Die Tochter des Mörders (25:1, 23.1.1998) - Es. pe 3.12.2010 klo 13.10
Palkkamurhaaja jää kiinni suoritettuaan mafian antaman tehtävän. Hän pääsee poliisilta pakoon, mutta joutuu jättämään tyttärensä. Derrick piilottaa tytön ja ei aikaakaan, kun Derrick saa varoituksen. (Yle.fi.)
Christian Kohlund (s. 1950) on tuttu Vuoristosairaalasta, josta muistamme hänet Christan kollegana ja kiellettynä rakkautena. Tänään hän päättää Derrick-uransa kylmäverisenä palkkamurhaaja Johannes Dohnana.
 |
Werner Schnitzer ja Gundi Ellert pyörittävät italialaisravintelia. (Kuva: ZDF.) |
 |
Hurja palkkamurhaaja Christian Kohlund. (Kuva: ZDF.) |
Palkkamurhaaja Kohlundin uhriksi joutuu italialaisravintolaa isännöivä Werner Schnitzer, joka pian kuolemansa jälkeen ansioituu rikospoliisina Siska-sarjan 91 episodissa. Kaivattua italialaisuutta ravintolaan tuo Schnitzerin vaimo Gundi Ellert (s. 1951) italialaisella syntyperällään.
Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.
Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).
Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.
Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!
Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.
Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?
Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?
Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)
Alkutilanne on vähän samanlainen kuin eilen nähdyssä jaksossa Laulujen aatelia: rikolliset painostavat ravintoloitsijalta suojelurahaa. Vaan Schnitzerpä pysyy vahvana, kohtalokkain seurauksin: kun uhkaukset eivät tehoa, joutuu ase lopulta laulamaan.
Keikka menee vähän mönkään, sillä pakeneva Kohlund tunnistetaan. Niinpä palkkamurhaaja ryntää kotiin pakkaamaan passin ja hammasharjan ja samalla hyvästelemässä avovaimonsa Jeannine Burchin ja 17-vuotiaan tyttärensä Veran (Theresa Scholze, s. 1980).
Tästä Verasta... Mitä muuta voisi olla tuloksena lapsuudesta palkkamurhaajan tyttärenä kuin derrickläinen poikkeusyksilöys? Vera ei suostu sanomaan juuri sanaakaan, inhoamansa Burchin läsnä ollessa ei puoltakaan sanaa. Hän vain odottaa isiä takaisin.
Derrick huolestuu orpoisen oloisesta Verasta, joka jää asuntoon yksin yötä vasten, kun Burchkin lähtee lätkimään. Niinpä ylitarkastaja palaa jututtamaan tyttöä. "Puhun sinusta ystävälleni ja saat tavata hänet", hän lausuu ja hymyilee samalla pirullisesti tyyliin, joka sopisi mielestäni paremmin johonkin b-luokan kauhuelokuvaan. Katsojassa tietenkin herää välitön järkytysreaktio - ei kaa taas poliisipsykologi Sophie Laueria, vaikka hänestä ei mainittu ennakkotiedoissa halaistua sanaa!
Onneksi käsikirjoittaja Reinecker varjeli meidät Sophie-psykologilta tänään. Toisaalta kohta katsoja joutuu todistamaan, millaista menoa yksin kotiin jäänyt Vera pitää, ja alkaa paradoksaalisesti sittenkin kaivata psykologi Lauerin ammatillista läsnäoloa.
 |
Tuoreen yksinhuoltajaisän välillä kinkkistä arkea. (Kuva: ZDF.) |
Tyttöhän on ihan hunningolla, Derrick äkkää, jotenka hän kääri hihansa, sylkäisee kouriinsa ja ryhtyy tytön yyhooksi. Ensin hän keittää tälle kahvia, vaikka katsoja tällä kerralla ei valitettavasti saakaan todistaan, millä tavalla charmantti herrasmies Derrick taittelee suodatinpaperin keittimeen, ja pakkaa sitten tämän vaatteet, jotta tyttö voi muuttaa ylitarkastajan hyvän ystävän, isossa talossa asuvan Jutta Kammannin luo.
Nyt katsoja pettyy - näinkö lyhyeksi ikuisen poikamiehen Stephanin isyys jäi?
Onneksi jäi. Vera nimittäin panee paikat sileiksi Kammannin hienossa talossakin alta aikayksikön. Miten olisi käynyt kaikille ylitarkastajan kamarimusiikkilevyille? Ja miten ylitarkastaja olisi kestänyt tytön möykkämusan? Silti Derrick tekee minuutilla 39 jotain ihan käsittämätöntä: hän tarjoaa holhousviranomaisille tytön holhoojaksi itseään. Miksi?
Palkkamurhaajan tytär käsittelee kahta luontoa, jotka taistelevat Derrickin sielussa: toisaalta inhimillisenä ihmisenä hän haluaa vain tytön parasta, toisaalta poliisina hän haluaa saada murhaajaisän satimeen tyttöä välineenä käyttäen. Derrick haluaa olla sekä hyvä ihminen että hyvä poliisi. Ihmisenä hän siksi ei sulje sydäntään tasapainottomalta lapselta. "Ei kuulu minulle", ei ole ylitarkastajan tunnuslause. Polisiinakin hän onnistuu, kun tytärtään kaipaava Kohlund saadaan miltei odotetulla tavalla pyydykseen. (Joku voisi kysyä, miksi poliisia pakenevalla kylmäverisellä palkkamurhaajalla on niin suuri tarve saada tyttärensä heti lähelleen.)
"Ei kuulu minulle" on sen sijaan kaikkien niitten välinpitämättömien ihmisten tunnuslause, jotka eivät paljasta tutkijoille havaintojaan etsintäkuulutetun Kohlundin liikkeistä. Heihin kuuluu muiden muassa musta ravintoloitsija Günther Kaufmann (s. 1947), tuttu Rainer Werner Fassbinder -filmografiasta ja tulevasta jaksosta 280. Laukaus ääninauhalla. Onneksi Kaufmannilla on pieni lapsenlapsi, jonka olemassaolo vähän herättelee häntä pois välinpitämättömyydestä.
Jaksossa on Franjo Marincicilla pieni rooli loppuminuuttien mafiakihona ja Mario Marincicilla vielä pienempi rooli.
Loppusuoralla Derrick on näemmä ottanut huumorin tietoiseksi linjakseen. Pyöräilijä, joka kiukuttelee portieerille kadonneesta polkupyörästään (pyöräilyharrastukseen tykästynyt Verako sen lie vohkinut alleen?), tuo mieleen Tintin originellit temperamenttipakkaukset, kuten kapteeni Haddockin.
Pyöräilijä (raivoten tiskillä): "Penteleen pentele! Kielsitte tuomasta pyörää tänne, ja nyt se on hävinnyt ulkoa. Kuka sen korvaa?"
Derrick (palkkamurhaaja Kohlundin kauluksista hereten): "Minä."Inhimillisyyttä ja inhimillistä vastuuta korostava jakso päättyy osuvasti kuvaan, jossa nuori Vera on aivan ilmeisesti ottanut ylitarkastajan rakkaaksi isähahmokseen.
EN NÄHNYT TÄTÄ MUTTA EIKÖ WERNER SCHNITZER OLE TUTTU MYÖSKIN SARJASTA SISKA...
VastaaPoistaKyllä. Mainitsinkin hänen 91-jaksoisesta Siska-urastaan jo ennakkotekstissäni. Tunnistetta "Schnitzer (Siska)" klikkaamalla pääset Schnitzerin aiempaan Derrick-rooliin.
VastaaPoistaHyvä jakso oli. Erityisen hyvä kohta oli, kun Derrick saapui tuhotulle palkkamurhaajan asunnolle, ja Veralla on lampunvarjostin päässä.
VastaaPoistaTämän voisin laittaa ehkä 1990-luvun parhaaksi jaksoksi. DIE TOCHTER DES MÖRDERS on loistavasti kuvattu ja ohjattu ehdottomasti sarjan parhaimmistoon kuuluva jakso, jossa yhdistyvät jännitys, toiminta ja huumori.
VastaaPoistaNostat hyvin esiin jaksosta jännityksen, toiminnan ja huumorin yhdistymisen. Minä kiinnitin huomion noitten lisäksi jaksossa hyvin esillä olevaan empaattisuuteen ja inhimillisyyteen.
VastaaPoistaEi ketään häirinnyt tuo tyttö? Tarkoitan siis, että sen rooli jaksossa oli selkeästi olla lapsi ja kasvot ja käytös olivatkin kuin lapsella. Mutta aivan hillittömän kokoiset tissit joilla vielä herkuteltiin hidastettuna pyörälläajokohtauksessa! WTF?
VastaaPoistaKatsoin nämä teksit luettuani oikein antaumuksella muutamia 1990-luvun jaksoja, joissa esiintyy suosikkinäyttelijöitäni. Jeannine Burch, yksi suosikeistani, esiintyy jaksoissa Das leere Zimmer ja Objekt der Berierde. Katsoin ne VHS:ltä, toisen tämään, ja toisen eilen. Jaksoissa esiintyvät myös kaksi muuta suosikkiani, Ralf Schermuly ja Roswitha Schreiner. Huomasin, että tähän blogiin osaan Das leere Zimmer, oli kirjattu kolme yhteistä näyttelijää jakson Objekt der Begierde -kanssa, Ralf Schermuly, Jeannine Burch ja Hans Pantzak.
VastaaPoistaHuomasin myös, että jaksoilla on vielä yksi yhteinen näyttelijä, Jutta Kammann. Hassua, että osat ovat noinkin yhteläisiä, ja molemmissa Burch on jopa uhrina. Eipä ole tällaistakaan ennen nähty...
Kammann todella näytteli "Intohimon uhrissa" vuodelevossa elävää invalidivaimoa. Otin kuitenkin journalistisen vapauden jättää hänen kytköksensä "Tyhjän huoneen" yhteydessä mainitsematta. Sen sijaan tunnisteista Kammann löytyy.
VastaaPoista"Intohimon uhri" on kaikkien aikojen ensimmäinen kosketukseni Derrickiin, kun se tuli 1990-luvun puolivälissä. Siksi säilöin sen uusinnan ja nähtävästi kirjoitan siitä tekstin blogiin jossain vaiheessa alkanutta vuotta.
Minusta Jutta Kammann esitti jaksossa Intohimon uhri herra Michael Mendlin vaimoa, eikä Ralf Schermulyn vudepotilasvaimoa. Kaikkia nimiä ei esim. Der Derrick-Fanclupiin ole syötetty, mutta ainakin YouTubesta löytyvässä videossa, La luna vola Lontano, (http://www.youtube.com/watch?v=DkHtAowhWwI&feature=related) on nimet, jossa on myös Jutta Kallmann, joka tuli juhlista, ja löysi ruumiin. Jaksossa Das leere Zimmer Kallmann esitti lastenkodin opettajaa, joka näytti Ralf Schermulyn tyttären Derrickille.
VastaaPoistaOlet aivan oikeassa. Muistutuksesi ansiosta rupesin miettimään, että vuodepotilasvaimohan taisi olla tummahiuksinen; samoin nyt muistan Kammannin "Intohimon uhrissa" keskeisestä porraskäytävästä.
VastaaPoistaHuomasin aiemmin iltapäivällä myös, etten itse tekstissä maininnut Kammannin esiintymistä "Tyhjässä huoneessa" lainkaan. En varmaan ollut saanut hänen pientä rooliaan esille mihinkään rakoon luontevasti.
Tämä on ehdoton suosikkijaksoni Derrick-sarjassa. Voisin jopa hyvällä omallatunnolla sanoa, että koko 24-vuotisen historia toisiksi paras jakso. Minusta eri vuosikymmenten jaksoja ei voi suoraan verrata keskenään, mutta tämä pitää kyllä paikkansa parhaimmistossa.
VastaaPoistaEniten pidän toiminnallisista 1970-luvun jaksoista, joissa tyypillisiä pitkiä tulitaisteluita ei juurikaan 1990-luvun jaksoissa nähdä. Esimerkkinä jakso “Koronkiskurin kuolema” (Tod des Wucherers - 1977), jossa Derrick joutui mukaan raivokkaaseen kapakkatappeluun, ja hakkasi kokonaisen motoristijengin.
Ehdoton 1970-luvun suosikkijaksoni (myös mielestäni koko sarjan paras jakso) on vuonna 1975 valmistunut “Kuolleet linnut eivät laula” (Tote Vögel singen nicht).
Tosiksi eniten pidän pohdiskelevista, ja tunnelmallisista 1990-luvun jaksoista, joissa psykolooginen täytäntöönpano on suuressa osassa. Juuri tästä syystä “Palkkamurhaajan tytär” kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Jaksoa parantavat vielä humoristiset kohtaukset, sekä loppuun asti säilyvä jännitys.
Joitakin todella hyviä jaksoja osuu 1980-luvullekin, mutta eniten kuitenkin pidän 70- ja 90-lukujen jaksoista. Toiminta vähenee 80-luvulla, mutta jännitys säilyy silti. Derrickin tutkimukset alkavat noudattaa enemmän pohdiskelevaa ja rauhallista kaavaa.
Suosikkijaksojani 1980-luvulta ovat “Roolinsa mittainen mies” (Da läuft eine Riesensache) ja “Kaiken loppu” (Das absolute Ende).
Olen antanut arvostelussa “Palkkamurhaajan tyttärelle” puhtaan kympin. Toteutus ja juoni ovat virheettömät, ja tunnelma on katossa viimeiseen minuuttiin asti. Vielä muutama lempinäyttelijäni kun olisi ollut mukana, niin jakso olisi ollut vieläkin hitusen parempi...
- Derrick großer Freund
PS. anteeksi kommentin pituus. Tuli hieman riimiteltyä kahvikupin ääressä.
Kiitos kommentistasi. Imartelevaahan se vain on, että jaksat panostaa vierailukommenteihisi, vaikka sisältö sopisi hyvin omassakin blogissasi julkaistavaksi.
VastaaPoistaLempinäyttelijöitäsi "Palkkamurhaajan tyttärestä" puuttuu, mutta varmasti olet iloinen, että ainakaan Holger Handtke ei ole mukana...
mun suosikkijaksoja derrickissa on tappavat sekunnit jossa on lempinäyttelijäni irina wanka..sitten kaikki lisa kreutzer jaksot on tullu myös katottua
VastaaPoista