinen onkin. Siitä vain kypsymään edelleen! Mutta ensin parturiin... (Uskoakseni hänellä taas runsaan kuukauden kuluttua on siisti kuontalo, kun hän viimeisen kerran astuu vieraaksemme olohuoneisiimme, sillä vanhan polven herrasmies Derrick on itse ohjannut tuon jakson.)
 
Derrickiin elimellisesti kuuluvat erityispersoonallisuudet on tänään suljettu ulkopuolelle, sillä Christakin on hermoherkkä suhteellisen normaalilla tavalla. Silti Puolustus on kekseliäällä tavalla sujuva, jännittävä, viihdyttävä ja monivivahteinen synkeässä tarinassaan siitä, miten Christa murretaan. Asianajotoiminnan moraalikin saa kiitosta ansaitsevan pohdinnan. Tästä jaksosta varmasti moni pitää.

262. Surunmurtama naapuri

Riekes trauriger Nachbar (23:8, 9.8.1996) - Es. to 14.10.2010
Kuvagalleria
Nuori nainen löytyy ammuttuna müncheniläisestä puistosta. Selvitellessään murhaa Derrick turvautuu uhrin naapurin apuun. Naapuri tuntuu tietävän yllättävän paljon naisen asioista. (Yle.fi.)

Lara-Joy Körner selvisi positiivisuutensa ja vankan perussosiaalisuutensa ansiosta parin viikon takaisessa jaksossa 259. Tyttö kuunvalossa kaikista kovista koettelemuksistaan. Kohtalon ivaa on, että hän sitten heti tämän jakson alussa löytyy ammuttuna puistonpenkiltä.

Onneksi sentään saamme muistella häntä jakson mittaan takaumien merkeissä.

Kuten autioksi jääneen kodin seinät paljastavat, Lara-Joy on jälleen saanut olla mallina, tällä kerralla ei pensseli- vaan valokuvamallina. Eikä siinä vielä kaikki, hän on tälläkin kertaa monipuolisesti lahjakas nuori nainen: hän harrastaa balettia, ja ajattelijan vikaakin hänessä on, kuten osoittavat häntä valokuvanneen nuoren valokuvaajan sanat:  "Tajusin että minulla olisi häneltä paljon opittavaa." Hänestä olisi tullut erinomainen näyttelijäkin, toteaa näyttelijäntyönpedagogi ja lisää vielä: "Sisäinen rikkaus näkyi päälle." Minkä lahjakkuuden maailma Lara-Joyssa menettikään!

Lara-Joyn, joka tässä jaksossa kantaa nimeä Rieke, naapuria esittää Michael Maertens (s. 1963). Hän on sarjaan leimallisesti kuuluva yksityisajattelija, kyynärkepeillä kulkeva nuori invalidi. "Sen tytön murhaaja oli taatusti Jumalan hylkäämä", hän julistaa. Michaelilla ja Lara-Joylla oli mahtava suhde aivotasolla. "Jumala lauloi luodessaan Lara-Joyta", hän jatkaa.

Michaela Merten (s. 1964), joka olisi saattanut jopa pärjätä Maarit Tastula -look-a-like-kilpailussa, jos sellainen Saksassa 1990-luvun puolessavälissä satuttiin järjestämään, näyttelee ensimmäisen kolmesta Derrick-roolistaan. Hän on Lara-Joyn sisar, joka ei ole kohdannut tätä sitten lapsuuden, kun vanhemmat erosivat ja jakoivat tyttäret keskenään.

Monet sarjan laadukkaat erityispiirteet kohtaavat jaksossa. Kaikki osatekijät ovat kunnossa ja tasokkaita, mutta mitään uutta saati edistyksellistä ei kuoriudu esiin. Derrickin loppusanat, joissä hän paljastaa tienneenä totuuden miltei tutkimusten alusta asti mutta jemmanneensa sen itselleen (Harry Klein on tapahtumista viisaasti syrjässä), tuntuu puolestaan miltei antikliimaksilta.

Parasta, ainakin näyttävintä, Surunmurtamassa naapurissa taitaa olla yksi jakson useasta poikkeusyksilöstä: Karl Lieffen (1926 - 1999) tekee Derrick-comebackin 14 vuoden jälkeen professori Johannes Brusiuksena. Hän on baletinopettaja, jyhkeän demonisen ulkokuoren omaava maestro, jolla on trendikkäästi kalju pää ja sinistetyt silmäluomet. Balettimestarina hänen on luonnollista todeta: "Vihaan kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää." Kuolemahan on liikkumattomuutta, vastakohtana baletin liikkeelle.

Pitkässä takaumassa näemme Lara-Joyn pitkän improvisoidun tanssin maestrolle kolme päivää ennen kuolemaansa. "Hän tanssi kuolemansa," professori Lieffen julistaa Derrickille. "Tuo oli hyvin tärkeä tieto", Derrick vastaa.

Sitten tarvitaankin enää tieto aidsia sairastaneesta näyttelijäkollegasta, joka sai houkutelluksi Lara-Joyn tekemään seurassaan tuhmuuksia sängyssä, kuin käärme Eevan Eedenissä, nyt Lara-Joyn multilahjakkaassa paratiisissa.

261. Tyhjä huone

Das leere Zimmer (23:7, 12.7.1996) - Es. pe 8.10.2010
Kuvagalleria
Prostituoidun murhan jäljet johdattavat Derrickin pankkivirkailija Karl Luserkin luokse. Nainen oli istunut Luserkin autossa, mutta lopulla ei ole silminnäkijöitä. (Yle.fi)

Tyhjä huone alkaa vesisateessa, melkein rankkasateessa. Iltaöisellä kadulla päivystävä Jeannine Burch (s. 1968), katuprostituoituna tänään, etsii sateensuojaa. Kapakista, lukitsemattomasta autosta, kohtalokkain seurauksin.

Muistamme Burchin äärettömän hyväntuulisuutensa tähden tahattoman koomisena uhrina tarinassa Intohimon uhri (1993). Tämä jakso kerää yhteen myös kaksi niistä lukuisista herrasmiehistä, jotka tuossa jaksossa olivat tahattoman koomisesti ihastuneita Burchiin: Hans Georg Panczak (s. 1952) tekee sivuosassa pankkiiri Zellerinä tänään viimeisen ainakin 12 Derrick-roolistaan. Ralf Schermulyllä (s. 1942) on päärooli pankkivirkailija Karl Luserkena. Hänellekin tämä seitsemäs Derrick-rooli on viimeinen.
  
Schermuly on kohtalokkaan lukitsemattoman auton omistaja. Hän ajaa Burchin kotiinsa, jossa tämä saa kunnian ottaa suihkun ja siinä yhteydessä vilauttaa nänniä katsojalle. Ammattiylpeänä naisena hän suutahtaa, kun Schermuly ei olekaan valmis palkkioksi ilmaisesta suihkusta ottamaan vastaan hänen palveluksiaan.

Aamulla Derrickin yksikkö löytää Burchin ruumiin moottoritien vierestä. Ja  Schermuly ilmoittautuu poliisille todistajana bongattuaan Burchin valokuvan sanomalehdestä. Tutustuminen tähän poikkeusyksilöön voi kunnolla alkaa.

Derrick kiinnostuu heti omaperäisestä todistajasta. Illuusiottomuuden elämänviisaudekseen ottanut Schermuly tunnustaa hänelle olevansa "totaalisen tunteeton". Sisäinen tyhjyys saa kattavan selvityksen jakson mittaan.

Ensimmäisenä Schermuly vie Derrickin talonsa tyhjään huoneeseen, joka edustaa tiivistymää koko Schermulyn elämäntilanteesta. Huone on hänen vaimonsa entinen huone; vaimo katosi jälkeäkään jättämättä kolme vuotta sitten. Vaimo Roswitha Schreiner (s. 1965) hiipii hiljalleen mukaan juoneen, ensin valokuvassa, sitten useassa takaumassa. Käy ilmeiseksi, että Tyhjä huone voisi olla otsikoltaan myös Intohimon uhri II, tällä kerralla intohimon kohteena ei kuitenkaan Burch vaan Schreiner.

Schermulyllä on pankissa kolme kollegaa, ja he kaikki himoitsivat viehättävää Schreineria ennen tämän katoamista. Viehätystä ei vähennä sekään, että heille selviää Schreinerin olleen salatussa menneisyydessään suosittu seurapiirihuora Pohjois-Saksassa. Kun paljastuksesta järkyttynyt Schermuly tiedustelee asiasta vaimoltaan, tämä toteaa entisestä ammatistaan: "Se on mukavaa puuhaa."

Schermuly saa seuraavaksi roolin toimia portieerina kolmelle kollegalleen näitten käyttäessä hyväkseen Schreinerin palveluksia huoneessa, joka sittemmin talkoovoimmin tyhjennetään. Kyllä siinä menossa varmaan sietääkin menettää illuusionsa.

Ylitarkastaja Derrick on jälleen itse ohjannut päivän jakson. Tyhjä huone on kovin epäuskottava mutta toisaalta periderrickmäisellä tavalla pervertti ja sisäsiittoinen tarina aviotragediasta ja sen seurauksista. Kuvio on aiemminkin nähty, mutta siinä on silti oma kiehtovuutensa.

Hienointa jaksossa mielestäni on pelkistetty absurdismi, jota Schermulyn ja hänen kollegojensa asetelma edustaa. Esimerkiksi äärimmäisen koruton kuva, jossa Schermuly istuu pöydän ääressä ja kollegat seisovat hänen takanaan keskustelemassa vaimon tilanteesta, on todellista taidetta, ekspressionistisen painajaisen lyriikalla toteutettuna. Tällaista absurdismin riemuvoittoa sarjassa tuskin on aiemmin saanut todistaa.

260. Murhan jälkimainingit

Mordecho (23:6, 21.6.1996) - Es. to 7.10.2010
Kuvagalleria
Hugo Dorste on istunut 15 vuotta murhasta. Vapautumisensa jälkeen Dorste saa asianajajaltaan nimettömän rahasumman. Derrickiä kiinnostaa, mistä tuo raha on peräisin. (Yle.fi.)    
  
Murhan jälkimainingit, tai mielestäni paljon osuvammasti alkukielellä Murhan jälkikaiut, on siisti jakso. Tänään nimittäin säästymme veritekojen todistamiselta kokonaan, sillä keskiössä ovat 15 vuoden takainen murha ja sen jälkikaiut. Ainoastaan tyhjä matkalaukku saa maistaa luotisarjan kyljessään loppuminuuttien "toimintakohtauksessa".
 
Jakson alkupuolella Derrick toteaa, että murhatkin ovat melkein normaalia liiketoimintaa nykyaikana. Ajastusta kuvittaa jakson päähenkilö: murhatuomionsa jälkeen vapauteen astunut Martin Benrath (1926 - 2000).

Kolme päivää vapautumisensa jälkeen Benrath kulkee hienossa raatalin neulomassa puvussa, ajaa hienoa autoa, asuu hienossa hotellissa ja etsii hienoa taloa pesäkseen. Kanssarikolliset, kuten Uwe Friedrichsen (s. 1934), mittaavat nyt hänelle palkkiota menetetyistä 15 vuodesta, koska hän ei laverrellut vaan kärsi tuomion yksinään. "Murhaaja viettää ylellisiä eläkepäiviä", Derrick toteaa.

Vaan Benrathpa ei olekaan ihan "tavallinen" rikollinen. Totta puhuen hän on hyvin epäuskottava ex-vanki ja siksi niin sovelias Derrickin tämänpäiväiseksi päähenkilöksi. Toki Benrathilla on kertomukselliset esikuvansa: hän on klassinen parannuksen tehnyt ja vankilassa itsensä sivistyneeksi mieheksi lukenut vanki, joka jakson alussa silmäilee vankilanjohtajan, Kurt Weinzierlin (1931 - 2008), kanssa vankila-aikaista kirjastoaan.

Mutta Benrathin kehitys ei jää tähän: 15 vuoden takaisesta juntista on vankilassa kehkeytynyt paitsi syvällinen ja sivistynyt ihminen, myös täysi herrasmies ja kultivoitunut maailmanmies - hän on siis oikea vankilalaitoksen uudelleensopeuttamistehtävän triumfi.

Benrathin voittokulku juntista syvälliseksi hengeksi on tarkasti dokumentoitu: ennen ja jälkeen. Nimittäin Werner Schnitzer (s. 1942), myöhemmän Siska-sarjan rikostutkija Jacob Hahne, on kriminaalipsykologin ominaisuudessa tallentanut kehityksen tutkimusvideokavalkadiksi, josta suodaan katsojallekin houkuttimiksi valitut palat. Schnitzeriltä tulee jaksoon ajatus, että jokaisella murhalla on kaiku, joka jää elämään murhaajan sieluun.

Jaksossa poiketaan Derrickin normaalista sosiologisesta kuviosta: tänään nimittäin Derrick ei kinua päähenkilön ystäväksi vaan päähenkilö Derrickin ystäväksi. Benrath avaa syvämietteistä maailmaansa ylitarkastajallemme jakson mittaan, samalla kun vie häntä illallisille, esittelee taloaan ja tutustuttaa häntä entisiin tuttaviinsa. Derrick saa olla Benrathin bestis, vaikkei niin innokas bestis olekaan.

Mikä on Benrathin oman murhan jälkikaiku? Hän paljastaa senkin Derrickille: "Sanon 'ei' koko elämälle." Taustalla on takaumissa kuvattu Benrathin syttyminen katumukseen vankilatuomion aikana. Vuosien mittaan hän nimittäin herää eksistentiaaliseen oivallukseen: olen tappanut ihmisen. Mielestäni tämä on jakson vahvinta antia; Sivullisen Meursaultin sietäisi ottaa mallia.

Eksistentialistisesta vahvuudestaan huolimatta Murhan jälkimainingit on varsin rutiininen Derrick-jakso. Mieli tekee useamman kerran tarttua kaukosäätimen nopeutusjaksoon, varsinkaan kun pintatason jännitettä loppuratkaisuaa kohtaan ei välttämättä synny.


Jos säännölliset lähetyksen jatkuvat normaalisti joka torstaina ja perjantaina, sarjan päättävä 281. jakso Jäähyväislahja esitetään jo perjantaina 17.12.2010. 

259. Tyttö kuunvalossa

Mädchen im Mondlicht (23:5, 10.5.1996) - Es. pe 1.10.2010
Kuvagalleria
Vihattu ja pelätty yökerhon omistaja löytyy murhattuna. Epäiltyjen joukko on suuri. Mutta mitä tietää maalauksen tyttö kuunvalossa, sen Derrick haluaa saada selville. (Yle.fi.)

---Varoitus paljaitten rintojen yliannostuksesta!---Varoitus paljaitten rintojen yliann

Tyttö kuunvalossa alkaa kuvilla saksalaisen suttuisesta strippiklubista yläosattomine tanssijattarineen, jotka ketkuttavat itseään koomisen tuskaisesti. Tutut ovat kerääntyneet henkilökunnaksi: Udo Vioff (s. 1932) soittaa hammond-urkuja, Peter Bertram (s. 1943) on baarimikkona ja Henry van Lyck (s. 1941) omistaa paikan.  Lisäksi hän on universuminsa keskipiste, ja heittääpä hän strippibaarin omistamisen ohessa keikkaa tyttö- ja huumekauppassakin.

Mutta ihan jakson alussa hän on heittänyt henkensä puukon iskuun ja palaa enää takaumissa luoksemme. Maksaneet asiakkaat saavat halutessaan poistua, vaikka paikalleolijoille, kuten katsojalle, Susie riisuu vielä kerran itsensä nakupelleksi.

Derrickille selviää heti kättelyssä, että van Lyck oli pelätty. Muu henkilökunta esittelee itsensä pelkääjiksi. Erityisesti pelkääminen näyttää sujuvan Vioffilta.

Derrick vie suruviestin tuoreelle leskelle Christine Bucheggerille (s. 1942), joka on alusta loppuun suorapuheinen: "Pahuus on osa joidenkin ihmisten olemusta." Kuten rouvan miesvainajan. Ja rouvakin tykkää alastomista naisvartaloista: hän maalaa niitä kotiateljeessaan. Hänen miltei valmis maalauksensa "Tyttö kuunvalossa" jää askarruttamaan Derrickin mieltä, niin että hän palaa seuraavana päivänä ihailemaan sitä. Harry Kleinkin on nähnyt unta maalauksen aatamiasuisesta tytöstä.

Maalaus esittää Lara-Joy Körneriä (s. 1978), ja totta puhuen rouva Bucheggerin töherrys ei tee hänelle parasta oikeutta: Körnerin rinnat ovat paljon kauniimmat, kun hän paljastaa ne katsojalle jakson lopussa ihan sellaisenaan ilman taiteellisen näkemyksen sensuuria.

Alastonmalliuden lisäksi Körner on siviilisäädyltään vainajan naulakkovahdin (roolissa oma äiti Diana Körner viimeisessä Derrick-roolissaan) tytär, statukseltaan taideopiskelijatar, ja autteleepa hän iltapuhteinaan sosiaaliviranomaisiakin teetuvassa, äärimmäisen sosiaalinen ihminen kun on. Derrick osuu tarkkailemaan häntä, kun hän harjoittelee naislentopalloa nähtävästi harrasteenaan, onneksi ei kiusallisen niukassa asussa. Lyhyestä virsi kaunis: Derrick on saanut uuden ystävän.

Jakso vyöryttää paljaita rintoja oikein olan takaa; niitä riittäisi ihan koko loppusyksyn tarpeisiin. Muutoin jakso on melko tyypillinen esitys viattomuudesta (à la Körner), joka pahuudenkaan (à la van Lyck) kohdattuaan ei menetä vilpitöntä hyvyyttään ynnä raikkauttaan.