Kansi

Tänään on aika alkaa sovittautua vuoteen 2012 ja hyvästellä Derrickeria tämän kirjoituksen merkeissä.

Blogiin kertyneet tekstit eivät kuitenkaan katoa verkosta minnekään ainakaan pariin vuoteen, vaikka jossain vaiheessa käyntiovi saattaakin vaihtaa paikkaa. Kommentteja kaikkiin teksteihin on mahdollista kirjoittaa vielä runsaan kuukauden ajan, tammikuun loppuun asti, minkä jälkeen kommenttihanat valetaan betoniin.

Tulevan vuoden puolella informoin vielä uusien väliaikaistekstien avulla Finnkinon Saksalaiset huippudekkarit -dvd-sarjan käynnistymisaikatauluista, vaikka nopeimmin tuore tieto ilmaantunee Finnkinon omille sivuille (tänne; sen sijaan tämä ja tämä sivu näkyvät joutuneen passiivitilaan). Itse käsittelen kyseistä dvd-sarjaa tällä Derrickerian sivulla.

Kulunut joulukuu on ollut Derrickerian 16-kuukautisen historian vilkkain. 1 500 sivunkatselun raja rikkoutunee tänään tai huomenna. Aiempaa ennätystä piti tammikuu 2011, jolloin sivuklikkauksia kertyi kaikkiaan 1 167.

Perussivut

• jaksot 1–281
• Horst Tappert
• Helmut Ringelmann

Jaksoesittelyt

    1. Metsätie 
    4. Keskiyön bussi (ennakko)
  56. Kolkko talo
  76. Tapaus Pricker
  87. Alivuokralainen
117. Isku pimeästä
122. Tohtori Prestel on ammuttu
123. Mies Antibesista
127. Kuka ampui Asmyn?
140. Kaiken loppu
219. Viimeiset sanat 
225. Rakkaus on kummallista 
230. Intohimon uhri 
242. Illallinen Brunon seurassa 
244. Puhelu Wienistä
250. Vieras sydän 
251. Veljesi, murhaaja 
252. Murhaajaan ei kosketa 
253. Nuhteeton herra Widanje 
254. Keskiyön näytös
255. Toinen luoti 
256. Hyvää päivänjatkoa, murhaaja! 
257. Ruth ja murhaaja 
258. Aamiainen murhaajan kanssa? 
259. Tyttö kuunvalossa 
260. Murhan jälkimainingit
261. Tyhjä huone 
262. Surunmurtama naapuri 
263. Puolustus 
264. Pimeä valo 
265. Todistaja 
266. Yritysjohtajan murha 
267. Pieni, punainen luku 
268. Ristikuulustelu
269. Tappion paikka 
270. Yölintujen laulu 
271. Löytötavara 
272. Päästä sekaisin 
273. Kappalaisen yöt 
274. Erehdyksenä murha 
275. Laulujen aatelia 
276. Pornochio (ennakko)
277. Palkkamurhaajan tytär 
278. Anna Lakowski (ennakko)
279. Miljoonalunnaat 
280. Laukaus ääninauhalla 
281. Jäähyväislahja


Lisäys 29.8.2014.  Italiankielisestä Krimiforumista löytyy myös Derrickille omistettu keskusteluportaali. Keskustelija Alezino kunnioitti Derrickeriaa muutama päivä sitten linkittämällä blogini foorumissa: Blog Derrick Finlandese.

244. Puhelu Wienistä

”Tarkkaan ottaen me kaikki odotamme puhelua, joka selittää kaiken.” – Derrick, Puhelu Wienistä.

Peter Fricke (s. 1939) esiintyy kahdeksassa Derrick-jaksossa. Uudenvuodenaatonaaton kunniaksi nostamme pöydälle hänen viimeisen näyttäytymisensä sarjassa.

Fricke on tänään menestyvä liikemies, jolla tosin on takaplakkarissa ikävästi avioeropaperit Jutta Kammannin kanssa. Riitaista parivaljakkoa ei yhdistä enää mikään muu kuin virkku tytär Babette, joka elää aktiivista nuorennaisenelämää isänsä luona. Babette harrastaa ratsastamista, ja ridaamaan pitäisi päästä heti jakson alkuminuuteilla. 

Anruf aus Wien (22:2, 3.2.1995) - Es. to 12.8.2010 klo 13.00

Kuvagalleria

Bei der Lösegeldübergabe für seine entführte Tochter erschießt der Privatbankier Bach unabsichtlich einen der Entführer. Oberinspektor Derrick ist sich der dramatischen Situation bewusst: Wenn die restlichen Kidnapper davon erfahren, ist das Mädchen in Lebensgefahr. (Episodeworld.com/Show/Derrick.) 

Vaan Babettepa ei pääsekään perille talleille, sillä kaksi tuntematonta miestä kidnappaa hänet kesken menomatkan. Sitten amatöörimäisen hermostuneet kaappaajat soittavat isä-Frickelle ja vaativat tyttärestä lunnaita. Lisähoukuttimeksi tytärkin saa lausua puhelimeen muutaman sanan tuskaisesti puukko kurkulla. Poliisia muuten ei sitten juttuun sekoiteta!

Fricke hälyttää paikalle ex-vaimo Kammanninkin, joka pysyy rauhallisena kuin viilipytty, vaikka liikemies itse suistuu ihan epätoivon partaalle. Hänellä tupakki palaa ynnä drinkki maistuu, ja työpaikalta taskuun eksyy pistoolikin.

Pistooli on tarpeeseen, kun huppupäinen kaappaaja tulee noutamaan rahapussia: Fricke ampuu tohkeissaan huppupään. Kamera näyttää asianmukaisesti hidastettuna liikemiehen ja ex-vaimon kauhistuneet kasvot vahingonlaukauksen tapahduttua. Kuinka Babetten nyt käy?

Ei auta kuin kutsua Derrick Harryineen apuun. Jo kohta parivaljakko seisoo Fricken olohuoneessa coolina kuin lännensankarit; musiikkikin jäljittelee italiaanojen westerniä. Kinkkinen tilanne! Ylitarkastaja vetää kuitenkin heti lonkalta suunnitelman – oivallisen, joskin epäsovinnaisen, jotenka hänen täytyy hyväksyttää se esimiehellään, ärjysti elehtivällä Klaus Höhnellä (1927 - 2006).

Katsojalla on hyvä syy jännittää, miten ylitarkastajan suunnitelma onnistuu! Kaikkien osallisten täytyy kyetä näyttelemään roolinsa tismalleen oikein... Harry Klein on pessimistisenä, syystä kai, mutta silti ikävän masentavasti. Jakson mittaan hän yrittää murentaa katsojan taistelumoraalia useampaankin kertaan synkeillä ennustuksillaan.

Veronika Fitz.

Suunnitelman toteuttamiseksi Derrickin täytyy ottaa yhteyttä myös ammutun huppupään vaimoon. Vaimo on nimeltään Veronika Fitz (s. 1936), ainoassa Derrick-roolissaan, ja hän työskentelee tarjoilijana peribaijerilaisessa ruokapaikassa. Tarjoilijatar Fitz ei ole lähimmäisistämme välkyimpiä, mutta käsikirjoittaja Reinecker on turboahtanut häneen sen verran persoonaa, että alkaessani katsoa jaksoa uudelleen en muistanut paketista yhtään mitään muuta kuin kyseisen rouva Fitzin.

Derrickille tuottaa tuskaa kertoa vilpittömän hyväntahtoiselle tarjoilijattarelle uutinen puolison kuolemasta. Rouva Fitz tuntuu tajuavan järkyttävän tiedon, mutta saako ylitarkastaja naisen sisäistämään roolinsa uhkarohkeassa suunnitelmassa? Mitenkä puolisoparka muka on kuollut ja silti elossa? Derrick yrittää siis selittää uudelleen, oikein hitaasti ja hypnoottisuutta säästelemättä: ”Olisi hyvä, jos miehenne eläisi.”

Lopulta rouva Fitz tajuaa, että miesvainaja lensi Wieniin, josta lupasi soittaa puhelun. Ja kovasti tosissaan nainen tuota puhelua sitten alkaakin odottaa. Tarjoilijattaren valloittava persoona saa Derrickinkin niin empaattiseen mielentilaan, että myös tämä alkaa raastavan myötätuntoisesti odottaa puhelua Wienistä hänen seuranaan.

Puhelu Wienistä etenee loistavalla tavalla rauhallisesti. Tarinan yksinkertaisessa kerronnassa on selkeä koukku, jota katsoja innokkaana seuraa. Lisäksi jakso sisältää poikkeuksellisen paljon huumoria! Erityisesti tarjoilijatar Fitzin persoonan ympärille kehittyy runsain mitoin oivaltavaa tilannekomediaa. Derrickin esimiehenä huseeraavasta Höhnestä tosin on tehty suorastaan ärsyttävän tyhmä ja mitään tajuamaton.

Babette pelastuu. Kaikki on taas hyvin, melkein. Kuka selittää rouva Fitzille perimmäisen totuuden?

Erinomaisen hieno on jakson loppuveto, kun liikemies Fricke nousee riutuneena, raskain askelin erään vuokrakerrostalon portaat, soittaa ovikelloa ja esittäytyy voipuneelle tarjoilijattarelle: ”Nimeni on Fricke. Minulla on teille asiaa.”

• Jaksokuvitusta tuloksetta etsiessäni löysin mahdollisesti ensi kertaa tämän ranskankielisen Derrick-sivuston.

242. Illallinen Brunon seurassa

Derrickin taipaleeseen liittyy jälkeenjääneisiin yksilöihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta. Nimittäin sekä 4. Keskiyön bussissa ja 54. Tapaus Brunossa että tämäniltaisessa Illallisessa Brunon seurassa on tavalla tai toisella jälkeenjäänyt henkilö, jonka nimi sattuu olemaan Bruno.

Voi miettiä, mikä on saanut käsikirjoittaja Reineckerin ristimään vammaisensa aina Brunoksi. Eivätkä yhtenevyydet edes tähän lopu. Nimittäin seikan esiin tuonut Derricks großer Freund kertoo lisäksi, että murhaaja sysää syyllisyyden rikoksestaan aina Bruno-raukalle. Niin tänäänkin, kun jälkeenjääneen Brunon kruunua saa kantaa itse joka anopin toivevävy Philipp Moog.

Tämäniltainen Brunomme kuuluu Sassen komeaan perheeseen, joka on vammaista veljeä lukuun ottamatta menestynyt loistavasti, ainakin ulkoisesti. Perheen taattona häärää Ernst Jacobi (s.1933). Philipp-Brunon veljeä esittää ainoassa Derrick-roolissaan Sebastian Koch (s. 1962), joka on myöhemmällä urallaan näytellyt mm. kirjailija Klaus Mannia (2001) ja natsiarkkitehti Albert Speeriä (2005).

Abendessen mit Bruno (21:12, 2.12.1994) - Es. to 5.8.2010

Kuvagalleria 

Als Jürgen Simon von seinem Chef die Kündigung erhält, wird er handgreiflich. Der Bruder des Chefs, Bruno Sasse, schlägt Simon nieder. Dafür wandert der psychisch Kranke in den Knast. Derrick vermutet, dass jemand Bruno Sasse die Tat unterschieben wollte. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Kun kerran Bruno-Philippillä on vikaa aivotoiminnassa, äveriäs perhe on sysännyt hänet syrjään, kuten luonnollista on. Niinpä hän on viettänyt viime vuotensa viihtyisässä hoitokodissa maaseudulla. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: hoitokodin johtaja, professori Elert Bode (s. 1934), panee hoitokodin oven säppiin, sillä hän haluaa ”kirjoittaa kirjan siitä, millaiset ovat häiriintyneet aivot”.

Professori Bode on jakson ”Derrick-viisas” – viisas omalla vähän nyrjähtäneellä ja vähän pintapuolisella tavallaan, kuten Derrick-viisaat niin usein ovat.

Jälkeenjäänyt toivevävy ja epäuskoinen veli. (Kuva: ZDF.)

Veli-Sebastian on ymmärrettävästi hiukan kärtsynä, kun joutuu noukkimaan häiriintyneen Bruno-Philippin mukaansa kotikartanoon. Vastuullisena veljenä hän tietenkin tiedustelee professorilta veljensä käyttöohjetta: ”Miten kohdellaan jotakuta, joka ei ole normaali?”

Aikansa veljeään töllisteltyään Sebastian sulloo tämän halinalleineen auton takapenkille ja suuntaa kotiin, jossa odottaa sydämellinen jälleennäkeminen taaton kanssa. Taatto kuiskaa paniikissa Sebastianille: ”Eikö hän tunne minua?” Sebastian vastaa: ”En tiedä.”

Sebastianilla on menestyvä firma Wolf Rothin kanssa. Ikävästi vain heidän hämäräperäinen huijauksensa on tullut ilmi. Syyllinen huijauksen paljastumiseen voi olla vain yksi alaisista, Thomas Schücke, joka uskoo nyt saaneensa elämänsä tilaisuuden kiristää pomojaan. Schücken hallussa olevat todisteet kuitenkin saadaan takaisin, ja kun valttikorttien menetys selviää onnettomalle alaiselle, tämä ryntää perheen kartanoon selvittämään asiaa.

Bruno saa taas selittää...

Tunteethan siinä kuumenevat, ja syntyvässä käsirysyssä Sebastian tulee kolkanneeksi Schücken kuoliaaksi kynttilänjalalla. Silminnäkijäksi joutuu koko perhe – myös Bruno-Philipp. Laaditaan kuumeisesti sotasuunnitelma ja päätetään yksissä tuumin lavastaa vähän erilainen veli syylliseksi: ”Meidän Bruno-Philipp on murhaaja.” Derrick vie hänet täten pii-paa-autolla pois.

Tähän mennessä Illallinen Brunon seurassa on sujunut moitteettomasti. Näyttää siltä, että varsin tasokasta ja monella tavalla jännittävää Derrick-jaksoa kehrätään kokoon. Kohdassa 28 minuuttia tapahtuu kuitenkin järkyttävä käänne: korot alkavat kopista ja Derrickin työhuonetta kohti suuntaavat askeleet, joitten synnyttäjä on etäisesti tutun näköinen, hippifarkkuleninkiin sonnustautunut naishenkilö.

Rikospsykologi Sophie Lauerhan (Marion Kracht) se, ensimmäisen vaan ei viimeisen kerran sarjan historiassa. Ylitarkastaja on kutsunut nuoren psykologin, koska epäilee neljän todistajan valehtelevan jälkeenjääneen Philippin tapauksessa.

Psykologi Lauer saa siis tehtäväkseen pehmittää putkassa lusivaa Philippiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän viettää pitkän rupeaman Bruno-Philippin läsnäoloa aistien, mutta tämä vain vaikenee kaikkien yhteisten tuntien ajan. Siitä huolimatta rikospsykologimme käy vakuuttuneeksi hänen syyttömyydestään. Psykologi myös löytää miehen puhumattomuuden takaa poikkeusyksilöyden, mistä seuraavana aamuna raportoi Derrickille: ”Hän puhui kanssani sanomatta mitään. -- Hän tietää ja ymmärtää kaiken.”

Nuoren psykologiystävättärensä lausunnon innoittamana Derrick sitten lausuu Bruno-Philippin perheelle: ”Veljenne voi olla meitä älykkäämpi. On hän toki sairas. Yliherkkyys saa hänet sulkeutumaan ja vaikuttamaan epänormaalilta, vaikka hän tietää ja ymmärtää kaiken.” En ihmettele, että varsinkin Sebastian-veljellä on vaikeuksia pitää pokkaansa ylitarkastajan vakaumuksellisten sanojen aikana.

Seuraavaksi Derrick virittää psykologisen ansan, jolla saada perhe kohtaamaan väärä todistuksensa silmästä silmään. Kuten ylitarkastajan kaikki viritykset, tämäkin luonnollisesti onnistuu, ja Bruno-Philipp pelastuu murhamiehen leimalta.

Verrattuna myöhempiin esiintymisiinsä sarjassa psykologi Sophie Lauer näyttäytyy tänään melko pienessä roolissa. En ole varma, oliko rikospsykologillemme vielä jakson kuvausten aikaan lainkaan pedattu paikkaa sarjan viimeisten kausien vakiokasvona.Derrick olisi varsin hyvin voinut hoitaa jaksossa psykologille sälytetyn tehtävän, ellei se olisi vaatinut hänen psykologisen silmänsä venyttämistä suurin piirtein yli-inhimillisiin mittoihin. Nuoren psykologin ”naisintuitio” näyttäytyy ehkä hiukan ”uskottavampana”.

Illallinen Brunon seurassa on kovin hidastempoinen, mikä on tavallaan hyvin ymmärrettävää muistaen keskeisen henkilön persoonan hitauden. Jakso on myös kovin asetelmallinen alusta loppuun asti: miltei tyylitellyn räikeä on vastakkainasettelu poikkeavan Bruno-Philippin ja ”normaalin” muun maailman välillä.

Derrick tasapainoilee silloin tällöin tekotaiteellisuuden rajoilla, ja tässä jaksossa ollaan kyllä niin varomattomia, että molskahdetaan veteen väärältä puolelta. Suuri ongelma on se, että Bruno-Philippin syvähenkisestä poikkeusyksilöydestä ei anneta katsojalle mitään muuta näyttöä kuin rikospsykologin lausunto. (Totta tietenkin on, että nuorukainen ei ole syntymästään asti jälkeenjäänyt vaan vammautunut vaikean trauman seurauksena, joka on ajanut hänet yksinäiseen vaikenemiseensa.)

Bruno-Philipp herättää minussa samoja hämmentyneen epäuskoisia ajatuksia kuin vaikkapa jakson 140. Kaiken loppu dementoitunut taatto – käsikirjoittaja Reineckerin näihin kahteen panostama poikkeusyksilöys on tyypiltään sellaista, että se ei oikein kestä. Toisaalta ehkä heidän poikkeusyksilöyttään ei pitäisi lainkaan yrittää lähestyä psykologisen uskottavuuden kannalta vaan joltain muulta pohjalta. Siinäkin tapauksessa epäämätön totuus lienee, että asiaan kuuluvilla syvätaiteellisilla vesillä moni muu elokuvantekijä on saavuttanut käsikirjoittajamme luomuksia kestävämmän lopputuloksen.

230. Intohimon uhri

Tänään meillä on vakaana tarkoituksena tempautua mukaan kamarinäytelmään, jonka pyörteet sijoittuvat miltei kokonaisuudessaan yhteen pieneen kerrostaloon – sen rappukäytävään ja eri huoneistoihin. Samalla käsikirjoittaja Reinecker tekee jälleen kunniaa klassiselle suljetun paikan arvoitukselle – talon ulko-oveakin kun pidetään varmuuden vuoksi aina lukossa. Kaikki epäillyt siis odottavat jo kiltisti kauniin vainajan ympärillä eteisaulassa, kun ylitarkastaja saapuu rikospaikalle.

Toteutus on taattua Derrick-tyyliä: persoonallista psykodraamaa, jollaiseen tuskin kukaan muu kuin Reinecker uskaltaisi upottaa käsiään. Puitteet ovat sellaiset, etten pitäisi lainkaan mahdottomana jakson sovittamista jonkin maineikkaan kaupunginteatterin näyttämölle.

Ein Objekt der Begierde (20:12, 17.12.1993) - Es. pe 4.6.2010 klo 12.55
Kuvagalleria
Im Treppenflur eines Mietshauses findet eine Bewohnerin die ermordete 19-jährige Karoline Hecht. Derrick vermutet, dass sie in einer der Wohnungen des Hauses vergewaltigt wurde. Nach und nach tauchen mehrere Mieter am Tatort auf. Der Oberinspektor vermutet, dass einer von ihnen der Mörder ist. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Alkukuvissa kohtaamme Jeannine Burchin, joka on ihan tahattomaan koomisuuteen asti energisen hurmoitunut ja täynnä pidäkkeetöntä elämänriemua. Hän matkaa avoautossaan yksityiselle englannintunnilleen ja huudattaa stereoistaan 49ersin hittiä ˮTouch Meˮ aivan pellit auki, siihen malliin että ohikulkijat näkevät viisaimmaksi näyttää hänelle kaikenlaisia käsimerkkejä.

Kikkelis-kokkelis ja sull'on mun luonto. (Kuva: ZDF.)

Yksi protestinsa esittävä ohikulkija on jakson ohjaaja Zbynek Brynych (1927 - 1995), joka kävelee neiti Burchin auton editse liikennevaloissa. Tällaiset cameot ovat varsin yleisiä Brynychin 37 jaksoa kattavalla Derrick-uralla.

Ohjaaja Brynych cameona liikennevaloissa. (Kuva: ZDF.)

Vielä irvokkaammaksi meno käy, kun Burch pääsee opettajansa talon pihaan ja nousee autostaan: hän aloittaa etenemisen kohti ulko-ovea tanssahdellen ämyreistä pauhaavan muzakin tahdissa kuin kaikista älyn siteistä itsensä vapaaksi riuhtonut idiootti. Nuori nainen on nähtävästi onnellinen... Minkä Pulttibois-hahmon maailma onkaan Burchissa menettänyt!

Piha-alueelle eksynyt Hans Georg Panczak ei kuitenkaan näytä olevan osalleen langenneesta älyvapaasta yksityisnäytöksestä lainkaan kiusaantunut vaan lähinnä kovasti vaikuttunut. Rene Heinersdorffin (s. 1963) esittämä englanninopettajakin ottaa yksityisoppilaansa vastaan rillit huuruten.

Neiti Burchille on ehtinyt puolen vuoden mittaisen talossa ramppaamisen myötä kehittyä läheinen suhde kaikkiin talon kaksilahkeisiin. Valokuvaaja Sky Dumont on saanut kunnian ottaa nuoresta naisesta jopa alastonkuvia. Kun hän esittelee niitä Panczakille, tämä tahtoisi niin mielellään saada edes yhden valokuvista omaksi, ihan ikiomaksi. Saatuaan tahtonsa läpi hän vetäytyy hartaassa mielentilassa ihailemaan kuvaa oman yksityisen kotilietensä rauhaan.

Ralf Schermuly ja Michael Mendl ovat keski-ikäisiä, arvovaltaisia liikemiehiä, mutta kummasti jalka vain nousee kummallakin, kun he tajuavat, että on tiistai! ja Burch on talossa! ”Söpö lintu visertää englantia”, Mendl lausuu hurmoksellinen virne kasvoillaan yksityisopettaja Heinersdorffin oven edustalla. Schermuly on vähintään yhtä auvoisessa tilassa.

Ihastunutta testosteronia pursuava farssi pienessä kerrostalossa.

Liikemiehet vetäytyvät Mendlin asuntoon laatimaan sotasuunnitelmaa taivaallisen tipun pään menoksi. ”Tytön tunti loppuu kohta. Kutsutaan hänet tänne.” Ja päättyyhän se oppitunti lopulta! Heinersdorff varoittaa lopuksi yksityisoppilastaan: ”Kaikki tietävät tunnin loppuneen. Olkaa varovainen.”

Neiti Burch onkin erityisen varovainen, peräti niin varovainen että kun Mendlin vaimo Jutta Kammann  illan tullen avaa ulko-oven ja astuu rappukäytävään, hän löytää sieltä Burchin hengettömättömäksi käyneenä kalmona lattialta lojumasta.

Kuka on murhannut enkelimme, päiviemme valon, unelmiemme taivaisen keskipisteen?

Joku on lyöty kanveesiin. (Kuva: ZDF.)

Derrickillä ja hänen Harry Kleinillaan on ollut vapaapäivä, minkä kunniaksi he ovat nauttineet keskenään romanttista kynttiläillallista intiimissä ravintolassa. Mutta ei voi mitään, kun käsky käy – ihana ilta on jätettävä kesken ja on rahtauduttava rikospaikalle.

Ylitarkastaja aloittaa epäiltyjen kuulemisen piipahtamalla vuorotellen kunkin epäillyn asunnossa. Hänen herculepoirot-leikkinsä ei kuitenkaan pyri ratkaisevien johtolankojen metsästämiseen vaan seurueen psykologian kartoittamiseen. Se merkittävä ero krimillä aina on agathachristieläiseen dekkariin verrattuna.

Englanninopettaja Heinersdorff osaa kiitettävästi valottaa Burchin persoonaa tämän vapaamielisen välittömyyden taustalla: ”Hän oli mikä oli. Hän ei pohtinut itseään eikä muita. Hän oli viaton.” Nuori nainen siis kärsi tietämättään eräänlaisesta Marilyn Monroe -syndroomasta.

Mendlillä on blondiino Kammann vaimonaan, mutta avioon on ehtinyt Schermulykin. Valitettavasti hänen vaimonsa, tummahiuksinen Christine Merthan (s. 1943) vain on kroonistunut katkeroituneeksi vuodepotilaaksi. Oikein tulee surku Schermuly-raukkaa, kun teräväkielinen Merthan solvaa häntä mustasukkaisuudessaan edesmennyttä Burchia kohtaan.

Herra Schermuly ja vaimo Merthan. (Kuva: ZDF.)

Intohimon uhrin todellinen draamakuningatar on kuitenkin Stefan Wiggerin esittämä pahasti alkoholisoitunut entinen näyttelijä. Hänelle koko maailma on shakespearelainen näyttämö, minkä mukaisesti hän toteuttaakin kokopäiväisesti elämää suurempaa draamaa viinapullojensa keskellä.

Kultturelli herrasmiehemme Derrick onneksi muistaa komeljanttari Wiggerin suuruuden ajan ja hänen roolinsa Kesäyön unen Pyramuksena. Siitä kiitokseksi näyttelijä lausuu hänelle muutaman säkeen tuosta loistoroolistaan, vaikka lievää vaikeutta aluksi tuottaakin muistaa, kummalla puolella kehoa sydän piileksii. Ylitarkastaja käyttää tilannetta taitavasti hyväkseen, sillä Wigger suggeroituu lausuntansa myötä palaamaan parin tunnin takaisen tragedian tunnelmiin.

Bonuksena vanha juoppo antaa oivaltavan pikku oppitunnin näyttelijätyön perusteista ja sen vaikeimmista haasteista.

Liikemiehet Mendl ja Schermuly pyrkivät käyttämään elämänhallintansa menettäneen teatterimiehen korkeakirjallisia lausahduksia hyväkseen lavastaakseen tämän murhaajaksi. ”Me käymme näyttelijän kimppuun, Schermuly.” Valokuvaaja Dumont on mukana juonessa: ”Wigger tunnetaan talossa. Hän on holtiton ihminen. Hän itse sanoi kerran: näyttelijät ovat puolihulluja”, tyylikäs kuvamaakari juoruaa Derrickille. Ylitarkastaja vastaa: ”Kaikkea soopaa sitä kuuleekin.”

Jakson vanhetessa saamme kuulla yhden väärän tunnustuksenkin, josta repeää jälleen kunnon riemu muitten epäiltyjen keskuudessa, mutta Derrick osaa onneksi suhtautua lausuntoon suhteellisuudentajunsa säilyttäen. Tätäkin väärää tunnustusta ylitarkastaja käyttää hyväksi oikean murhaajan saattamiseksi satimeen.

Intohimon uhri on tiivis kamarinäytelmä ja ylistys Derrickin syvänäköiselle viisaudelle. Loppukohtauksessa sovelletaan jälleen loistavasti leikkaustekniikkaa, jossa surmahetki lomittuu takaumana nykyhetkeen ylitarkastajan kasvojen alla. Todella tehokas ja jaksoon soveltuva on lopetusmusiikkina käytetty ”You Are So Beautiful”, Joe Cockerin raspikurkulla tulkittuna tietenkin.

• Kokeile sinäkin elämää riemuntäyteisenä Jeannine Burchina! Vuokraa pariksi tunniksi avoauto, pakkaa mukaan kyytiin tietokone ja kuuntele ämyrit kaakossa YouTubesta ladattavissa olevaa 49ersin kasarihittiä. 
• Jos lopputekstien pikkasen hempeämpi tunnelma kiehtoo enemmän, ratkaisu siihenkin nälkään löytyy YouTubesta: Joe Cocker ja "You Are So Beautiful".

225. Rakkaus on kummallista

Handtken ja Rautenbergin styylaamista jaksossa 206.

Muusikoilla on usein salattua, esoteerista tietoa Herbert Reineckerin käsikirjoittamissa tarinoissa. Niin tänäänkin. Illan tarkkanäköinen kapakkipianisti on Rudolf Wessely (s. 1925) viimeisessä Derrick-roolissaan. Hänellä on tarjota Derrickille viisaasti kiteytetty totuus tarinan traagisista rakastavaisista: ”Rakkaus valitsi heidät ja asui heidän luonaan.”

Näin ylevä rakkaustarina ei voi langeta kenen tahansa osaksi. Tarvitaan kaksi puolijumalaa vähintään: Juliane Rautenberg (s. 1966) ja Holger Handtke. Itse asiassa Rautenberg ja Handtke harjoittelivat illan rakkaustarinaa varten jo jaksossa 206. Kuollut ystävä. Ei siis mikään ihme, että lempi sujuu tänään niin mallikkaasti.

Die seltsame Sache Liebe (20:7, 16.7.1993) - Es. to 20.5.2010 klo 12.45

Kuvagalleria

Die Kellnerin Doris Stein wird tot in der Nähe des Güterbahnhofs gefunden. Trotz intensiver Recherche kann Derrick nicht sofort feststellen, ob es sich ein Unfall war oder Mord. Derricks Exkollege, der vom Dienst suspendierte Seidel, zeigt ein ungewöhnliches Interesse an dem Fall. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Rautenbergin ruumis löydetään heti jakson alkukuvien aikana ratapihalta.

Surmattu nuori nainen ei kuitenkaan ole Derrickin ainoa murhe. Nimittäin Wolf Roth ilmestyy paikalle stalkkaamaan tilannetta. Roth on kyllä hyvä poliisi, mutta pahasti alkoholisoitunut ja siksi lomautettuna virastaan. Ylitarkastaja yrittää maanitella Rothia kotiin lepäämään, mutta raukka kaipaa kipeästi poliisitoiminnan tuntua elämäänsä. Sormet syyhyää takaisin hommiin.

Roth jatkaa Derrickin ympärillä kiehnäämistä; hän ilmestyy paikalle luuraamaan oven raosta aina kun komedia sitä vaatii, enemmän tai vähemmän selvin päin. Ylitarkastaja ja Harry Klein kuuntelevat puolikorvalla Rothin hermoherkäksi käyneitä aivoituksia, ja tällä tavoin jakso saa vähän kuin ilmaiseksi kivan pikku rupeaman poikkeusyksilöistä vuodatusta kätevinä pikku kerta-annoksina.

Rautenbergin vuokraemäntä tunnistaa ruumiin valokuvan avulla alivuokralaisekseen, josta hän teki aamulla katoamisilmoituksen. Erityisen huolissaan emäntä on kuitenkin nuoren naisen poikaystävästä, joka jääräpäisesti vain odottaa ja odottaa tyttöään tämän huoneessa palaavaksi.

Kauhusta valkeaksi muuntunut Holger Handtke kieltäytyy uskomasta Derrickin vakuutusta Rautenbergin kuolemasta, vaikka ylitarkastaja näyttää hänelle todisteeksi peräti valokuvan tyttöystävän kalmosta. ”Seison ikkunassa, odotan häntä kotiin. Hän on jostain syystä myöhässä.” Riittää siinä tilanteessa Derrickille ja hänen Harrylleen puoliempatian värittämää töllisteltävää.

Loppuratkaisun häämöttäessäkin Handtke yhä kyselee vuokraemännältä: ”Menenkö häntä vastaan? Tuleeko hän taksilla?”

Tarjoilijatar Fink kuultavana. (Kuva: ZDF.)

Claus Biederstaedt (s. 1928) on tehnyt neljä muistettavaa Derrick-roolia joviaalis-sympaattisen jyräävänä mutta pikkasen lyhyenläntänä rahamiehenä. Tänään hän omistaa ilmeisen tasokkaan kapakin, jossa Rautenberg on työskennellyt tarjoilijattarena. Pitkänhuiskea Diana Körner (s. 1944) näyttelee Bieder-staedtin apaattiseksi heittäytynyttä vaimoa. Lyhythameinen Carolin Fink tarjoilee kapakin puolella.

Nähtävästi Rautenberg on kohdannut tiensä pään öisellä kotiinpaluumatkalla työpaikaltaan. Mutta miksi ruumis on pitänyt rahdata ratapihalle?

Handtke opiskelee peräti yliopistossa! Eikä siinä vielä kaikki – Rothin yksityistutkimukset paljastavat, että kyseessä on todellinen poikkeusyksilö: ”Poika on erittäin lahjakas mutta yksipuolisesti. Hän on lasiruutuihminen. Hänestä katsoen elämä on lasiruudun takana.” Kyllä poikkeusyksilö aina poikkeusyksilön tuntee…

Rakkaus on kummallista: Vaimo jätti ja siksi Roth tarttui pulloon. Handtkekin on menettänyt elämänsä rakkauden. Vastaavuudet kahden onnettoman rakkaustarinan välillä ovat taiteellisesti raffinoituneita.

Koskapa Derrick osaa tehdä välttämättömyydestä hyveen, hän ojentaa Rothille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä: ”Pidä sinä Handtkesta huoli niin autat häntä ja ehkä itseäsikin.” Tällä menettelyllä lomautettu poliisimies saadaan kätevästi pois jaloista ja tarina saa soman psykologisen sivujuonen, kun Roth kuratoi hukassa olevaa nuorukaista. Silti hän ehtii vielä sotkemaan ylitarkastajan tutkimuksiakin.

Kuten kapakeilla yleensäkin, myös Biederstaedtin kapakilla on kanta-asiakkaansa. Yksi heistä on Michael Mendl, ”hempeän musiikin ystävä”. Derrick onkii Mendlin nimen selville ja alkaa jäljittää häntä. Kehkeytyvä tapahtumaketju paljastaa katsojalle, että kapakin väki yrittää kiihkeästi pitää salassa jotain ilmeisen tulenarkaa tietoa.

Rakkaus on kummallista yhdistää kerronnassaan oivaltavasti useita eri tyylikeinoja. Esimerkiksi Handtken utuisen ihanissa muistoissa Rautenberg soittaa kitaraa ja avustaa häntä opinnoissa. Katkelmat tuovat mieleen jopa Bergmanin elokuvan Onnea kohti (1950) muistelut. Lopun takaumassa nykyhetki ja menneisyys risteytyvät tehokkaasti.

Tarjoilijatar Rautenbergin henkilökuva käy yhä tarkemmaksi jakson edetessä. Loppuminuuteilla katsoja saa tilaisuuden tutustua myös hänen paljastettuihin rintoihinsa. Ne näyttävät maistuvan hempeää musiikkia diggaavalle Mendlille. 

Jakso loistaa tasaisesti monilla tavoilla. Tarinankuljetus kykenee luomaan kiehtovan arvoituksen – mikä salaisuus Biederstaedtin kapakkiin oikein kätkeytyy? Myös tarinan yllätysratkaisu, joka kääntää monia ennakko-oletuksia ovelasti nurin, sijoittuu kapakkiin.

Loppukohtaus ei tietenkään olisi täydellinen, ellei siihen kuuluisi myös Handtke. Sitä varten hän liittyy henkilögalleriaan heti kapakin illalla sulkeuduttua. ”Sain esitelmän valmiiksi”, hän kertoo Derrickille ja jatkaa tiedustelemalla: ”Lähtikö Rautenberg taksilla?”

Roth onneksi voi lohduttaa Handtkea, kai.

219. Viimeiset sanat

Ein sehr trauriger Vorgang (20:1, 22.1.1993) - Es. to 29.4.2010 klo 12.45 

Kuvagalleria 

Nach einem gemeinsamen Bordellbesuch lädt Albert Krumme fünf Schulkameraden zu einem Drink zu sich nach Hause ein. Kurze Zeit später klingelt es an der Tür. Als Albert öffnet, wird er niedergeschossen. Derrick ermittelt im Kreis der Mitschüler. (Episodeworld.com/Show/Derrick.)

Christiane Hörbiger on tänään eri hienona: hän on oikein konservatiivisesti pyntätty ja hirmusivistynyt, tohtori koulutukseltaan, ynnä johdattelee kansakunnan toivoja filosofian jylhiin maailmoihin rouva lehtorina lukiossa.

Hörbigerillä on myös ystävätär, jota on kiittäminen siitä, että hän on saattanut maailmaan punastelevan nuorukaisen nimeltä Holger Handtke – Derrick-sarjan ehkä kaikkien aikojen hienoimman lahjan maailmalle. Hörbiger on saanut Handtken ystävättäreltään lainaksi asumaan luokseen, jotta poika voi hankkia lukiosivistyksensä siinä nimenomaisessa müncheniläislukiossa, jossa Hörbiger jakaa oppejaan tämän luokanvalvojana.

Holger Handtken suuri päivä. (Kuva: ZDF.)

”Tämä ilta on sinun! Lapsuus loppui tähän.”

Tänään Handtkella on erityinen syy punastella kainostelevan tyytyväisenä. Vietetään nimittäin hänen synttäreitään, minkä kunniaksi on päädytty oikein joukolla bordelliin, jotta syntymäpäivä-sankarikin saa vihdoin maistella mystisiä venuksen antimia. Veljeskuntaan kuuluu mm. käkkäräpäinen Philipp Brammer (s. 1969). Pistäväkatseisen Robinson Reichelin (s. 1966) joku saattaisi sekoittaa 255. Toisen luodin sankariin.

”Pääsky opettelee lentämään”, rakastavat toverit toteavat ujosta kumppanistaan tätä hyväntahtoisesti kiusoitellen, mutta Handtke-raukka vain pysyy hymyävän vaisuna. Avartavaa miehuuskoeiltaa jatketaan opintokäynnillä kapakissa olusen ja yhteislaulun merkeissä ja sitten vielä yhden veljeskunnan jäsenen opiskelijaboksissa, josta soitetaan seksipuhelun tapainen luokan eräälle tytölle.

Eipä aikaakaan kun ovikello soi. Lisää juhlijoita?! Boksin omistaja kipaisee avaamaan alaoven, jonka takana yllätyslaukaukset odottavat häntä. ”En olisi ikinä uskonut. Onhan tosi älytöntä”, hän lausuu viimeisinä sanoinaan paikalle rientäville kumppaneilleen.

Paikalle rientää kohta myös Derrick, joka päästää nuorukaiset pienen neuvonpidon jälkeen kotiin nukkumaan.

Rouva tohtori Hörbiger sen sijaan ei nuku vaan istuu kotona ja odottaa huolestuneena suojattiaan palaavaksi. Kuultuaan ampumatapauksesta hän on kovin suruissaan siitä, mitä Handtke on joutunut kokemaan: ”Murha… Sinustakin kuoli osa siinä. Se ei saisi kadota näin varhain. Jossain vaiheessa lapsuus häviää ja sen myötä kaikki, mikä teki siitä niin kauniin. Myös unelmat häviävät.”

Tunteeko Hörbiger osanottoa Handtken kohtaamisesta väkivaltaisen kuoleman kanssa vai salaiseksi tarkoitetusta kokemuksesta ilotalossa?

Rouva tohtori tsemppailee liittolaista. (Kuva: ZDF.)

Jakso jatkuu sahailemalla Derrickin kammarin, luokkahuoneen ja rouva tohtori Hörbigerin hienostuneen kotitalon välissä. Tapahtumien vilskeessä Handtke saa kuoria perunoita ja Harry Klein kirjoittaa luokan liitutaululle. Joitain asioita yritetään salata ylitarkastajalta, ja lisäksi katsoja päästetään syventämään käsitystään Hörbigerin ja hänen punastelevan suojattinsa suhteesta.

Lyhyessä takaumassa näemme, millaisena karikatyyrihirviönä nuorukainen äitinsä ystävätärtä pitää.

Ennen pitkää rouva tohtori saa esitellä Derrickille epämuodikkaita seksuaalifilosofia näkökulmiaan, jotka ovat vuonna 2011 vielä ajankohtaisempia kuin 18 vuotta sitten. Ylitarkastajakin kunnioittaa häntä enemmän kuin poliisietiikka sallisi. Tässä valossa perin painajaismainen on luokkahuonekohtaus, jossa oppilas Reichel haastaa Hörbigerin uljaan tahtofilosofian vetoamalla joihinkin halujen vapautta koskeviin tieteen nykytuloksiin.

Herrasnainen ja herrasmies, välissä Holger Handtke.

Jakson loppusuoralla rouva tohtori joutuu hiljalleen yhä tukalammaksi käyvään umpikujaan. Oivaltava tehokeino on se sisäinen puhe, joka ilmestyy ahdistuneen lehtorin pään sisään, kun hän vasta-hakoisesti istuutuu kahvittelemaan ylitarkastajan seurassa. Hirveimmästä nöyryy-tyksestä huolehtii kuitenkin joukko oppilaita, jotka jakson viimeisillä minuuteilla nousevat avoimeen kapinaan opettajaansa vastaan ja joita hämillinen Handtkekin joutuu peesaamaan.

Murhaaja paljastetaan katsojalle jo hyvissä ajoin ennen loppukuvaa, mikä ei suinkaan estä jännitysnäytelmän yltymistä yhä raskaskierroksisemmaksi. Viimeiset sanat on erinomainen psykologinen trilleri. Haastavat pääroolitkin ovat saaneet oikeat esittäjät. Hörbiger on erinomainen, ja Handtke tekee alusta loppuun johdonmukaisen näyttelijäntyön.

Viimeiset sanat on aidosti moniääninen moraliteetti, temaattisesti varmaankin hienoimpia sarjan jaksoja. Tarinan syvällisyyskään ei ole vähääkään keinotekoista tai heppoisaa. Aivan lopussa Derrickin päätössanat ”Kai voi sanoa niin, että rakkaus siinä surmattiin” vielä kertovat monimielisen tiivistetysti moraalitarinan sanoman.

• Holger Handtken seikkailut jatkuvat jälleen ensi torstaina 22. joulukuuta ennen iltakuutta. Jouluaatonaatonaaton tarinassa Handtke on vielä tätäkin iltaa enemmän elementissään, vaikkakin tapahtumasarjan käänteet valitettavasti tarjoavat hänelle enemmän tilaisuuksia kalpenemiseen kuin söpsäkkään punasteluun.

140. Kaiken loppu

Das absolute Ende (13:5, 25.4.1986) - Es. pe 12.6.2009 klo 13.00
Kuvagalleria
Kitaransoittoa opiskeleva Herta Kolka löytyy ammuttuna autonsa vierestä. Derrick ja Klein ryhtyvät etsimään syyllistä uhrin tuttavapiiristä. Sitten tapahtuu toinen murha. (Yle.fi.)

Soita se "Vähän ennen kuolemaa", jooko. (Kuva: ZDF.)

Hippioloasuun pukeutunut Marion Kracht (s. 1962) haluaa oppia soittamaan kitaraa. Jakson alkukuvissa hän on juuri päättelemässä soittotuntiaan leppoisan soitonopettajansa lämminhenkisessä huomassa.

Krachtin lähtiessä opettaja vielä toivottaa: ”Turvallista kotimatkaa”, mistä voimme melkoisen ilmeisesti ennakoida, että nuori nainen tulee ammutuksi ennen kuin on ehtinyt edes istahtaa autoonsa.

Vainaja

”Ystävällinen, sydämellinen, rakastettava”, järkyttynyt kitaranopettaja luonnehtii menehtynyttä oppilastaan Derrickille, joten katsoja osaa jo ainakin pikkasen pelätä pahinta: ei kai taas yksi Reineckerin kirjoituskoneesta ulos putkahtanut huippulahjakas nuori nainen, joka ei elää saanut? Hirveän sympaattinenkin hän oli, kuten tuskaisa opettaja vielä muistaa peräkaneettina lisätä.

Siirrytään nuoren vainajan perhepiiriin. Leski-isä vaivaa kuumeisesti käsiään: ainut lapsi lähti. Järkkynyt isä ei kestä ilman pientä huilaustaukoa, mikä lienee tässä tilanteessa ihan ymmärrettävää. Niinpä Derrick saa turinakumppanikseen perheen taloudenhoitajattaren, Enzi Fuchsin, joka näkyy viime jaksoesittelyn jälkeen löytäneen uuden työpaikan, kun entinen isäntä Asmy tuupertui ammuttuna iljanteiselle nurmelle muuten ihan onnistuneen saunareissun päätteeksi.

Sitten Derrick päästää suustaan maagiset, katsojan kauhulla odottamat sanat: ”Kuvailkaa Marion Krachtia minulle.”

Taloudenhoitajatar ojentaa vainajan kuvan Derrickille oikein käteen sääliteltäväksi ja alkaa lausua litaniaansa kuin sarjatulella: ”Herttainen, hyväntahtoinen, eläväinen ja lahjakas kaikessa mahdollisessa. Hän maalasi, kirjoitti runoja, rakasti musiikkia, halusi soittaa kitaraa ja oli firmassa töissä.”

Ystäviäkin oli aivan jumalattomasti!

Onneksi isä on jo toipunut, niin että hän voi jatkaa siitä mihin taloudenhoitajatar hengästyksissään joutui lopettamaan: ”Hän oli hyvin avoin ihminen. Kaikki pitivät hänestä.” Sitten isä jatkaa raottamalla Derrickille ovea tyttären valaistuneeseen käsitykseen rakkauden perimmäisestä olemuksesta.

Suku ja ystävät

Vainajan serkku J. Vilén ja tämän tiukka argentiinalaisvaimo. (Kuva: ZDF.)

Seuraavaksi Derrick alkaa käydä läpi muuta lähipiiriä: äveriäitä sukulaisia, joita yhteinen paperitarviketehdas kiinteästi sitoo yhteen, ja toinen toistaan hulppeammin eläviä ystäviä, joista vain yhtenä esimerkkinä ”miljonääri jonka raha tekee surulliseksi”.

Kun näitten yksilöitten pintaa vähän raaputtaa, kaikista heistä tuntuu paljastuvan epäuskottava yhdistelmä äärimmäistä pinnallisuutta ja äärimmäistä syvällisyyttä. Juuri tuollaisia ihmisiä sairaalloisen täydellinen Marion Kracht ihan takuulla ympärilleen ansaitsikin!

Vainajan serkku on kuin Vilénin Juhana, joka on väkisin raahattu perheen huoltoasemalta ja puettu tweedkankaiseen puvuntakkiin ja solmioon. Derrick kysyy Harry Kleinilta mielipidettä serkusta, ja tämä toteaa: ”Hän ei käyttäydy kuin normaali ihminen.”

Katsoja voi vain levottomana uumoilla, millainen olio mahtaa olla vainajan setä, jota oma velikin luonnehtii ”henkisesti sairaaksi”. Piinaavan odotuksen jälkeen minuutilla 27 lukot - aivan välttämätön varotoimi - viimein avataan ja Derrick päästetään tuon nojatuolissaan nuokkuvan mielipuolen (Konrad Georg; 1914 - 1987) ylelliseen selliin.

Vainajan ekstramielisairasta setää yritetään epätoivoisesti saada aisoihin. (Kuva: ZDF.)

Viimeistään tästä kohdasta lähtien suurin piirtein kaikki menee jaksossa pieleen, valitettavasti; katsojan on pakko kieltäytyä uskomasta tapahtumien ja yhteyksien logiikkaa. Herättäkää minut tästä painajaisesta sitten kun lopputekstit alkavat!

Sairaanhoitajana toimiva miniä on raivoissaan Derrickille, kun tämän yleissivistykseen ei kuulu katatonisen, puheeseen reagoimattoman, hauraan ukkelin tilan tajuaminen: ”Hän kuulee kaiken, mutta aivot eivät ota mitään vastaan.”

Derrick ja Harry Klein ovat silti edelleen sitä mieltä, että hermostunut Juhana-poika ja jäätävä miniä ovat vielä hämärämpiä kuin yläkertaan teljetty, puhekykynsä menettänyt mielipuoli. Tässä perhepiirissä taitaa jokin olla pahasti pielessä…

Mielipuolen hoituriminiää muuten näyttelee Reinhild Solf (s. 1940) ja tämän tarjoilijana työskentelevää veljeä Wolfgang Müller (s. 1953). Sisaruspari on tullut pakolaisina Argentiinasta, jossa vietetyt yltäkylläiset nuoruusvuodet he ovat joutuneet sotilasvallankumouksen myötä jättämään taakseen.

Derrick-kaavaa rikkoen jakso tarjoaa katsojalle bonuksena toisenkin surmatyön: Minuutilla 39 ammutaan uudet laukaukset, jotka Derrickkin kuulee suorana lähetyksenä avoimeksi jätetyn puhelinlinjan kautta. Viikate on jälleen heilunut Marion Krachtin perhepiirissä.

Tuomio

Kaiken loppu on haalittu täyteen epäuskottavuuksia: toinen toistaan tasapainottomampia ihmisparkoja, kaikkein pahimpia Derrick-kliseitä, silkkaa järjettömyyttä. Lopulta kaikki tahaton komiikkakaan ei kerta kaikkiaan enää jaksa naurattaa.

Pahinta on, että Derrick itsekin yltyy mukaan jakson kyllästämään psykoottiseen ajatuskarkeloon ja kehtaa epäillä ullakolle vangittua dementis-seniiliä setää sattuneista veriteoista. Onneksi jaksossa on Harry Kleinin lisäksi edes yksi täysipäinen hahmo – ullakkovangin lääkäri, joka torppaa ylitarkastajan spekulaatiot.

Jakso kiikkuu epätoivoisen farssin ja Ed Wood -tyylisen suhteellisuudentajuttoman melodraaman välillä. Kysyä sopii: entä jos Reinecker onkin luonut tarinan parodiaksi painajaismaisimmista maneereistaan? Sehän natsaisi jälkiviisauden näkökulmasta vallan mainiosti, sillä Kaiken loppu sijoittuu sarjan lineaarilla jokseenkin tarkalleen 281 jakson puoliväliin. Toisaalta parodianakin kooste ampuu ehdottomasti yli.

Jakson pahimpana kompastuskivenä pidän uskottavuusrakennelman täysin romuttavaa yläkertaan salvattua mielisairasta. Katsojan silmissä hän näyttää vain pahasti dementoituneelta vanhukselta. Eikö muka 1980-luvun Länsi-Saksassa tunnettu muistisairauksia, vaikka niitä on sentään esiintynyt vuosisatojen ajan, kun sairaasta pitää suvun ajatusrakennelmissa vääntää kammottava mielipuoli?

Pelastusyritys

Käsillä taitaa olla murskaavin kaikista Derrick-arvioinneistani, ja siksi yritän epätoivoisesti löytää jaksolle mieltä. Löytyykö vapauttavaa tulkintaa?

Jospa siis hullu setä ullakolla (+ kaikki muut jakson älyvapaat vipeltäjät) onkin hahmo Reineckerin kauhusirkuksessa ja Kaiken loppu kauhutarina vallitsevasta lopun aikojen rappiosta? Tätä tulkintaa jopa tukee jakson nimeen liittyvä analyysi, jonka Derrick tekee Harry Kleinille. Tai jospa hullu setä ullakolla sittenkin on äärimmäinen Derrick-poikkeusyksilö, jonka perimmäistä persoonaa en katsojana pysty tavoittamaan dementisen ilmiasun takaa?

Onneksi edes jakson perimmäinen filosofia on kestävä: kun moraali ei enää sanele tekojen logiikkaa, on päädytty kaiken loppuun, ehdottomaan loppuun. Silti hiukan jää harmittamaan, kun loppukohtauksen yllättävä itsemurha panee sekin epäröimään, ettei vain arvon ylitarkastaja olisi erehtynyt henkilöstä murhaajan nimetessään...

Lohdullista on edes se, että kamarille käsiraudoissa talutetaan sentään joku muu kuin yläkerran hullu.

Lisäys: Kameroitten sammuttua

Kaiken lopun ohjannut Alfred Vohrer (1914 - 1986) kuoli pari kuukautta ennen kuin jakso sai ensi-iltansa Saksan televisiossa. Hänen uraansa sisältyy kaikkiaan 28 derrickiä.

Kuten hyvin tiedetään, jakson jälkeen Marion Kracht tekee näyttävän kuolleista heräämisen, hakeutuu yliopistoon opiskelemaan psykologiaa ja taistelee itsensä takaisin Derrickin kelkkaan enemmän tai vähemmän vakuuttavan rikospsykologi Sophie Lauerin ominaisuudessa.

• Niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, olen kopioinut Kaiken lopun repliikkisitaatit sellaisenaan ja liioittelematta jakson suomennostekstityksestä.
• Tämä ja kolme aiempaa jaksoesittelyä olen kirjoittanut vuonna 2005 ilmestyneen Derrick-dvd-julkaisun avulla (ks. lisätietoja julkaisusta DVDPlazan sivuilta). Julkaisu sisältää kuusi jaksoa, joista ainoastaan yhden esittely puuttuu enää Derrickeriasta. Se ilmestyy tammikuussa, kun on ensin ehtinyt tulla ulos kolme jaksoesittelyä, jotka teen itse varastoimistani jaksoista.
• Seuraava esittely ilmestyy jälleen viikon kuluttua, torstaina 15. joulukuuta ennen iltaviittä. Sen myötä teemme huikean hypyn ajassa eteenpäin, kauas 1990-luvun puolelle. Käsittelyssä olevassa jaksossa ”nuorelle, viattomalle ihmiselle näytetään maailman saasta", kuten eräs traaginen hahmo tarinassa toteaa. Itse pidän jaksoa yhtenä kaikkein upeimmista sarjan historiassa.
• Derricks großer Freundin uudessa Derrick-blogissa on ilmestynyt viimeksi jaksoesittely Anna Lakowskista (1998). Blogi on ehdottomasti tutustumisen arvoinen! 
• (Olen julkaissut jaksoesittelyiden ja vastaavien yhteydessä jo lähes 200 linkkiä Tian1806:n Derrick-blogin kuvakoosteisiin, joita olen nimittänyt "kuvagallerioiksi", vaikka oikeellisempi nimitys taitaisi olla kuvakollaasi. Rupesin miettimään asiaa vasta eilen.)

127. Kuka ampui Asmyn?

Näyttelijä Heinz Bennent (s. 1921) kuoli kuluvan vuoden lokakuussa. Vaikka hän esiintyi uransa aikana viidessä Derrick-jaksossa, emme tänään kohtaa häntä vaan sen sijaan peräti kaksi hänen lastaan - Annen ja Davidin siskon ja sen veljen rooleissa.

Peltirumpu (1979).

Anne Bennentillä (s. 1963) oli tiiviiseen tahtiin kuusi Derrick-roolia 1978 ja 1982 – 86. Sen sijaan hänen veljensä David Bennent (s. 1966) esiintyi ainoastaan tässä yhdessä jaksossa. Davidhan nousi maailmanlaajuiseksi sensaatioksi Günter Grassin romaaniin perustuvan elokuvan Peltirumpu (1979) myötä, jossa näytellessään hän oli vain 11-vuotias.

Vaikka David Bennentille annettiin lapsuudessa useita kasvua edistäviä hoitoja, hän jäi tunnetusti lyhytkasvuiseksi. IMDb:n tietojen mukaan hän on 155-senttinen mutta näyttää sopivista kuvakulmista Derrickin vieressä vielä paljon pikkuisemmalta. Pidän mahdollisena, että käsikirjoittaja Reinecker kirjoitti jakson tilaustyönä sisaruksille.

Wer erschoss Asmy? (12:5, 19.4.1985) - Es.to 30.4.2009 klo 12.45
Kuvagalleria

Nuoren parin saunareissu päättyy kolkosti, kun mies ammutaan saunan pihalle. Surmansa sai rikas playboy Robert Asmy, onko joku hänen entisistään naisystävistään teon takana? (Yle.fi.)

Kuka ampui Asmyn? on illan polttava kysymys.

Mutta ei kiirehditä asioitten edelle vaan tutustutaan ensin kaikessa rauhassa tähän Asmyyn, rikkaaseen ja maineikkaaseen playboyhin. Asmylla on uusi nainen kierrossa. Niinpä saamme alkumusiikin ajan jännittää, ken mahtaa olla se onnellinen neitonen, joka tällä kerralla saa vuoronsa palvella kesätyttönä Asmyn kartanossa…

Anne Bennenthän se on! Hänellä on ilo päästä Asmyn avecina kartanon ulkorakennuksessa sijaitsevaan saunaan kylpemään. Lauteilla Bennent tarjoaa katsojille tyylivinkin, kuinka hyvin ajelemattomat kainalot ja paljaat rinnat sopivatkaan yhteen.

Pitkä ilo...

... ja pitkän ilon seuraus. (Kuvat: ZDF.)

Sitten, palattaessa sateen liukastamaa polkua pitkin päärakennukseen, tapahtuu PÄM! Kuka ampui Asmyn?

Talon palvelusväki, Fritz Straßner ja keittäjänä toimiva Enzi Fuchs (s. 1937), perehdyttää Derrickin tilanteeseen, sillä välin kun Bennent yrittää koota itseään salin sohvalle käpertyneenä. Asmyn äitikin, kunnianarvoisa Inge Birkmann (1915 - 2004), ehtii sopivasti paikalle arvioimaan poikaansa, joka makaa yhä pressun alla märällä ruoholla.

Vainajan äiti ja entinen vaimo. (Kuva: ZDF.)

Asmylla on myös ultratyylikäs entinen vaimo, Constanze Engelbrecht (1955 - 2000), joka tarjoaa Derrickille kylmänkatkeran luonnehdintansa Asmyn päättymättömästä toivioretkestä kohti unelmiensa naista.

Derrick haastattelee Harryineen Bennentin entistä heilaakin, Werner Asamin (s. 1944) esittämää vieterinletkeää automyyjää, joka on muutamaa päivää aiemmin piipahtanut kartanossa uhkailemassa. Murhan tapahtuma-aikaan hän oli sopivasti yksinäisellä koeajolla.

Äiti-Asmy osoittaa vahvasti poikkeusyksilön ominaisuuksia. Hän toteaa vakaumuksen rintaäänellä, että neiti Bennent on ihan saletisti motiivi pojan äkilliseen surmaan, ja määrää tytön muuttamaan luokseen. Myöhemmin äiti-Asmy hemmottelee katsojaa vielä antamalla kameran olla paikalla, kun hän taritsee Derrickille analyysinsa poika-Asmyn kyltymättömästä maniasta naisiin.

Ihan kuin myöhempien aikojen Wanharouva!

Jakson poikkeusyksilö on löytynyt, katsoja saattaa jo päätellä. Vaan luulopa ei ole tiedon väärti! Tarinan todellinen poikkeusyksilö ryntää avaamaan oven Derrickille vasta kohdassa 20 minuuttia. Hän on aivan onnensa kukkuloilla luullessaan, että tulija on hänen kaivattu, kaksi viikkoa kulussa ollut isosiskonsa.

Mutta Derrickhän se vain on, kehtasikin keskeyttää hänen sarjistuokionsa keittiön pöydän ääressä. Lohdutukseksi David Bennent saa kuulla ylitarkastajalta, että tuhma playboy on kuollut. Hän ilahtuu: ”Sittenhän Anne voi tulla kotiin!” (Kymmenen minuuttia myöhemmin isosisko todella palaakin, eikä herra Bennentin riemulla ole rajoja. Hän on sanomattoman onnellinen.)

Työttömän apeaa arkea. (Kuva: ZDF.)

Herra Bennent on 17-vuotias ja työtön. Yllättäen hän sytyttää tupakin huuleen, mikä saa kertalaakista hänet vaikuttamaan hirveän isolta, varmaan.

Derrick-poikkeusyksilöiden jatkumossa herra Bennent on selvästi poikkeavana poikkeusyksilönä piristävä tapaus. Normaali Derrick-poikkeusyksilöhän ilmaisee poikkeavuutensa ensisijaisesti sanallisesti, itsemäärityksen kautta, mutta tämän poikkeusyksilön persoonallisuus käy ilmi paljon visuaalisemmin ja elokuvallisemmin fysiikan, käytöksen ja elehdinnän välityksellä.

Ennen kaikkea on vaikuttavaa nähdä hänen tiivistä, sanatonta hääräämistään jumaloidun sisaren ympärillä koko ajan kun vain saa olla tämän läheisyydessä.

Aina silloin tällöin sarjan historiassa käsikirjoitus suo Derrickille tilaisuuden osoittaa syvän empaattinen puolensa, ja Kuka ampui Asmyn? -jaksossa hänen humaani myötätuntonsa nuorta herra Bennentiä kohtaan käy ilmeiseksi heti heidän ensimmäisestä yhteisestä kohtauksestaan lähtien.

Herra Bennentin maailma on lapsenomaisen mutkaton, yksinkertainen ja kirkas, eikä sen inhimillisestä keskipisteestä ole epävarmuutta. Kun hän kertoo todellisuudestaan ylitarkastajalle, joka on istahtanut seuraamaan hänen moottorinrassaustaan, ei katsojallekaan tuota vaikeutta ymmärtää sitä suunnatonta lämpöä, jolla poliisimies suhtautuu tähän pieneen ihmiseen. Katsojankin empatia käy yhä raastavammaksi, kun viitteet alkavat kulkea siihen suuntaan, että surmalaukausten takana saattoikin olla herra Bennent eikä kukaan muu.

Kamarilla tuskaa täynnä oleva Derrick tunnustaa Harry Kleinille hirveän epäammattimaisen asennoitumisensa juttuun: ”En halua, että hän on syyllinen.”

Mutta krimin melodraama ei ole vielä huipussaan. Se saavuttaa lakipisteensä vasta ihan viimeisessä kohtauksessa, jossa Derrickin on määrä kohdata kovin yksin maailmaan jäänyt poika kerran vielä. Ylitarkastaja tarttuu nuorukaiseen yrittäen tarjota lohtunsa, ja kuva seisahtaa lopputekstejä ennakoiden pojan silmiin, jotka tämä on suunnannut siihen epävarmaan ja utuiseen tulevaisuuteen, joka hänen on kohdattava edessä olevassa huomisten jatkumossa.

Truffautʼn 400 kepposen ikoninen loppukuva miltei kohtaa vertaisensa.

• Koe raastava loppukohtaus vaivatta uudelleen: klikkaa itsesi tälle YouTuben sivulle. Sting huolehtii taustamusasta.
• Nykyisellä julkaisunopeudella jaksoesittelyitä riittää tammikuun puolelle asti. Seuraava ilmestyy ensi torstaina, 8. joulukuuta, ennen iltakuutta. Esittely taitaa olla jaksoesittelyistäni kaikkein rankin ja negatiivisin, valitettavasti. Mutta rankka on jaksokin... Eivät siitä terveen paperein selviä kuin Harry Klein ja eräs nimeltä mainitsematon lääkärismies.